VÄLÄHDYKSIÄ

Mietiskelin yöllä valvoessani sitä kaukaista kokemattomuuden aikaa, jolloin en vielä ollut ollut töissä kustantamoissa enkä ollut kirjailija - kirjoitaja kuitenkin, ja siksi niin suunnattoman kiinnostunut kirjoista, kirjallisuudesta, kirjailijoista.  Kohtasin näet noina "kaikkea edeltävinä aikoina"  joitakin kirjailijoita, ohimennen tai kaukaa katsoen. Näitä välähdyksiä nyt tässä muistin arkistosta:

Väinö Linna vieraili lapsuudenkodissani Urjalan pappilassa. Hän istui vanhempieni kanssa salissa juttelemassa ja poltteli tupakkaa. Hän kuului niihin vieraisiin, joita lapset eivät tulleet tervehtimään.
Mutta vastoin kuin veljeni, minulla oli tapana kurkistella oikeanpuoleisen parioven raosta ja tarkkailla tilanteita. Sillä lailla näin myös lukuisia vihkipareja, jotka syystä tai toisesta halusivatr mennä "huomiota herättämättä" naimisiin. - Myös Linnan äidin Maijan muistan hämärästi. Hänet minun on täytynyt tavata Urjalan Honkolan kylässä, siellä kartanon mailla. Hän oli pitkä (?), laiha kalpea vanha nainen, hämäläisen totinen ja jäykän vähäpuheinen. Kymmenen lapsen yksinhuoltaja aikoinaan, kartanon "muonamuija".
Kun Urjalan uusi yhteiskoulu (Alvar Aallon piirtämä) valmistui 1960, äitini lausui sen avajaisissa katkelman Linnan Pohjantähteä. Muistan (vaikka olin vasta hädin tuskin 6v), että hän tuskaili, kun ei ollut löytää edes aukeaman verran sellaista tekstiä, jossa ei ollut kirosanoja. Niin 'siveellistä' oli tuo aika!


Varhaisteininä Hämeenlinnassa olin jo täysin kirjallisuuden pauloissa. Luin enemmän romaaneja kuin kirjallisuuden opiskelijana Helsingin yliopistossa. Luoja nähköön, tuntisinko klassikoitakaan sellaista määrää, jos silloin olisi jo ollut some ja muu nettimaailma viemässä aikaa syventyneeltä lukemiselta.
- Noina tärkeinä vuosina, jolloin päässäni oli myös paljon kiihkeää unelmointia ja romanttista kuohuntaa, kuljin joka päivä koulusta kotiin salaperäiseltä näyttävän puuhuvilan ohitse. Isäni oli

Ensimmäinen itse kehittämäni valokuva
on tästä "salaperäisestä" talosta.

kertonut, että talossa asui "lehtimies ja kirjailija". Näinkin joskus sattumalta tämän mustatakkisen, mustahattuisen, mustapartaisen hahmon kiirehtivän kohti kaupunkia. Haaveilin, että vielä joskus itsekin asuisin ränsistyneessä salaperäisessä huvilassa yksin ja kirjoittaisin. Talon räystäiltä roikkuisivat talvisin pitkät jääpuikot, ja kesäisin puutarha olisi "villiintynyt". Kulkisin hämärässä talossa villatakkia ympärilleni käärien, sillä palelisin, koska olisin taiteilija ja köyhä, ehkä myös jotenkin hienostuneesti hauras?
 

Lukioaikana pääsin klassikoista ja käännöskirjallisuuden lukuromaaneista modernimpaan kirjalliseen maailmaan ja sain voimaa erityisesti amerikkalaisilta "nuorilta vihaisilta miehiltä". En tosin koskaan tullut ajateleeksi ja pitäneeksi ongelmana, että he olivat miehiä. Ajattelin heitä aina pelkästään ihmisinä, ja parhaimmillaan oman itseni tulkkeina ja ymmärtäjinä.
Koulussa, arkisessa ympäristössä, kulki tuohon aikaan käytävillä kanssamme myös oppilas Hannu Sarrala, joka oli vastikään 17-vuotiaana julkaissut Karistolta esikoisromaaninsa Klovni. Tapaus oli uteliaisuutta herättävä pikkukaupungissa, mutta vars. kirjailijana Sarralaa ei siihen aikaan pidetty, olihan hän julkaissut vasta yhden kirjan.
Opettajakunta toki halusi kaupungin nuoren kirjailijalupauksen pitävän oppilaan puheen vanhojenpäivän juhlassa. Kaikki luokat ja opettajat oli marssitettu juhlasaliin. Sarrala asteli vaikuttavassa sulttaanin asussaan puhujapönttöön. Viitta välkähti, kiiltävä turbaani oli muhkea. Odotimme jännittyneinä, sillä Sarrala aloitti aika pitkällä taidepaussilla. Sitten hän yhtäkkiä nosti katseensa, osoitti sormi sojossa tuolirivien takana peräseinällä seisovaa rehtoria ja huusi: " Rehtorilla siellä on päällään vain kalsarit!"  Muuta en puheesta muista. Kirjailijuus luo paineita. Ei kirjailija voi sieltä pöntöstä mitään tuttua ja turhaa höpistä.
Sarrala rauhoittui sitten myöhemmin Karistolle kustannustoimittajaksi.


Kesällä 17-vuotiaana innostuin äkillisesti (vaikkakin ohimenevästi) ruotsin kielestä ja päätin matkustaa kuukaudeksi yksin Helsinkiin intensiivikurssille. Sain asua veljeni tyhjillään olevassa yksiössä Haagassa. Ikkunasta näkyi louhittu kallion seinä. Kämpässä ei ollut edes radiota. Haarukoin suuhuni kylmää Saarioisten maksa- tai makaroonilaatikkoa ja pänttäsin ruotsin knoppeja. Säästääkseni niukkoja rahojani (taikka en vain ottanut selvää bussiaikatauluista) kävelin aina aamuisin Haagasta Alppilaan. Ja sitten puolenpäivän jälkeen takaisin. Kilometrejä kertyi, varsinkin kun ypöyksinäisten iltojeni ohjelmaksi saatoin lähteä vielä illansuussa esimerkiksi kävellen Hietaniemeen etsiskelemään kirjailijoitten ja runoilijoitten hautoja.
Kerran tällaisella ypöyksinäisellä kävelyllä astelin iltahiljaista, lämpimän aurinkoista Runeberginkatua. Nykyisen ravintola Mamma Rosan kohdalla näin yhtäkkiä Tito Collianderin istuskelevan ravintolan terassilla yksinään, seinään nojaten, kahvi- tai teekuppi vierellään pöydällä. Valo välkehti hänen silmälaseissaan. Olin lukenut hänen kirjojaan på svenska, ja tiesin, että siinä nyt oli vihdoin ja yhtäkkiä ihan oikea taiteilija ja kirjailija. Sydämeni takoi, päässä humisi, voisinko mennä sanomaan hänelle jotain, tervehtiä vaikka? kiittää kirjoista vaikka? Jos minulla olisi ollut normaali tunne itsestäni, jos olisin ollut jossain muualla, olisin ehkä voinut. Mutta vieras Helsinki ja päivien, pian viikkojen täysi yksinäisyys oli mykistänyt ja aristanut minut täysin. Lisäksi mieleeni tuli lehtijuttu, jossa oli kerrottu, että Colliander oli suuttunut jollekin nuorelle toimittajalle, joka oli tullut tekemään hänestä haastattelua lukematta ensin hänen kirjojaan. Colliander oli ajanut toimittajan heti tiehensä. Vaikka olinkin lukenut hänen kirjojaan, ja ajatellut niitä paljon, ja arvostin Collianderia, tunsin helpotusta (ja surua ja pettymystä) kävellessäni kaukaa ohitse.

Olin lukiolaisena tuttuni luona Turussa, kun tämä kertoi, että oli tässä jonakin iltana kotiin tullessaan nähnyt Jarkko Laineen istumassa ikkunan takana kirjoituskonetta naputtamassa. Ystävä ehdotti, että voisimme tehdä kävelylenkin sinne päin nytkin, heti, tänä iltana. Varta vastenko? Naurettavaa ja noloa! Lyhyen suostuttelun jälkeen lähdin kuitenkin mukaan, eihän se sen kummempaa olisi kuin  kotona koiran iltakuljetus.  Läksimme ulos tuuleen ja sateeseen, lokakuiseen pimeyteen. Ja saavuttuamme checkpointille, mitä näimmekään: Laineen ikkuna ensimmäisessä kerroksessa oli valaistu! Ja hän istui siellä! Kirjoituskoneen takana jälleen! ("Ainako kirjailijat kirjoittavat?!") Sateen kasteleman ruudun takia yksityiskohtia ei erottanut, ei myöskään siksi, että olin vaatinut lupauksen, ettemme jäisi kadulle ikkunan eteen töllistelemään, vaan jatkaisimme samantien katua nopeasti eteenpäin.
Hetkeä myöhemmin ravintola Hämeenportissa mietin mielessäni, oliko näkemämme hahmo todella ollut Jarkko Laine? Tuo sen ajan "Suomen beatnik", jolta muistan yhden ainoan säkeen runosta Käynti yleisessä vessassa: " Tänne päästäkseni lantin maksoin, / sitten vain mä vaivoin / pitkän pierun vääntää jaksoin."

Opiskeluaikana pääsin kerran rahapulassani pariksi kuukaudeksi töihin erään järjestölehden toimitukseen. Oli ylellistä saada päivittäin lämmin lounas, ja kerran tuosta ilosta nauttiessani samaan pöytään kanssani istahti kirjailija Iiris Kähäri.  Keskityimme kummatkin hiljaisuudessa kaalikääryleisiimme.

Mieleeni tuli heti Kähäriltä romaani Askel. Olin kymmenvuotiaana ottanut sen kotona hyllystä luettavakseni ajatuksenani siirtyä "yksinomaan aikuisten kirjallisuuteen" (hyvästi, Anna-kirjat!). En kuitenkaan ollut päästä alkua pitemmälle, sillä romaanin alku, sen tyyli, oli minusta outoa ja sekavaa. Yölamppu porotti sängyn vieressä, silmistä valui väsymyksen vesi. Yritin vielä seuraavanakin päivänä, ja muutama päivä myöhemmin kolmannen kerran, mutta ei. Tein radikaalin päätöksen jättää kirja lukematta, lopullisesti! Hilkulla oli, etten kaalikääryleitten äärellä kysäissyt Kähäriltä hänen romaanistaan Askel. Millainen se mahtoi olla? "Sitä en olekaan vielä lukenut". Mutta ainoa, mistä vaihdoimme ajatuksia, oli onneksi kaalikääryleitten herkullisuus. Siitä olimme innokkaasti samaa mieltä.

Opiskeluaikana tulin käyneeksi Turussa kirjallisuuden laitoksen järjestämässä studia generalia-tilaisuudessa. Esiintyjänä oli Christer Kihlman. Hänhän oli silloin 70-luvulla paljon 'tapetilla' (suomen opettajani kääntyy haudassaan). Kihlman saapui päänsärkyisen näköisenä professorin kanssa auditorioon ja istui alas eteemme pöydän taakse. Hän kääntyi melkein sivuttain meihin nähden. Yleisön kiinnostunut ja vastaanottava hiljaisuus muuttui aika nopeasti

välinpitämättömäksi ja poissaolevaksi hiljaisuudeksi. Jos siihen aikaan olisi ollut älypuhelimia, selailu olisi ollut täydessä käynnissä. Kihlmanin mutisevasta puheesta ei nimittäin saanut mitään selvää. Kuulijakunta kuitenkin oli sitä ikäryhmää, jolla kuulo on vielä huippuluokkaa. En muista, käytettiinkö mikrofonia, mutta jos se olikin tarjolla, senkin kanssa meni jotenkin sivu suun, sillä penseästä muminasta ei päästy. Osa nuokkui käsi poskella, osa pää käsivarsien päällä, ovi kävi. Sama se, moni varmaan tuumi, sillä opintokirjamerkintäähän täältä vain oltiin hakemassa.
Vielä joskus 80-luvullakin tapasi esiintyessään hiljaa mutisevia kirjailijavieraita. Mutta nykyisin, kun kirjailijoitten on brändättävä ja profiloitava itsensä ja vedettävä hyvin osansa haastattelushow'ssa, mutisijoita ei enää näy eikä kuulu.


Opintojen loppuvaiheessa yliopiston kirjaston (nyk.Kansalliskirjasto) lukusalissa Unioninkadulla, katselin joskus työpilttuuseensa lukulampun alle kumartunutta työteliästä vanhusta. Hänet näki siellä joka päivä. Hänen hiuksensa näyttivät lumivalkoiselta pumpulilta, kuin lapsuuteni jouluenkelillä, jonka äiti kantoi aattoaamuna vintiltä alas. Tyyni Tuulio. Kun huomasin hänet ensimmäisen kerran,

hämmästyin kovasti, sillä olin luullut hänen jo aikaa sitten kuolleen. Mutta niin vain hän eli, kauan, ja teki työtä, tutki, luki, uurasti, kirjoitti. "Miten hän aina vain jaksaa?", ihmettelin.






"Tulee kevät ja voitte tytöt vaihtaa kevytkenkäiseksi!" huikkasi miehen ääni takaa minulle ja ystävälleni, kun kävelimme Uudenmaankatua. Veijo Meri se siellä tuli hyväntuulisena jonkun toisen hyväntuulisen miehen kanssa. Olimme kuin emme olisi kuulleet. Siihen aikaan myös nähtiin niin kuin ei olisi nähty. Ja jos professori tai joku muu arvostettu herrasmies yllättäen taputti pikku takapuolta portaissa, oltiin kuin ei oltaisi huomattu, ja muistettiin seuraavalla kerralla, tilanteen niin sattuessa, nousta portaissa viimeisenä.
- Mutta Meren heitto oli oikeastaan aika hauska, osoitti että kirjailija hallitsee sanaleikit. 



On suorastaan nostalgista ajatella, että joskus kirjailijoita oli niin vähän ja että he olivat niin erityisessä asemassa. Enää ei kenenkään, edes menneen maailman, kirjailijan näkeminen nostaisi vähääkään sykettä.
Keväällä 2005 istuin suomalaisen runoilijan kanssa d'Orsayn museon kahvilassa Pariisissa. Viereisessä pöydässä söi marjapiirakkaa Nobel-palkittu kirjailija José Sarmago. Vasta kun hän lähti,

sanoin siitä seuralaiselleni. Hän innokkaasti huutamaan: "Juokse perään! Kerro että olet suomalainen kirjailija! Juokse heti, vielä ehtii!"
Ja huhhuh. Ja mitähän sitten? Hyvää päivää kirvesvartta.


Aina ei tarvitse tietysti olla mitään asiaa. Mehän olemme kuitenkin kaikki ihan arkisia kuolevaisia ihmisiä. Joskus saattaa olla kivakin, kun joku vain hymyillen tervehtii.


Muistan nuoruudestani iloisen sosiaalisen savolaispojan, joka kokeili vuoden pari Pohjoismaisen filologian opintoja. Siinä innossa hän matkasi myös Islantiin, muinaisislannin tyyssijaan, ja siellä tepastellessaan kuuli, että tuo pieni valkoinen kivitalo tuolla on Halldor Laxnessin talo. Ei muuta kuin maalaispoika välittömällä lämmöllään ovea koputtamaan. Laxness avaa. Laxness hämmästyy. Hän hymyilee. Hän kutsuu sisään. Hän paistaa pojalle ja itselleen pannukakun. He syövät ja juttu luistaa, on hauskaa.  - Myöhemmin välitön suomalainen kuulee, että Laxness vihaa kutsumattomia vieraita eikä juuri siedä toimittajiakaan. Että kukaan ei uskaltaisi noin vain pyrkiä hänen puheilleen.

Hyvä, ettei kaikkea tiedä, eikä edes välittäisi.