Silloin tällöin tulee vastaan lehtijuttu, jossa joku ilmoittaa ettei kukaan synny taiteilijaksi, vaan kaikki voivat oppia, esimerkiksi kirjoittamaan, ja tehdä siitä itselleen ammatin. Kaikki ovat luovia kunhan vain saavat koulutusta. Useimmiten puhuja on jollain lailla kirjoittamisella tai sen opettamisella elantonsa saava toimija, esimerkiksi kirjoittajakoulun uuras puurtaja, alansa metodisti.
Olen aina itsekin ollut valmis purkamaan taiteilijamyyttiä joittenkin sitkeitten mielikuvien osalta. A) Kännissä ym. aineissa ei pysty kirjoittamaan. Kirjailijan ei tarvitse olla juoppo. Juoppous & kirjailijuus löyhkää sovinistiselta 70-luvulta, jolloin kirjailijan, "tosi taiteilijan", stereotyyppi Suomessa oli kantakapakassaan kavereittensa kanssa meuhkaava partasuu vakosamettitakissaan. Heikäläiset taitavat kyllä olla jo kaikki manan mailla. Samoin ne, jotka vuosisadan lopulla hakivat stimulanssia tms. apua ikiaikaisista kavalista konsteista huumeista. B) Taiteilija on epäkäytännöllinen. Hömelöitä nyt tietysti on joukossa aina, mutta valtaosa osaa aika näppärästi pitää huolen itsestään, jopa muistakin. Taiteilijuus ei ole haihattelua. Helvi Hämäläinen kertoi aikoinaan menneensä Italiaan kahden suomalaisen naiskirjailijan kanssa ja olleensa ainoa, jolla oli matkalaukussaan varalta myös flanelliyöpaita ja villasukatkin. Kaksi muuta olivat varustautuneet pelkillä hepenillä ja kadehtivat palellessaan Hämäläisen järkevyyttä. C) Taiteilijalle on annettava kaikki anteeksi, "koska hän on taiteilija". Taiteilijuudella ei voi koskaan perustella sikamaista ja piittaamattoman itsekästä käytöstä läheisiä kohtaan. Alhainen käytös ei ole osoitus taiteilijuudesta vaan huonosta luonteesta. Tai sitten on kyseessä sairaus. Vaikka: D) Taiteilijan ei tarvitse olla yhtään hullu. Omituisesti vain elää edelleen sitkeä myytti taiteilijoita piinaavista vakavista mielenterveyden ongelmista ja varsinkin runoilijoitten taipumuksesta esim. skitsofreniaan. (Joskus runoilijalla "piti" olla keuhkotauti.) Kummallisia juttuja kuulee. Tulee mieleen varhainen nuoruuteni, jolloin koulussa puhuttiin, että sokeritautiset ovat myös vähän mielisairaita ja sen takia he voivat yhtäkkiä käyttäytyä oudosti tai saada raivokohtauksia.
Jotain aikaansaadakseen taiteilija ei voi olla holtiton, vaan hänen on oltava kurinalainen. Harjoittelua on paljon. Yksinäisyyttä on paljon. Paineensietoa ja itseensä uskomista tarvitaan joka vaiheessa. Se kaikki on siedettävää, koska parhaimmillaan se on mieluista, ja se on välttämätöntä.
Olen samaa mieltä "taiteilijamyytin romuttajien" kanssa, että kirjoittamista voi opettaa. Aivan kuten Kerttu Manninen, tuo kirjallisuuden vanha dinosaurus, sanoi aikoinaan puheessaan Oriveden Kesässä: " Opettamalla voidaan saada kaikista hyviä kirjoittajia. Mutta hyvä kirjoittaja ei ole sama kuin kirjailija."
Hyvin sanoi myös Bo Carpelan, kun häneltä kysyttiin, voiko kirjailijaksi opettaa. "Kaikkea muuta kirjoittamisesta voidaan opettaa, mutta sisäistä kipinää ei voi ulkoapäin antaa. "
Kipinä, liekki, palaminen ja tuli ovat tuttuja sanoja 1900-luvun kirjailijoille.
Polttaako nykyisiä kirjailijoita luovuuden tuli, vai ovatko he ennemminkin ammatillisesti motivoituneita tuloksentekijöitä? Jos ei kirjoiteta dekkareia, tuotetaan tekstiä nykyhetken muodikkaista puheenaiheista kuten maahanmuuttajista ja ilmastonmuutoksesta. Ollaan ajassa kiinni. Valitettavasti vain mikään kirjallisuus ei ole niin lyhytikäistä ja kestämätöntä kuin ajankohtaiskirjallisuus. Mutta ehkä sillä ei ole enää väliä? Tuotetaan vain nimikkeitä "kesästä jouluun" ja aletaan työstää seuraavaa myyvää konseptia?
Olen pannut myös merkille Kirjailijaliiton jäsenkirjeeseen ilmestyneet uudet palvelut ja aktiviteetit: Työnohjaus / Työhyvinvointipäivät / Hakemukset kuntoiluleirille...koulutukseen... Kirjailijaa ei toden totta nähdä enää tulisieluisena itsenäisenä karaktäärinä, vaan hän on kuin mikä tahansa pikkuvirkamies osallistumassa Tyhy-päiviin, kuntopiireihin ja työnohjaukseen.
Sain amerikkalaiselta ystävältäni postia Huntington Gardens and Librarysta. Kuvassa Jack London ratsastaa, mutta tuskin samasta syystä kuin nykyisin vaalitaan lähes uskonnon harjoittamisen lailla fyysistä kuntoa. " I shall not waste my days in trying to prolong them. I shall use my time."
Kirjahyllyssäni runokirjojen välissä on Uuno Kailaan kuva ja lause. Ajattelin kerran lähettää sen eräälle nuorelle ihmiselle, jossa näin selvät merkit kirjailijuudesta, pintaa syvemmältä tuntevasta ja ajattelevasta ihmisestä, kipinästä.
Tulenkantajat oli oikein nimi 1920-luvun nuorelle sekalaiselle taiteilijajoukolle , joka nykysilmin katsottuna kaikessa lapsellisuudessaan ja yltiöromanttisuudessaankin todella kantoi uutta tulta. "Ikkunat auki Eurooppaan!". He halusivat eroon mm. suomalaisen kirjallisuuden korpimaisemista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. Taiteilijakutsumustaan kuvaa esim. Katri Vala:" Jumalani, olen vain pieni liekki, / joka hiljaa on lepattanut kaukana ja odottanut. // Nyt en tyydy siihen enää! / Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana! / Vain päivän ja yön! // -- // En vuosia joita kahleina hautaan laahataan, / en tasaista pitkää elämää rukoile, / vain yötä ja päivää / korkeana tulipatsaana!".
Kävin vuosia sitten Muoniossa ollessani katsomassa Katri Valan muistokiveä, johon oli tästä runosta kaiverrettu alkusäe. "Olen vain pieni liekki". Hmmm. Tässä näkee miten koko sävy voi muuttua, jos yksi lause irrotetaan kokonaisuudesta. "Vain pieni liekki" kuulostaa nöyrältä, alistuvalta, tyytyvältä, matalana pysyvältä. Sellaista vastaan ei kenelläkään ole mitään. Tasapäisyys ja samankaltaisuus on kuitenkin se kuivalaho, johon liekki sammuu. " I would rather that my spark should burn out in a brilliant blaze than it should be stifled by dryrot."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti