HÄMÄHÄKKI

 

(Gösta Diehl, Hämähäkinverkkoja, 1955)

HÄMÄHÄKIN  HYRÄILY

Jousi, seitti, kieli,

kaunista ja täsmällistä

liikkeen geometriaa. Keveästi

vedän skaalat,

kaikki duurit seittikuvioon.

Aloin päivän aikaisin,

hm hmmm ja heh heh hee,

saan aikaan luonnoksen

täydellisen, matemaattisen.

Vaan sivuun astun niin kuin mestari

kärsivällinen,

kun joku perehtymätön

kuitenkin

lumoutuu

ja erehtyy

sisään hienoon sävellykseeni. 

Hämähäkki on yksi suuresti ihailemistani ammattilaisista. Mikä arkkitehtuurin nero! Tämä salaperäinen, yleensä piilossa pysyttelevä eläin kiehtoi minua jo lapsena, kun katselin kesäisessä metsässä aamukasteessa kimaltelevaa kanervikkoa, jonka ylle oli pingotettu harmaanvalkoisten verkkojen kattama suurensuuri "teltta-alue". Myös huusissa katon nurkassa oli nähtävillä taitavasti kudottu verkko, jonka seittiin jokin hyönteinen silloin tällöin sotkeutui, mutta jonka hämähäkki nopeasti hoiteli ja taas pikapikaa korjasi verkon tiptop kuntoon.  

       Nykyisinkin vilkaisen hyväksyvästi ruskeahousuista varastohämähäkkiä, kun näen sen tarmokkaasti ja kiireisesti juoksevan pitkin lattialistaa töihinsä. Nimitän sitä talonmieheksi. Se siivoaa huushollin kaikenmaailman sokeritoukista yms.

Tunnen yhä lämmintä iloa, että satuin vuonna 1995 astelemaan Helsingissä Kasarmikatua ja poikkesin Rakennustaiteen museoon (nyk. Arkkitehtuurimuseo), jossa oli meneillään näyttely Eläinten arkkitehtuuri. Mikä silmiä, sydäntä, järkeä ja luovuutta avaava näyttely! Olin aivan haltioissani ja seuraavat päivät tutkiskelin tarkkaan näyttelystä ostamaani kirjaa. 

    

Myös hämähäkeistä puhuttiin.

Sain tietää Stuttgartin yliopiston keveiden jännitettyjen rakenteiden laitoksen tutkimuksista, joissa on paljastanut hämähäkkien kymmenien miljoonien vuosien aikana kehittämien rakennelmien ällistyttävä monimuotoisuus ja logiikka. Kun meidän omat rakenteemme ovat keventyneet, ne ovat alkaneet muistuttaa hämähäkkien rakennelmien yksityiskohtia. 

(Saksan paviljonki, Expo '67, Montreal sekä hmähäkin verkko.)

 

Kesämökin kanervikossa ja huusissa olleet verkkonsa hämähäkit uusivat päivittäin, ja saattoivat esimerkiksi popsia vanhan verkon suuhunsa saadakseen mukavasti aminohappoa uuteen työhönsä. Hämähäkin ruuansulatus taitaa olla omaa luokkaansa - kuten kaikki Luojan suunnittelemassa ihmeellisessä luonnosssa - sillä ihmisestä tuntuu hurjalta, että joku syö seittiä, joka on - ainoastaan 0,00003 mm:n paksuisena - viisi kertaa vahvempaa kuin samanpaksuinen teräs. 

  Madagaskarin hämähäkin kehräämä, kuulakärkikynän paksuinen seittiköysi pysäyttäisi kuulemma lujuuslaskelmien mukaan Boeing 747:n lennosta. Seitti on myös vahvempaa kuin luotiliiveihin kehitetty materiaali kevlari. Sitä voi venyttää 30 metriä sen katkeamatta. 

Ilmankos silkkiteollisuus joskus kiinnostui hämähäkin seitin hyödyntämisestä, mutta ei, hämähäkit pitäytyvät omaan maailmaansa ja sulkevat ovensa kaikenmaailman kauppamiehiltä ja tuotannon suunnittelijoilta. Intian valtamerellä ja eteläisellä Tyynellämerellä tosin kalastajat ovat käyttäneet keräämiään seittejä kalaverkoissa 

 

Kirjailijana minua on joskus hyväntahtoisesti moitiskeltu siitä, että kirjoitan "liikaa" luonnosta. No, eläinten arkkitehtuuri nyt tietysti on osaltaan antanut vettä myllyyn. Virikkeet kuitenkin ovat sellaisia, että ne eivät toteudu 1:1, vaan ennemminkin laukaisevat assosiaatiot ja helähtävät monissa eri elämäntunteen tai elämänilon kielissä. Jo ennen näyttelyn näkemistä olin kirjoittanut aikaisemmin julkaistussa saturomaanissani Kultaraha nurkan alla hämähäkeistä.

" --

    Sulevi nauroi: - Sinulta tulee juttua kuin tuota sukkaa, Lyytikkä. Sinä kehräät minulle satuja kuin hämähäkki seittiään.

    - Vai hämähäkki, Lyytikkä mutisi epäillen. - Tulepas joskus katsomaan, millaisia rukkeja tällä mäellä iltaisin pyörii, niin tiedät, millaista on hämähäkkien työ. Yksikin suurimmista kutojistani on tehnyt sellaisen verkon, että siihen pysähtyy kaikki hämärässä lentävä ikävä ja kaipaus. Minä aina aamuisin tyhjennän sen ensimmäiseksi ja hautaan tuonne kukkaketoon - tai joskus muurahaisten pesään. En tiedä, mitä tekisin ilman pikku punojiani, nytkin siellä yksi ilokseni virittää kultaista verkkoa ikkunaan. Kun sitä katson, valo pyörii tuvassani kuin auringon ratas. En minä sellaiseen kudontaan itse pysty, ei se ole kolmella kädellä mahdollista." 

JUHANNUSVIIKON PIENI KIRJAVISA

 

Kuljeskelin täällä meillä merenrantaa ja näin siellä täällä kaislikosta pilkistäviä keltakurjenmiekkoja eli keltaisia iiriksiä. Niistä tuli mieleeni eräs jännityskertomus. Kukahan sen kirjoitti? Ja entä kaikki nuo muut, joilla on niin kesäinen nimi, ketkä ovat niitten kirjoittajia? - Lähes kaikki kirjat on julkaistu jo jonkin aikaa tai paljon aikaa sitten. Uusimipien romaanien ja runokirjojen nimet eivät enää ole kovin luonnonläheisiä. Tätäkin aihetta voisi joku nokkela opiskelija pohtia keveämmän luokan pro gradu-tutkielmassaan? 

Siis: Kysymys kuuluu: Kuka on kirjailija?

1.)  Keltainen iiris, jännityskertomus.

2.) Suopursu kukkii, romaani.

3.) Metsän seinä on vain vihreä ovi, runoja.

4.) Puut, kaikki heidän vihreytensä, runoja.

5.) Ihmiset suviyössä, romaani.

6.) Kesäkirja, romaani.

7.) Juhannusvieras, romaani.

8.) Missä lintuset laulaa, romaani.

9.) Lentäviä kukkia, runoja.

10.) Kesän varjot, runoja.

11.) Nokkoset kukkivat, romaani.

12.) Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle, runoja.

 13.) Kaislikossa suhisee, satuklassikko.

14.) Ruiskukkaehtoo, runoja.

15.) Kesäyön unelma, näytelmä.

Ennen kuin silmäilette alla olevia vastauksia, voitte syventyä oheiseen kasviaiheiseen kuvapostikorttiin 1900-luvun alusta. Ainakin minulle oli erityisen uutta tietoa tuo oikeassa alanurkassa oleva 'ruohonkorsi' symbolina. Mietin, kenelle voisin lähettää salamyhkäisen viestin Olen kirjoittanut. Kustantajalleko?

Vastaukset kysymyksiin:

1.) Agatha Christie 2.) Matti Hälli 3.) Risto Rasa 4.) Paavo Haavikko 5.) Frans Emil Sillanpää 6.) Tove Jansson 7.) Anna-Leena Härkönen 8.) Eeva Joenpelto  9:) Risto Ahti 10.) Bo Carpelan 11.9 Harry Martinson 12.) Arja Tiainen 13.) Kenneth Grahame 14.) Anna-Maija Raittila 15.) William Shakespeare.

VAHVA JA VÄRIKÄS SIVELLIN - MAIJA ISOLAN MAALAUKSISTA

 

(Laika ja minä, 1971)

Antoisaa tutustua taidemaalari Maija Isolaan! Tove Jansson sanoi aikoinaan, että hän on ennen muuta maalari ja vasta sitten muumien luoja ja kirjailija. Samoin Maija Isola on selvästi - ja myös omien sanojensa mukaan - ennen kaikkea maalari. Vasta sitten tai sen lisäksi tulevat Marimekolle suunnitellut painokankaat. Monen muunkin taitteilijan kohdalla toistuu tämä: ns. suuri yleisö tuntee taiteilijan vain yhden osa-alueen tekijänä. 

Hämeenlinnan taidemuseossa on parhaillaan, 12. syyskuuta saakka, esillä Maija Isolan näyttely Vahva ja värikäs sivellin. Astelin ihastuneena huoneesta toiseen. Miten inspiroivaa! Tunnistan mielessäni aina 'todellisen taiteilijan' siitä, että hänen työnsä ovat hedelmällisiä, toisin sanoen ne ikään kuin 'siementyvät' katsojan/lukijan/kuulijan tajunnassa ja synnyttävät innoitusta, inspiraatiota, jopa jotain uutta luomusta.  Vastakohtana pidän äärimmilleen jalostettua hybristä, joka voi sinällään olla muotopuhdasta ja ihailtavaa, mutta joka jää siemenettömäksi. 

(Uni, 1992)

 Esimerkiksi Maija Isolan sarjat 'Uni' ja  'Ajatuksia' (1987,1988) ovat kiehtovia oivalluksia psyykestä. Niissä on unenomainen ja selityksiä väistävä särmänsä, oma totuutensa, jota ei pidä "selittää" tai "ajatella", vaan ottaa vastaan. Niin kuvataide parhaimmillaan toimii. - Musiikki yltää mielestäni taiteen lajeista syvimmälle, koska se - vastoin kuin sopimukselliset symbolit  - pääsee samantien kaikkien psyyken kerrosten, kaikkien defenssien läpi. Niin suuret säveltäjät esittävät tunteita ja tunteitamme.  - Hankalin  väline on kieli, joka operoi pelkillä symboleilla eli sanoilla. Mutta hämmästyttävästi sekin,  onnistuessaan, tavoittaa tavoittamatonta ja koskettaa lukijan herkintä kaikupohjaa. Kirjoittajan hengen tuntee lukiessaan, se on ihmeellistä eikä sitä pysty selittämään. Sanat ovat enemmän kuin kirjaimia, musiikki on enemmän kuin nuotteja, kuvanteko enemmän kuin materiaa ja yrittämistä.  

(Rajut kukat, 1973)

Maija Isolan monet värikkäät kukka- ja kasviaiheet ovat kesyjä verrattuna Georgia O´Keeffen hurjaan vimmaan, mutta omalla tavallaan ne myös ovat vahvoja ja mystisiä. Kukat (vaikea aihe) ovat aina sanattomia symboleja, eivät vain "kauniita" tai koristeita. Yksi vaikuttavimmista kukka-aiheisista maalauksista elämässäni on ollut Ester Heleniuksen 'Itkeviä liljoja' (1919), joka - samoin Hämeenlinnan taidemuseossa - vavahdutti minua aikoinaan niin voimakkaasti, että kiirehdin kotiin kirjoittamaan (silmät vesissä) sen pohjalta runon 'Itkeviä liljoja' (kokoelmassa Kuningattaren viitta, Tammi 2011). Myöhemmin luin, että Helenius oli maalannut taulun saatuaan kuulla sisarensa kuolleen. Jotain syvästä tunteesta siirtyi siis öljyvärien kautta kaukaiseen katsojaan. 

Musta pantteri lienee Maija Isolan alter ego. Maalaukset nukkuvasta ja leijuvasta pantterista, tai kuvasarja sen vaihtuvista ilmeistä, ovat ihania. 

Maija Isola oli mitä ilmeisimmin todella hauska ja huumorintajuinen ihminen! (Hänellä näyttää myös olleen lapsuudesta asti aina koira, minkä tyytyväisenä panin merkille.) Hänen töistään välittyy energia, lämpö ja elämän rakkaus. 

(Whisky, 1973)

  
 Näyttelyn alakerrassa on myös kuriositeettinä - mutta kuvaavana sellaisena - mainio kokoelma Maijan ja hänen kahden sisarensa Irman ja Tuulikin yhteisistä lapsuus- ja kouluvuosien "furu"-leikeistä. Valtava määrä pieniä vesivärein maalattuja paperisia ihmishahmoja ja tarinoita sekä lavasteita niitten seikkailuille ja elämänvaiheille, kokonaisia kartanoita huoneineen, saleineen, portaikkoineen jne.  - kaikki mitä ilmeisimmin lähtöisin Maijan siveltimestä.  

  

OHIKIITÄVÄT HETKET

 

Moni suomalainen runoilija, vanhemmista lähes kaikki, on kirjoittanut keväästä. Täällä pohjoisessa, Suomessa, kevät on aina ihme. Pimeys ja kylmyys vaihtuu valoon ja lämpöön, routaan lukittu maa sulaa jäästä ja alkaa kasvaa uutta elämää, ruohoa, lehtiä, kukkia, puita hedelmineen! Se kaikki on kuin pieni kuva ylösnousemuksesta. Talven kolkkoudessa on vaikea uskoa, että maa kukkisi ja olisi lämmin. - Toisaalta heinäkuun auringossa on melkein mahdoton kuvitella saman maiseman muuttuvan lumipeitteiseksi ja jäätäväksi talven pimeydeksi. 

Suuret vastakohdat ovat kummallisesti kuin vierekkäin, jopa päällekkäin. Syntymässä ja kuolemassakin on jotain hätkähdyttävän samankaltaista.  - Samoin runoissa ilo keväästä voi sävyttyä katoavaisuuden tuntoon:

Pimeä laskeutuu varhain, / monet haluavat elää valoisaa elämäänsä. / Mutta katoavaisuus lähettää viestin: / vaikka et olisikaan sitä pyytänyt / lahjoitan sinulle vielä yhden kevään. 

                                             Bo Carpelan

-- Kielot, ennen juhannusta / varjoissa odottamassa. / Linnut laulavat yhtä laulun silkkiä. / Lumenvalkoiset marjat, kuin / vihkiäiskorut, / kuoleman marjat.             

                                                                                                          Anne Hänninen 

Mun keväimeni - / joko viimeiseni?/ Ole auki aivan nyt, sydämeni. / Ota kukkaset vastaan / ja laulut rastaan / kuin suvi ois tuutiva kummilastaan, / sinitaivas yllä, / maat hymyilyllä, / puol'sulanut niihin jo lienen kyllä, / ja puoliksi mennyt. / Mihin? / Tiedä en nyt. / Vain riemuitsen: olen puoliksi mennyt.

                                                                                                                   Aaro Hellaakoski

Valo on runoissa ilon symboli. Johanna Venhon kokoelmassa ' Yhtä juhlaa' on osa elämän aamut, jossa nuoren äidin riemu lapsesta tuo mieleen kevään kirkkauden ja elämisen onnen:

Oi valo / hulahtaa hopeapadasta! / - - / Oi sula hopea / valona meidän yli kuin siunaus / lattioita pitkin, lattianrakoihin / joka aamu, jokainen aamu. 

Hurmioon kevään aloittamista luonnon antimista puhkeaa Risto Ahti hymneissään ('Hymen, O Hymenae!):

Voi! Keväällä suopursut kukkivat ja kukkii hilla, karpalot - / Syksyllä, kuin uni, tuulessa ja sateessa kukkii niittyvilla. / Hedelmiä tulvillaan on tämä uuvuttava niitty, puolukoita, karpaloita, / mesimarjoja, sudenmarjoja ja mustikoita. 

Keväällä pysähdyn päivittäin katsomaan puita. Niin entisessä kotikaupungissani Hämeenlinnassa kuin täällä nykyisellä kotitielläni Helsingissä, koivut puhkeavat lehteen Snellmanin päivänä 12. toukokuuta. Niin tänäkin vuonna. Ja tänään, 16.5.2021, on aurinko loistanut läpi vaahteroitten vihreänkeltaisten, runsaitten kukkalatvojen. - Kesäkuun alussa koivujen rivistöstä korkealta kuuluu tuulen puhaltaessa voimakas suhina, tuttu, iloinen! Se tuo aina mieleeni lapsuuden - ja ikuisuuden.  

Kokoelmassani 'Ison kiven juureen' on runo keväisestä kaupungin puistosta:

Melkein astuin auton alle, / kun näin kadun tuolla puolen / puun yhtäkkiä / täynnä hohtavia kynttilöitä,/ siellä kukki puistossa / hevoskastanja, / yksinään / muitten puitten välissä / kuin kaunis tuntematon ryhmäkuvassa. / Ihmiset, / jotka niin kuin myyrät kyyryssä / kiirehditte puiston käytävää, / katsokaa! Vaikkei kuulu soittoa, / täällä juhlitaan! / Puukin täynnä kynttilöitä. 

Gösta Ågren runossaan '20.toukokuuta':

Ja lehdet irtoavat taas / koivujen violetista / kivusta. Niittyjen yllä / linnunlaulun katedraali. / Etelätuuli on lempeä kuin / leninki. Ei ole mahdollista / puolustautua hyväilyn /väkivaltaa vastaan. Multa on niin / mitään vaatimattoman pehmeä, että jyvien / on pakko itää. 

   -- Kohtsiltään syttyy nurmikot / ranunklein kultatuohuksiin / ja kaikki kolkot kalliot / ne peittyy kukkasiin.

Mut sydän vartoo, vaikenee, / vain hiukan hymähtää / - se kuuntelee, se katselee, / mut mitään ei se nää.

Kuin tuhatvuodet paikallaan/ se todistanut ois / kun vuodet tuuppii toisiaan / ja häipyy ohi, pois.

Kuin totta vain ois sittenkin / sen oma kaipaus, / sen verenlyönti tulisin, / sen rohkein aavistus,  

kun yksinäisin hetkin käyt / yli kuiluin syvimpäin, / kun ohjaavat sua untes näyt / sun kohtaloitas päin. 

                                                                                                            Aaro Hellaakoski (Kevätruno)

KYBERANTROPOLOGIAA

 

Nyt on hieno sana. Kiinnostuin sen sisällöstä muutama vuosi sitten kuunnellessani amerikkalaisen kyberantropologi Amber Casen TKK.ssa pitämää luentoa. Case hurmasi minut tietomäärällään ja ajatuksillaan siksi, etten koskaan aikaisemmin (enkä valitettavasti myöhemminkään) ole kuullut tai lukenut kenenkään suhtautuvan digitekniikkaan yhtä arkipäiväisen tärkeilemättömästi. Muotisanaa käyttääkseni: voimaannuin Casen humanistisesta itsevarmuudesta. 

Suhde teknologiaan ei saa olla jumaluussuhde. Teknologia ei ole luonut meitä, vaan me olemme luoneet sen. Jossain määrin olemme jo nyt tehneeet itsestämme eräänlaisia kyborgeja, sillä voidaksemme toimia arkipäiväisissä asioissa kytkemme itsemme päivittäin erilaisiin digiyhteyksiin. Palvelijan ja isännän roolit vaihtavat huomaamatta paikkaa. 

Kytköstemme ja riippuvuussuhteittemme takia digiteknologiaa on tärkeää tarkastella kriittisesti.Kyberantropologia tutkii juuri tätä: ihmisen ja koneen suhdetta ja historiaa ja sen kaiken vaikutusta elämään. Kuinka suuri osa ajastamme menee koneen palvelemiseen ja sen "hyvinvoinnin", so. palvelevuuden eli tarkoituksen, hoitamiseen? Tämän tästähän koneemme vaativat päivityksiä ja uusia asetuksia. Ne piippailevat ja hälyttävät. Ne häiritsevät ja vievät aikaamme, toisin sanoen hallitsevat meitä. 

Case muistuttaa, että jo nyt - mutta lähitulevaisuudessa entistä enemmän -  ihmiset jakautuvat kahteen yhteiskunnalliseen luokkaan: A-luokkaan, jolla on rahaa ostaa kalleimmat laitteet, jotka on jo valmistusvaiheessa viimeistelty ohjelmoinneiltaan niin, ettei jatkuvista päivityksistä ja muista huoltotoimista ole enää käyttäjälle haittaa ja häiriötä - sekä B-luokkaan, joka jatkaa halvempien koneittensa kanssa päivitysten, korjausten, asetusten ym. säätöjen kanssa askarointia ja takkuamista. - Se myyttinen 'riistäjämme' onkin kukaties halpa digiteknologia.  Jos taas pystyt maksamaan, saat hyvää palvelevaa ja tarkoituksenmukaisesti toimivaa tekniikkaa. 

Erästä lehtijuttua lukiessani minua nauratti Amber Casen rempseä ote laitteisiin. Koska hänen hotellihuoneessaan oli kovaa mouruamista ja muuta ääntä pitävä jääkaappi, hän nimitti sitä paheksuvasti "huonosti käyttäytyväksi koneeksi" ja kävi vetäisemässä johdon irti pistorasiasta. Tekisin saman mielelläni meillä, jos voisin. Kun muutama vuosi sitten ostimme jääkaapin, jopa sen käyttöohje julkesi röyhkeästi ilmoittaa - mitä ihmettelin - ikään kuin asiaankuuluvana seikkana, että jääkaappi päästää "aika ajoin vaihtelevia ja eri korkuisia ääniä". Hyvä siis, etten asu pienessä yksiössä kaksin tuon melutoosan kanssa. Halvasta koneestakaan ei ole kysymys. Siis mistä? kysyy kriittinen mieleni - ja joutuu alistumaan. 

Digiteknistä joutavaa äänen tuottoa, eräänlaista 'koneisiin ohjelmoitua itseään esille tuovaa itsekeskeisyyttä' osoittavat myös pesukoneemme, joka ohjelman päätyttyä heläyttää ilmoille pitkäkestoisen halki talon kuuluvan tekopirteän melodian, liesi, joka alkaa närkästyneenä piipata, jos häiritsen sitä laskemalla sen päälle juuri uunista vedetyn tulikuuman pellin, sekä piippaa aina kun kosketan sen digitaalista lämmönsäätönumeroa. Myös mikro antaa kuulua itsestään (yönkin hiljaisena hetkenä) päästämällä läpitunkevan kellonkilahduksen, kun pikainen lämmitys on ohi, vaikka seison (kuten useimmat siinä tilanteessa seisovat) vieressä kyttäämässä (ja vaikken seisoisikaan).  

Kovimman sykken ärsytystä kohtaan tietysti tämän samaisen koneen äärellä, jolla nyt naputtelen tätä tekstiä. Jonakin aamuna, kun herään, huomaan että kone on yön aikana yllättäen ja omavaltaisesti tehnyt uusia omia järjestelyjään. Hakukoneet ja oletusselaimet on vaihdettu, asetuksia on muutettu, ja jopa kuvakansioni on käyty läpi ja valokuvat ryhmitelty ja nimetty koneen toimesta uudelleen. (Mm. Onnelliset hymyt (!), Perhe (?!), Vuoden kuva (viipaloitu raaka porsaanfile, jonka kuvasin erästä reseptiä varten). Silmät kulkevat epäuskoisen raivon vallassa halki uusien näkymien. On kuin palaisin kotiin, jonka jotkut ovat poissaollessani sisustaneet mauttomasti uusillä esineillä. Tai pihaan olisi bemarin (pelkkä esimerkki) sijaan ilmestynyt nissan. ("Kyllä silläkin pääsee paikasta toiseen":)

Ymmärrän orjuuteni, kuulun digiteknologian valtaa vailla olevien orjien joukkoon. Mutta humanistina en (enää) orjaile alentumalla tuntemaan huonommuutta ellen heti ymmärrä jotain teknistä vempainta ja vippaskonstia. Laitteet eivät ole luonnonlakeja. Niitten takana on aina ihminen, ihmisiä, taloudellisen ym. vallan käyttöä. Casen kaltaisista valistajista ja herättäjistä on puute; samoin kriittisestä keskustelusta. Digiteknologia ei ole uskonto, vaikka tekniikkauskovaisia on tässäkin maassa liikaa. Sitä ei pidä ihannoida eikä demonisoida. Sen pitää pysyä palvelijana, joka ei ole liian kallis eikä monimutkainen. Hinnan ja ohjelmointien takana ovat aina jotkut ihmiset.  

ROKOTUKSIA JA MUUTA HYVÄÄ

Mikä tahansa asia voi sysätä mielessä auki muistojen ovet ja tulvia kuvia menneestä. Hiukan kuin Vladimir Nabokovin teos Puhu, muisti (1966, suom.1968). Muistelu sinänsä ei minulla liity "tähän ikään", sillä olen harrastanut muistelua jo 5-6-vuotiaasta. Minulla oli jopa tietyt paikat tähän hartaaseen harrastukseen. Kesällä leikkimökin katto ja muina vuodenaikoina ns. lasikomero, suurehko hiljainen huone, joka oli täynnä tyhjillä lasipurkeilla ja -pulloilla täytettyjä hyllyjä. Valo siivilöityi korkeasta ikkunasta jo hapertuneen, sodanaikaisen paperisen pimennysverhon läpi. Saatoin esim. muistella aseman lipunmyyjän kaulalla katselemaani suurta veriluomea, sekä kaikenlaisia muita kiinnostavia asioita, joita olin nähnyt, myös puheita, joita olin kuullut. 

Nyt koronarokotuksista puhuttaessa, muistan kouluaikojen rokotuksia. Kuulun sukupolveen (s.1954), jolle tulivat tutuiksi calmette-, polio- ja isorokkorokotukset. Keuhkokuvauksissa käytiin, ja vielä 1971, kun hain viisumia USA:aan, piti esittää todistus voimassaolevasta isokrokkorokotuksesta sekä tuore todistus negatiivisesta Wassermannin kokeesta (kuppa). 

(kansakoululaisia 1961)

Kansakoulun rokotukset olivat lähes kaikille kauhun paikka. Rokotusneulat olivat pitkiä ja paksuja kuin parsinneulat. Kyllä maikaisi, kun terveyssisar iski sellaisen pakaraan. Rokotuksesta tuli ilmoitus aina täysin yllättäen. Yhtäkkiä vain järjestyttiin jonoon ja marssittiin opettajan johdolla rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen, jossa lääkärintarkastukset tapahtuivat. Odotushuoneessa seistiin edelleen puhumatta, kiltisti jonossa, nyt vain pelkissä alushousuissa. Moni nyyhkytti. Oven takaa kuului joskus lapsen parkaisu. Oven auetessa, yhden tullessa ulos ja seuraavan astuessa sisään, lemahti terveyssisaren spriihin kastetun pumpulitupon haju. Sydän jyskytti. Mitään pakotietä ei enää ollut. 

Kerran eräs tyttö koulusta sairastui tulirokkoon. Asia otettiin koulussa vakavasti. Kaikki keittolan lautaset desinfisioitiin viikon ajan. Toimenpiteellä tuskin oli mitään merkitystä, mutta ainakin se loi juhlallisen tunnelman. Koulun käytävätkin lemusivat "lautasmyrkyltä". Nuuhkimme perunasoppa-annoksiamme, oliko haju tarttunut ruokaan?  - Myös lavantautiin sairastui joku oppilaista, mutta se ei herättänyt  tulirokon kaltaista pelkoa. Pohdiskelin mietiskelytuokiossani lavantautia. Pitäisikö sitä sairastavan maata kovalla kasvilavalla? Kasvilavasta taas tulivat mieleeni ruumispaarit, mistä syystä pelkäsin lavantautia enemmän kuin tulirokkoa. - Tuhkarokon sairastin 5-vuotiaana. "Kaikki lapset" sen saivat. Tauti oli kova ja kesti kauan. Muistan monet hiljaiset päivät, kun makasin kuumeesta hehkuen viileässä huoneessa, joka oli hämärretty, koska tavallinen valo koski silmiin. 

Isorokko oli runnellut joitakin vanhoja ihmisiä. Pelkäsin kirkossa naista, jolta isorokko oli vienyt nenän. Ihmisparalla oli päässä vain ammottavat sierainaukot. Ja kaiken huipuksi puu oli metsässä kaatunut hänen päälleen, niin että hän kävellä taapersi melkein kaksinkerroin. Hänet näki kirkossa melkein aina, istumapaikka oli oikealla puolella alttarilta katsoen, neljännen penkkirivin kauimmaisessa päässä. 

Koulun lääkärintaarkastuksessa oppilaat järjestyivät painon ja pituuden mittausten jälkeen (terveyssisar) riviin ja lääkäri katsasti heidät. Hän katsoi tuimana vuorollaan jokaisen suuhun ja silmäili polvet. "Huonot hampaat!" kajahti tuomio, jos suussa välähti amalgaamia tai muuta hälyttävää. "Pihtipolvet!" kuului jonkun kohdalla. Sitten käännyttiin yhtäaikaa sivuttain ja lääkäri tarkasti ryhdit. Jos ei saanut mistään osiosta kommenttia, tiesi olevansa 'sopiva'. 

Toinen terveystoimenpide, johon mukisematta alistuttiin, oli kouluhammaslääkärillä käynti. Pari vuotta vanhempi veljeni muistaa, miten he lapset talviaamun hämärässä vaelsivat peräkanaa polkua lumisen pellon poikki kohti kaukaista määränpäätä. Pienten pelokkaitten lasten tottelevainen vaellus tapahtui ilman opettajaa tai ketään aikuista. Laskimme, että kävelyn pituus oli ainakin 1,5 km. Pirpanoilta edellytettiin itsenäisyyttä, olivathan he jo 'koululaisia'.    

Oma luokkani ei kolmen ensimmäisen vuoden aikana saanut kutsua hammastarkastukseen, ja kun perheeni sitten muutti kaupunkiin, sain jollain ihmeellisellä konstilla keplotelluksi äidiltä kouluun vietäväksi lapun, jossa todistettiin:"Käy yksityishammaslääkärillä". Olinhan jo ehtinyt uuden koulun välitunnilla kuulla, että sikäläinen kouluhammaslääkäri, paitsi että  "laittoi tunkin kielen ja kitalaen väliin", myös "heitteli lasten hampaita villakoiralleen, joka istui vieressä odottamassa". Tuttu oli myös edellisestä koulusta lasten laatima laulu (sävel 'Tiedän paikan armahan'): "Tiedän paikan kauhean, koulun hammaslääkärin; siellä hampaita revitään, ikenet vain jätetään!".                                                    Versio kouluruuasta kuului: "Tiedän paikan kamalan, kansakoulun keittolan, siellä lapsia rääkätään, matovelliä syötetään!". Arvelin matovellin tarkoittavan lauantaisin saatavaa maitomakaronivelliä, mutta tosiasiassa suurin  osa söi sitä ihan tyytyväisenä. Lautasethan syötiin joka tapauksessa puhtaaksi. Ja makaronivellin kanssa saimme suureksi iloksemme myös isot viipaleet edam-juustoa!   

 

  

 

ONKO HÄN 'hän' VAI 'hän' ?

 

Konservatiivinen suomen kieli on jossakin asiassa aivan moderni: se ei erottele persoonapronominia sukupuolen mukaan kuten esimerkiksi tutut indoeurooppalaiset kielet. Niin mies kuin nainen on 'hän'. Turun seudulla jopa perheen koirasta ja kissasta puhutaan muodossa 'hän'. 

     En ollut tullut ajatelleeksi, mitä vapauksia käytäntö tarjoaa, ennen kuin juttelin ranskalaisen kääntäjän kanssa, joka oli kääntämässä erästä kertomustani.

"Kumpi heistä on 'il', kumpi 'elle'?" ranskalainen tivasi kulmat kurtussa. Koska kertomus oli allegoria eivätkä päähenkilöt olleet ihmisiä, kysymys oli mielestäni absurdi. En ollut todellakaan ajatellut sukupuolia kirjoittaessani. "Aivan sama!" huudahdin avuliaasti. "Päätä sinä!" 

"Ei, ei näin!" ranskalainen kimmastui. " Sen on oltava il tai elle! Sinä sanot sen! Sano!"

Kun nuorena luin klassikkoja ja modernia maailmankirjallisuutta, en koskaan pitänyt minään ongelmana sitä, että päähenkilöt olivat miehiä. Ajattelin heitä ihmisinä ja parhammillaan oman itseni tulkkeina ja ymmärtäjinä.Samasta aiheesta puhui myös kirjailija Monika Fagerholm viime viikolla Hesarin syntymäpäivähaastattelussaan. "Haluan - ja vaikka tämä on viime vuosina muuttunut, ei se vieläkään ole päivänselvää -, että naiset voisivat olla samalla lailla päähenkilöitä kirjallisuudessa kuin miehet. Ja se tarkoittaa, että naiseus tai tyttöys ei ole se tärkein juttu - vaan se että lukija samastuu heihin. Ei siksi että he ovat tiettyä sukupuolta, vaan koska he ovat ihmisiä." 

Niinhän naiset ovat aina lukeneet suurta kirjallisuutta: samastuneet miehiin ja poikiin. 

Fagerholm myös pohtii, että miehille naispuoliseen päähenkilöön samastuminen on "kyllä hirveän vaikeata vielä". Hmm... Luulenpa että siinäkin on kysymys ennen muuta kirjan tasosta: sisällöstä ja kirjailijan kirjoitustaidosta. Ja toki mitä suurimmassa määrin lukijasta itsestään. 

Pinnan alla elää kuitenkin kiusallisia ja ehkä myös tiedostamatomia mielikuvia. Naisen kuva kannessa viittaa "ilman muuta" siihen, että nainen on kirjoittanut naisille. Toisaalta, Alice Munron kaltaisella mestarilla on kapasiteettia julkaista romaani, jonka nimenäkin on tyttö.

Miesten kasvoja näkyy kansissa huomattavan paljon. Nehän eivät karkota naislukiijoitakaan laatukirjallisuuden ääreltä. Myös mieskirjailijoitten omia kasvoja käytetään kansissa, kun on kyse syvällisistä, persoonallisista, korkealaatuisista miete- ja runokirjoista. Jos naiskirjailijan kasvot ovat kauniit, ne läväytetään suurena romaanin takakanteen tai liepeeseen. 

Omassa pienessä mikrokosmoksessani olen saanut myös tuta kysymyksen "il"-/"elle"- kasvojen käytöstä julkaisussa. Kirjoitin 90-luvulla runokirjan, jonka kansikuvaehdotuksen näkeminen hämmästytti ja järkytti minua. Kanneksi oli suunniteltu hämyinen kasvojen sivukuva tytöstä, jolla oli kukkaseppele päässään. Olin purskahtaa itkuun pettymyksestä. Kuvahan antoi aivan väärän viitteen sisällöstä. Se oli - kuten sopersin heti onnettomana kustantajalle puhelimessa - rajoittava! ja harhaanjohtava! Yksikään runo ei viitannut tyttöön/naiseen. Kuva onneksi vaihdettiin, "hautakiveksi" eli piirrokseksi kivenjärkäleestä. 

    Toisella kerralla julkaisin novellin Kirjailija-lehdessä. Se oli tragikoominen kuvaus wannabe-kirjailijasta, 'nuoresta kiihkeästä miehestä', kuten kirjoittaessani mielikuvittelin. Mikään tässäkään tekstissä ei viitannut naiseen - ei muu kuin tietysti oma kirjoittajan nimeni. Ja kuinka ollakaan, lehdessä kuvitukseksi, ns. symbolikuvaksi, oli valittu piirros naisesta.

M.o.t.: "naiset kirjoittavat naisesta, miehet kirjoittavat ihmisestä". 

Entä: Ovatko wertherit kärsimyksissään edelleen traagisia, olivat he sitten nuoria tai keski-iän kriisissä - kun taas marthat vastaavassa jamassa hieman epäkiinnostavia?

(Die Leiden des jungen Werther)

Tai vanhatpiiat petollisen gabrielin jäljiltä: hehän ovat aivan naurettavia; mutta entä jos petollinen olisikin ollut gabriela, ja kärsimään jääneet vanhojapoikia tai leskimiehiä? Eivätkö nämä miesparat silloin olisi olleet ennemmin traagisia ja säälittäviä kuin naurettavia?

Turha mainita, että kummankin klassikon kirjoittaja on ollut mies, ja naiset ovat miesten kanssa näitä tarinoita eläytyen lukeneet. 

Olisivattko miehet sitä vastoin ahmineet naisten kirjoittamia teoksia 'Nuoren Marthan kärsimykset' tai 'Gabriela, tule takaisin!' ?
  

 

DOVE MI TROVO

 

Jhumpa Lahiri, 

Missä milloinkin,

suom. Helinä Kangas, Tammi 2020. 

Hienoa! ajattelin nähdessäni Lahirilta käännetyn uuden kirjan. Olenhan lukenut häntä niin englanniksi kuin suomeksi ja pitänyt kaikesta. Monikerroksista, terävää, hyvin kirjoitettua. Odotin jälleen jotain antoisaa. Kirjan sivumäärä, n. 150, teki elegantin vaikutuksen. Hallittua. 

Tästä kirjasta en osaa kuitenkaan yksiselitteisesti kiittää. Menestyneen, kokeneen, suositun ja palkitun kirjailijan jokainen uutuus ei välttämättä ole helmi. Hyvältä kirjailijalta myös vaatii paljon. Hänen täytyy jokaisen kirjan kohdalla aina uudelleen lunastaa paikkansa.

Taasko tätä, ajattelin lukiessani: yksinäisen naisen haahuilua kaupungin kahviloissa, museoissa, velvollisuusvierailuilla, junassa, merenrannalla... Näitä kertomuksia naiset ovat paljon kirjoittaneet; miehetkin. Patrick Modianon pienoisromaanien kaltaista fragmentaarisen muistin mukaan vaeltelua ja päänsisäistä muistojen huminaa tässä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä on täysin juureton ympäristössään. 

Juurettomuus on Jhumpa Lahirin kaikkien romaanien teema. Vaikka hän on Yhdysvalloissa kasvanut kirjailija, hänen bengalinkieliset vanhempansa muuttivat aikoinaan, ennen tyttärensä syntymää, Englantiin ja sieltä pian Yhdysvaltojen Rhode Islandille. Jhumpa Lahiri kasvoi akateemisessa ympäristössä ja akateemisia elämänpiirejä hän pääasiassa kuvaa. Niitä leimaa kulttuurien ja sukupolvien välinen ristiriitaisuus, identiteetin etsiminen ja juurettomuus. 

Pienessä romaanissa Missä milloinkin (Dove mi trovo) vietetään päiviä Roomassa, kaupungissa jonne Lahiri muutti miehensä ja kahden lapsensa kanssa 2011. Kertojaminä on 'roomatar'. Se särkee - ainakin omalla kohdallani - illuusion, jolla taiteilija luo uskottavan todellisuudentunteen. Epäilen, että sama tunne minulla olisi ollut, vaikka olisin lukenut tekstin italiaksi. Dove mi trovo onkin ensimmäinen romaani, jonka Lahiri on parin esseekokoelman lisäksi kirjoittanut suoraan italiaksi. Se on kunnioitettavaa ja kunnianhimoista, mutta ei aina onnistunut ratkaisu. Maailmankirjallisuudessa on esimerkkejä heistä, joilta kielen vaihtaminen kirjallisesti on onnistunut (mm. Nabokov, Tabucchi...), ja kyllä minä meillä Suomessa arvostan esim. saksalaista Roman Schatzia, joka hallitsee suomen paremmin kuin moni syntyään suomalainen kirjailija. 

Italiaksi Lahirin lause on lyhentynyt eikä siinä ole entisen laista vapautunutta eloa ja liikettä. 

Miksei Lahiri ole kirjoittanut Roomaan asettuneen amerikkalaisen naisen juurettomuudesta? Se hämmästyttää minua, todella. Näkökulma olisi ollut rehellinen, moderni, ja kiinnostava. Vaikea uskoa, että keski-ikäinen Lahiri pystyisi vaihtamaan identiteettinsä italialaiseksi vaikka hän kieltä onkin vaihtamassa.  Kirjan nainen, kertoja, kuulosti minusta koko ajan turistilta. Lyhyet tuokiokuvat sieltä täältä kaupunkia olivat ulkomaalaisen silmin nähtyjä ja koettuja. Monet "juonenpätkät" hämmentävän väkinäisiä. 

Petyin siihen että Jhumpa Lahirilla aina pohjavireenä ollut myötätuntoisuus on nyt muuttunut kyynisyydeksi. 

Kirjalliset tekstinpalaset kuvaavat loppujen lopuksi vain näennäisesti juurettomuutta. Kun niitä  tarkemmin ajattelee, ne ovatkin pinnallisia, nimenomaan näennäisiä. Niitä leimaa tyhjyys ja kyllästyminen. Ehkäpä juurettomuutta ei enää  tunneta. Ajelehditaan.   

 

    

AJATUKSEN SIIVIN

 

Lintujen paluu keväällä on sykähdyttävä näky, samoin kuin niitten lähtö kesän loputtua haikea. Yömuuttajat tulevat ja menevät kuin salaa. Mutta jo maalis- huhtikuussa, kun ensimmäisen kerran aamulla herää mereltä kuuluvaan ja kattojen yllä kiertelevään lokkien kirkunaan, sydän hypähtää ilosta: kevät! Varistenkin tarmokas raakkuna maaliskuussa on mukava uutinen. 

Vaikka lintuharrastukseni on tunteenomaista ja epätieteellistä, on se ollut elinikäistä. Linnuista ja linturetkistä on paljon hienoja muistoja. Olen myös kirjoittanut usein linnuista, jopa niin että Hesarin kriitikko ihmetteli, miten kirjassani Orava ja pääskynen (2007) on mainittu peräti 51 (!) lajia. Itse kyllä laskeskelin ettei niitä ole enempää kuin kymmeneen. Eri nisäkäslajejakin taisi olla vain kuusi. Myös amerikkalainen kääntäjä moitiskeli minua eräässä seminaarissa "liiallisesta luonnosta kirjoittamisesta". Ranskalainen ja egyptiläinen valittivat, etteivät löydä linnuilleni nimiä omalla kielellään. Sen sijaan venäläinen ja japanilainen pitivät lintutarinoista. Orava ja pääskynen ilmestyikin seuraavana vuonna Japanissa hyvin kauniisti sidottuna kirjana.  

(piirros: Mika Launis)

Oravaan ja pääskyseen sain sysäyksen pienestä lehtijutusta, jossa kerrottiin jonkun miehen löytäneen myöhään syksyllä autotallistaan elävän räystäspääskysen. Oli outoa, ettei lintu ollut lähtenyt muuttoon. Mies oli neuvoton ja huolissaan: Miten pääskynen selviäisi kun pakkaset pian alkaisivat?

Melissa Mayntzin pieni tietokirja Muuttolintujen matkassa (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020. Suom. 2020) on viehättävä ja hauska tietoisku muuttolintujen elämästä. Se selvittää, miksi linnut muuttavat, mitkä niitten tavat ja reitit ovat, lentävätkö ne parvessa vai yksin, miten ne suunnistavat, kuinka pitkiä matkat ovat ja kuinka kauan ne kestävät. Sekä minne ne menevät, ja mitä vaaroja niitten reiteillä nykyaikana on. 

Aivan kuten kääntäjät aikoinaan Fili:n järjestämässä seminaarissa, minäkin kaipasin sinänsä niin antoisaa kirjaa lukiessani enemmän lintuja, jotka ovat omassa maassani ja kielessäni tuttuja. Toki vastaan tuli Suomessakin pesiviä, kuten hippiäinen, kalasääski, tilhi, kurki, tunturipöllö ja jokunen haukka. 

      Usein kevätkesällä seuraan, joko idänuunilintu on nähty. Kun se vihdoinviimein on matkannut Intiasta halki Venäjän metsävyöhykkeen Suomeen saakka, tuumin mielessäni: "No, nyt voi sanoa, että melkein kaikki ovat tulleet."

Eksoottisistakin linnuista on kiva lukea. Avartavaa tietoa on sekin, että muuttomatka ei linnuilla aina taitu siivin. Esimerkiksi emu lähtee muuttomatkalle kävellen. Se taivaltaa 500:kin kilometriä pitkin Australiaa. Päivämatkaa kertyy vahvoilla jaloilla ainakin 25 km. 

On myös lintuja, jotka muuttavat alle kilometrin. 

Ja kuka voisi olla vaikuttumatta huippumatkaaja lapintiirasta, joka lentää edestakaisin navalta navalle. Matkaa on, tuulivirtausten mukaan, 40 000 - 72 000 km.

Kun vielä ajattelee tämän linnun pitkää elinikää 

(25-30 vuotta), yksittäinen lapintiira saattaa elämänsä aikana lentää yli miljoona kilometriä. 

Kalasääski, jota olen naiivisti kuvitellut hyvin pohjoismaalaiseksi, jopa nimenomaan suomalaiseksi linnuksi, onkin kuulemma laajimmalle levinnyt petolintu maailmassa.

      Muutama vuosi sittten oli nettiseuranta ja pävälehtien säännöllinen raportointi "reppuselkäisen" Aino-sääsken kevätmuutosta Suomeen. Sen tarkoitus oli päästä  omalle synnyinseudulleen Vanajavedelle. 

Muistan huolestuneeni, kun kerrottiin, että aina vain Aino kalastelee Karpaateilla eikä jo jatka matkaansa. Mutkitellen se viimein saapui - myöhästyneenä pesintää ajatellen. Niin pesäpaikat kuin kaikki sulhasetkin oli jo varattu, Kainuuta ja Itä-Karjalaa myöten. Tämän tyyppisistä nuorten lintujen opintomatkoista Maynznkin kirja kertoo. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Ja oppihan Ainokin kolmannella muutollaan lentämään ajoissa ja melkein luotisuoraa päämääräänsä. 

RINNAKKAISTODELLISUUS

 

(jouluvieras 2020)

Uskomus: Rottia ei voi olla siisteillä ja kunnollisilla asuinalueilla.

Väärin. Rottia on kaikkialla, missä ihmisiäkin.  

Uskomus: Rottia ei ole, jos mitään ei näy eikä kuulu.

Väärin. Rotat eivät niin vain anna näkyä ja kuulua itsestään. 

Uskomus: Yhden rotan ilmaantuminen on vain kiusallinen erikoistapaus.

Väärin. Rotta kuuluu johonkin joukko-osastoon. 

Uskomus: Rotta ei käy pyydykseen.

Väärin / oikein. Ainakin tiedustelijarotta voi erehtyä. Onhan esim. maapähkinävoi meille monelle muullekin vastustamaton herkku. 

Kun olin lapsi, totuin hiiriin, niitä saattoi vilahtaa keittiössä, komeroissa, puuliiterissä ja autotallissa. Killeri oli aina viritettynä tiskialtaan alla kaapissa. Rotan näin, kun apulainen kerran pinkaisi yhtäkkiä juoksuun ja lähti koivuhalko kädessään huutaen ajamaan takaa isoa rotan rötkälettä pitkin pappilan saleja. Toinen rotta teki yllättäen uhkaavan valehyökkäyksen äitiä kohti maakellarin pimeästä nurkasta juureslaarin takaa; sen kerran jälkeen en enää ikinä astunut jalallani siihen hornan loukkoon. 

Moni meistä sanoo olevansa luonnon ystävä, mutta ah, mitä 'luonnolla' tarkoitetaan? Mahtavia erämaita vaellusreitteineen? Järvenrannan kauneutta heleänä kesäpäivänä? Puutarhoja, joista voi poimia omia luomuviljeltyjä tomaatteja ruokapöytään? Lintusia, nalleja, pupujussikoita? Oh, kuinka vieraantunut olen itsekin ajasta, jolloin seurasin voileipää syödessäni kissaa maiskuttamassa lattialla nautinnollisesti vastapyydetyn hiiren pääkoppaa. Tai kun kävin pensaassa tarkkailemassa siilen maatumisprosessia. Ja katselin synnyttävää sikaa. 

Luonto - sanotaan nyt vaikka rottien olemassaolo - on kuin salattu rinnakkaistodellisuus, joka ennemmin kielletään kuin myönnetään, koska se ei sovi siihen miellyttävyyksien ja "puhtauden" mielikuvaan, jota luonnosta luodaan. Huomasin tämän esim. ollessani sairaalassa lasta saamassa. Kävin yöllä vauvalassa hakemassa nyyttini imetykseen, kun näin pitkän ikkunarivistön takana ulkona hyvää vauhtia perähäntää ravaavan rottakomppanian. Kun kerroin näkemästäni hoitajalle, hän loi minuun pitkän mietteliään katseen. "Onkohan tuo äiti menossa raskauspsykoosiin?" luki ajatuskuplassa. 

Hämäläinen maanviljelijä sen sijaan kertoi muutama vuosi sitten jouluaatosta, jolloin hän oli kiikkustuolissa seurannut, kuinka rotta kävi kähveltämässä punaisen jouluomenan piirongin päältä. Turku oli juuri julistanut joulurauhan. 

Kirjallisuuden rotta-kuvauksista hypähtää mieleeni ainakin kolme. Joel Lehtonen, John Bailey, George Orwell. 

        Baileyn ja Iris Murdochin boheemissa maaseututalossa ei kovasti keskitytty siivoamiseen ja remppaamiseen, joten ei ollut mitkään yllätys, että täysin yllättäen heitä kohtasi vintillä näky valtavasta rottajoukosta, joka kiiltäen ja kuhisten täytti koko lattiapinta-alan. (John Bailey, Elegia Irikselle, 1999, suom.2001.)

        Myös Joel Lehtonen kertoo rotta-ylläristä kirjassaan Lintukoto (1929). Kun hän keväällä jäiden lähdettyä riensi vaimonsa kanssa kauniiseen saareensa Vanajavedellä, tuvassa heitä kohtasi hävityksen kauhistus. Rotat olivat riehuneet torpassa niin, että kaikki mahdollinen oli tuhottu. 

        George Orwellin hyytävän tulevaisuusfiktion Vuonna 1984 (1949) lopussa on infernaalista rottakauhua. Ns. Rakkauden ministeriö rankaisee väärin eli toisinajattelevia kansalaisia ja kiduttaa näitä kuulusteluissa erityisen yksilöllisin keinoin. Onhan lähes joka ihmisellä jokin perusinho tai fobia. Sen tietämistä ministeriö hyödyntää. Romaanin päähenkilöllä on rottafobia. Niinpä hänet pannaan tutustumaan rottiin hyvin, hyvin, ärimmäisen läheltä. 

Nykyjulkaisuja vanhemmissa ja klassisessa lastenkirjallisuudessa rotta sen sijaan on älykäs veijarihahmo, josta on loppujen lopuksi enemmän iloa ja naurun  aihetta kuin riesaa. 

 

JUMALA KATSOO VÄHÄISEEN

 

Kun olin pieni, kävin mielelläni pyhäkoulua. Kerran, ollessani 4-5-vuotias, opettaja kysyi: " Mitä eläintä Jeesus rakastaa?" Koska olin seurannut kädelläni kävelevää hauskaa leppäkerttua, viittasin innoissani ja sain vastata, että Jeesus rakastaa leppäkerttua! Opettaja kuitenkin rypisti harmistuneena kulmiaan. Vastaus oli väärä. Onneksi joku lapsista tiesi vastauksen: lammasta. " Niin, Jeesus rakastaa lampaita", opettaja vahvisti tyytyväisenä. Hämmennykseni penkissä oli syvä. Jäin katselemaan ikkunasta näkyvää, niityllä seisovaa hevosta. Jotenkin sen katseleminen vain lisäsi avuttoman mieleni taakkaa.  

Paljon myöhemmin, aikuisena, olin Israelissa ja pääsin käymään pienen Nasaretin kaupungin liepeillä olevalla kivikkoisella, kuivalla mäenrinteellä, jossa kitukasvuisten mäntyjen lisäksi kasvoi vain korkeaa, läpitunkematoman piikkistä kaktusta. Siellä, mitättömällä alueella, oli ollut neitsyt Marian koti. Siellä tuo arviolta 14-vuotias tyttönen oli tullut raskaaksi. Jumala oli katsonut vähäiseen. 

Ensimmäinen, jolle Jeesus, Jumalan Poika, ilmoitti olevansa Messias, oli samarialainen nainen. Samarialaiset olivat juutalaisten halveksima sekakansa, jollaisille juutalainen ei edes puhunut, ja joitten asuinalueen, Samarian, juutalainen matkoillaan kiersi kaukaa. Ylipäätään juutalaisen ei tullut puhua naiselle, saati samarialaiselle naiselle. Kristus, Jumala, katsoi vähäiseen. Hän katsoi samarialaiseen ja naiseen, kertoi tälle kuka tämä oli, ja kuka Hän oli itse (Johanneksen evnkeliumi,4.)

Lasteni ollessa pieniä opin kerran heiltä pyhäkoululaulun " Pienen pieni leppäkerttu Jumalaa ylistää. Sillä pieniä ja hentoisia Jumala rakastaa. /  Suuren suuri elefantti Jumalaa ylistää. Sillä suuria ja kömpelöitä Jumala rakastaa. / Pitkän pitkä boa-käärme Jumalaa ylistää. Sillä kaikkien muitten hylkimiä Jumala rakastaa. / Pienen pieni leppäkerttu, suuren suuri elefantti, pitkän pitkä boa-käärme Jumalaa ylistää. Sillä pieniä ja hentoisia, suuria ja kömpelöitä, kaikkien muitten hylkimiä Jumala rakastaa." 

Pian vietämme joulun juhlaa, jolloin  ihme kohtaa meitä kaikkia luotuja. 

Gloria in excelsis Deo! 

KÄVELLEN

 

"Haluan lausua sanan luonnon puolesta, täydellisen ja alkuperäisen vapauden puolesta vastakohtana kansalaisen vapaudelle ja sivistykselle", lausui amerikkalainen filosofi Henry David Thoreau (1817-62). Jatkan ajatusta omasta puolestani: Haluan lausua sanan luonnollisen kävelemisen puolesta, täydellisen ja alkuperäisen kävelemisen vapauden puolesta vastakohtana kansalaisten terveys- ja kuntoilukasvatukselle. 

Luonnollinen kävely ei ole ohjeistettua, säädeltyä, määriteltyä. Siinä ei lasketa askelia, sykettä, aikaa ja rasvanpolttoa. Sitä ei nimitetä liikunnaksi, sillä se on enemmän henkistä kuin lihallista. Jalkojen kulku unohtuu, kun pää ajatuksineen ja aisteineen saa liikettä ja vaihtelun virkistystä. Minusta tuntuu joskus kuin kävellessäni vain istuisin sohvalla tai nojatuolissa ja katselisin uusia maisemia yksityiskohtineen.  Olen kuin kameli joka märehtii kulkiessaan. Varsinkin kirjoittaessani, kesken keskeneräisen työn, käyn välillä ulkona kävelemällä tuulettamassa päätäni. Tuuli tuo raikkautta, oivalluksia ja ideoita.  

Ennen vanhaan, siis silloin kun ei vielä ollut käsitteitä 'liikunta' ja 'hyötyliikunta', oli luonnollista siirtyä paikasta toiseen kävelemällä. Isoäitini tapasi sanoa, että pirssi otetaan vain jos mennään lääkäriin tai hautajaisiin. Jo melkoisen pienenä, alle kouluikäisenä, kävelin pitkiä matkoja yksikseni. Meillä oli auto ja kummatkin vanhemmat ajoivat, mutta kenellekään ei tullut mieleenkään että reipasta lasta olisi kuskattu, jos tämä kerran oli terve. Iltapimeällä jostain kaukaisesta maalaistalosta leikkimästä tullessani saatoin rukoilla kävellessäni, ettei minua tulisi vastaan hullu, rosvo, lumiaura, tai lapsen kaappaaja (joka saattoi olla lukemani satukirjan mukaan peikko). - Isäni käveli vanhuuteensa ja elämänsä loppuun asti, paljon. Hän saattoi sanomalehden pois taittaessaan tokaista: "Lähdenpä käymään kaupungissa!" ja lähti. Auto jäi pihaan. Kilometrit taittuivat sen enempää asiaa miettimättä. 

Kävellessään näkee niin paljon, että jopa pyöräilijät, puhumatta autoilijoista, ikään kuin vain pyyhältävät elämänsä ohitse. - Täällä Helsingissä olen kävellyt Itä-Helsingistä Vanhankaupunginlahden kautta kohti keskustaa jne., kolme ja puoli tuntia katkeamatonta elämysten ja yksityiskohtien virtaa.  - Kaikkein mieluiten kävelisin kuitenkin metsäteillä ja mutkaisilla maalaisteillä, joilla ennen joutui hetkeksi hiekkapilveen, jos auto sattui kaasuttamaan ohitse. Mutta hiekkakin, ja tienvarren rikkaruohostot, tuoksuivat vahvasti kesältä. - Täällä Helsingissä tuoksut puuttuvat, mutta bongasinpa heinäkuussa vilkkaan ajoväylän viertä jalkakäytävää kävellessäni n. puolen kilometrin matkalla 31 eri "vanhaa ystävää" eli ns. rikkaruohoa kukintoineen. 

"Ennen kaikkea meillä ei ole varaa olla elämättä nykyhetkessä", Henry David Thoreau sanoo hauskassa pikku kirjassaan Kävelemisen taito (engl. Walking, 1862), suom. Markku Envall, Jack-in-the-Box, 1997. Hän on myös sitä mieltä, että "tullakseen kävelijäksi on saatava erivapaus Taivaasta. Millään varallisuudella ei voi ostaa tarvittavaa joutilaisuutta, vapautta tai riippumattomuutta, jotka ovat tämän ammatin pääoma. Sen saa vain Jumalan armosta. On synnyttävä Kävelijöiden sukuun. Ambulator nascitur, non fit." Kävelijäksi synnytään, ei tulla. 

Oma tärkeä merkityksensä on minusta myös pienillä, lyhyillä kävelyillä, joita harrastetaan jonkun seurassa. "Lähdetäänkö vähän kävelemään?" on minusta aina hauska ja hyvä pyyntö. Lähden mielelläni. Kävellessä jutellaan, ajatuksia syntyy ja niitä vaihdetaan. Moni ystävyys lujittuu kävellessä. - Kun näen joidenkin kävelevän tuppisuina, en pidä heitä ystävinä keskenään. Olen ihan onneton, jos näen vaikkapa avioparin, joka totisena marssii puhumatta vierekkäin. Ei, se ei ole luonnollista kävelyä, se on vain mekaanista suorittamista, jalkatyötä. 

                                                               

Käveleminen tuo sydämelle apua väsymyksessä ja huolissa, se antaa ratkaisuja pohdintoihin ja virikkeitä mielenvireen latteuteen, se purkaa kiihtymystä ja rauhoittaa levottomuutta, se tarjoaa iloa ja hyväntuulisuutta, se näyttää yllättäen jotain innoittavaa ja ainutlaatuista. Kävellessä voi kohdata jonkun ihmisen. Tärkeintä on, että käveleminen ei sisällä mitään paineita, koska se ei aseta tavoitteita eli vaatimuksia. Kävely on vapautta.   

Ihminen kävelköön myös tyhjän panttina. 

"Ja ihmiset käyvät kävelyllä 

vaatteissansa soratiellä huojahdellen

tämän suuren taivaan alla,

joka kaukaisien kumpareiden takaa

kaartuu kaukaisien kumpareiden taakse."

Franz Kafka

(Kertomuksen 'Erään taistelun kuvaus' alkuruno. Suom. Aarno Peromies.)

MIETTEITÄ VIIKOLTA

Syksy paljasti, että sireeniaitamme keskellä kasvaa Mantsurian jalopähkinä. Opin pari vuotta sitten kaukana kotipihastamme tunnistamaan tämän kasvin, ja nyt: se on täällä. Muistin taas, miten paljon elähdyttävämpää on oikea elämä kuin kerrottu tai kuviteltu elämä. Tosin olen itsekin kuvitellut ja kertonut siemenen merkillisestä matkasta maailmassa kertomuksessa Hedelmä on matkalaukku (Olen nähnyt sellaisen, Tammi 1999).

                                                                                 ______

Eilen aamukahvilla selasin Hesarin Nyt-liitteen. Huomion kiinnitti pieni jutunpätkä otsikoltaan "Taiteen yliannostus". Toimittaja Jose Riikonen siinä palauttaa muistiin tai jakaa tiedoksi ns. Stendhal-syndrooman, joka on saanut nimensä ranskalaiskirjailija Henry Beylen (1783-1842). kirjailijanimeltään Stendhal, mukaan. Riikonen nimittää Beyleä kirjailija-wannabeksi. 

  On tainnut Jose-pojalle olla liian suuri voimanponnistus hankkia ja tarkastaa tietoja. 

  Stendhalia pidetään modernin psykologisen romaanin edelläkävijänä ja hän on yksi Ranskan 

kirjallisuuden ensimmäisistä realisteista. 

     Luin ahmien aikoinaan Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa (1830). Se oli kesätyöpaikassani kirjoituspöydn ylälaatikossa valmiina heti kun ruokatunti tai muu lukemisen mahdollistava hetki koitti.

     Huomaan että romaanista on nykyisin saatavilla myös e-kirja. Jos kirjaa luetaan ja siitä otetaan uusia painoksia vielä parisataa vuotta ilmestymisensä jälkeen, voi sanoa että klassikon kriteerit täyttyvät.

Wannabe-kirjailijat eivät ole kirjoittaneet klassikkoja, he eivät ole kirjoittaneet mitään. 

                                                                           ______         

                                                                       

 Nyt kun syksy kiitää kohti talvea, mietin, kummasta me oikein olemme kotoisin, kesästä vai talvesta. Onko kesä vain kaunis uni ja unelma, josta meidän on palattava takaisin kotiimme talveen. Vai onko meidän kotimme kesä, josta meidän on vain aina välillä pakko lähteä pitkälle vaivalloiselle matkalle halki talven - jotta taas pääsisimme takaisin kotiimme kesään.

     Hans Ruinin romaanista Kotiin kesäksi (1960) on oikeastaan jäänyt mieleeni vain nimi. Mahdoinko edes kokonaan lukea kirjaa? 

  "Kotiin kesäksi" on kaunis, syvälle sydämeen käyvä lause. Pitkään unelmoin siitä. Sehän tarkoitti kaikkea, mikä on vapaata, huoletonta, rakastavaa, iloista, kaunista, levollista ja loputtoman hyvää, lohduttavaa. 

Onneksi se kaikki voi sisältyä myös talveen. 

KAREN BLIXEN

 Hämmästyn, etten ollut koskaan maailmankirjallisuuden merellä rantautunut suurelle ihmeelliselle mantereelle nimeltä Karen Blixenin kertomukset. 

Nyt olen. Ja viime yönä huomasin, että jopa unennäkööni liittyi selostus "Karen Blixenin kielellä" - tai jollain sen tapaisella, Blixeniähän ei voi jäljitellä.

Lausahtihan Dagens Nyheterinkin arvostelija 1950-luvulla: "Karen Blixen ei muistuta ketään aikamme kirjailijaa - näin voi sanoa, eikä hänellä ole edes yhtään lähellä olevaa edeltäjää. Sopii toivoa, ettei hän myöskään saa seuraajia. Ylenmäärin persoonallista ei pidä jäljitellä eikä sitä v o i jäljitellä, koska se ei ole täydellisesti järjellä tavoitettavissa."

Minulla oli myös vääriä käsityksiä Karen Blixenistä, oik. paronitar Karen Christiane von Blixen-Fineckestä, s. Dinesen, 1885-1963. Kirjailijanimenään hän käytti myös miehen nimeä Isak Dinesen, saadakseen paremmin uransa alussa, 1900-luvun ensi vuosina, tekstejään läpi kustantajalta. - Luulin hänen saaneen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ei saanut, vaikka läheltä liippasi. Hemingway sai, 1954, ja totesi että Blixen olisi ansainnut sen paremmin.  - Luulin että hän kuoli Afrikassa mieheltään saamaansa kuppaan (tietolähde: amerikkalainen elokuva vuodelta 1985). Ei kuollut. Suolistosairauden vuoksi tehty leikkaus epäonnistui  ja Blixen alkoi riutua fyysisesti ja lopulta itse asiassa nääntyi nälkään. 

Kävin kauan sitten Blixenin Tanskan kodissa, Rungstadtlundisssa lähellä Kööpenhaminaa. Se oli hänen äitinsä suvun maatila, jossa Blixen asui lähdettyään lopullisesti Keniasta Tanskaan vuonna 1931. Perhetausta oli yläluokkaista, värikästä ja arroganttia. Opas kertoi, että kun Blixenin isä löydettiin yläkerrasta hirttäytyneeenä, vaimo kuittasi uutisen hymähtämällä: "Upseerina hänen olisi pitänyt ymmärtää ampua itsensä."

Kun aloitin kokoelmasta Seitsemän salaperäistä tarinaa ja siitä umpimähkään kertomuksella Uneksijat, häkellyin kerronnan suggestiivisuudesta, aistimusvoimaisuudesta ja sadun kaltaisesta salaperäisestä loistosta. Niin, sadun. Blixen kuuluu tarinankertojien ikiaikaiseen heimoon (ovatko he jo kuolleet sukupuuttoon?). Sadun keinojahan ovat käyttäneet myös niin Gogol kuin Kafka, sekä lukuisat runoilijat ja kuvataiteilijat. Aidon sadun voima (lumous & pelottavuus) on se, että se näyttää, unien lailla, välähdyksiä todellisesta sisäisestä maailmasta.  - Karen Blixen fabuloi kuin itämainen sadunkertoja, mutta toisessa kertomuksessa hän on jo siirtynyt jonnekin vallan muualle, ajassa ja paikassa. Hänellä on kyky terävään ja syvältä leikkaavaan ihmiskuvaukseen, mutta samanhetkisesti hänen tarinansa välkähtelee niin leikkisästi ja jopa seikkailullisesti, ettei kertomus koskaan pysähdy mihinkään pitkästyttävään ja vain puoliksi ajateltuun. Blixen on aina selväpiirteinen ja määrätietoinen. Hän höystää tarinoitaan mystiikalla, symboliikalla ja filosofialla, mutta niin, että kaikki yhdessä tuottaa lukijalle paitsi henkistä, myös esteettistä mielihyvää. 

Jonkin juoksutuksen kohdalla minua huvitti, miten veitsenterällä hän vie kertomustaan: pienikin lipsahdus, niin oltaisiin banaalin viihdekirjallisuuden kuvastossa. Mutta ei, vähäisintäkään lipsahdusta ei tapahdu. Mikä uhkarohkeus ja varmuus! Ja huumorintaju - myös tässä?

Kertomukset alkavat usein ikään kuin jonkun toisen suulla: "Mira Jama kertoi tämän tarinan" --",  "Muuan vanha aateliasnainen kertoi tämän tarinan--", "Tanskalaiset kertovat monia kauniita tarinoita pienestä Hirschholmin kaupungista--", "Keskustelun kuluessa vanha paroni von Brackel kertoi minulle seuraavan tarinan--". Tai joskus suoralla puhuttelulla: " Hyvät lukijat, minä en halua houkutella teitä lukemaan mitään sellaista, mikä voisi myöhemmin tuottaa teille pettymyksen."

Houkutteleva vetäisy tarinaan voi olla myös alkukuva: " Vuonna 1863 oli muuan dhow matkalla yöllä täysikuun aikaan Lanusta Sansibariin ja se purjehti rannikon suuntaisesti meripeninkulman päässä mantereesta." Tai:" Augustus von Schimmelmann, raskasmielisyyteen taipuvainen nuori tanskalainen aatelismies, oli kirjeenkirjoituspuuhissa myllynkivestä tehdyn pöytänsä ääressä."

Eniten - ehkä koko ajan - Blixen kirjoittaa rakkaudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, ja ehkä erityisesti kuolemasta, vaikkei koskaan suoraan, vaan toisinaan vasta kertomuksen viimeisissä kappaleissa. Kuolema on väliseinä, josta jokainen kohtalonsa omaisesti astuu: joko odotettuun elämän toteen käymiseen ilossa ja rakkaudessa (esim. Babetten pidot ja Kummitushevoset) tai levottomuuteen ja täyttymättömään kaipaukseen (Erakot).

Suomennoksina (tanskasta ja englannista) Blixenin kertomuksia on 1900-luvun alussa kirjoitetuista 60-luvulle. Pidän antoisimpina 1950-luvun tarinoita. Sen sijaan postuumina 1963 julkaistu Blixenin viimeinen kirjoitustyö Ehrengard on minusta hämmentävän hajanainen ja rakenteeton. Taikka sitten en ole ymmärtänyt. Sanoihan kirjailija itsekin: "On kertomukselle eduksi, ettei sitä ymmärretä kuin puoliksi."

  

KAUPASSA

Ainakin ennen korona-aikaa ja ruokaostosten nettitilauksia joittenkin älykköinä pidettyjen ihmisten kuuli puhuvan alentuvaan sävyyn ruokakaupassa käymisestä. Kolumnissaan tai muussa mielipiteen ilmaisussaan he saattoivat mainita tämän banaalin kärsimyksensä. Tuli selväksi, että esimerkiksi automarkettien maanalaiset parkkihallit ja ostoskärryjen työntäminen eivät lainkaan sopineet yhteen heidän älyllisen kapasiteettinsa kanssa.

Minusta taas ruokamarket on mitä antoisin psykologinen, sosiologinen, kulttuurinen ja jopa esteettinen kokemuskenttä. Minulla on ollut paljon mielenkiintoisia kohtaamisia marketissa. Unohtumattomiin tietysti kuuluu mm. tilanne, jossa kiinalainen pyytää minulta apua riisin valitsemiseen ja japanilainen tiedustelee voiko täältä ostaa kalanpäitä. Amerikkalainen on tuskaillut minulle maitohyllyllä, mikä ihme kaikista "kermoista" on ihan tavallista normaalia peruskermaa?! Keski-ikäinen afgaanimies lähestyi minua kerran yllättäen (hätkähdin luumusoseitten äärellä) kysyäkseen erittäin kohteliain sanakääntein, voisinko neuvoa hänen vaimoaan (seisoi kauempana hymyillen), miten joulutorttuja tehdään. Olen kurotellut ja kavunnut ojentaakseni vanhoille hauraille lyhyille ihmisille ylähyllyiltä kananmunia, mehupulloja ja pesupulveria. Hedelmäosastolla joku on aloittanut keskustelun appesiineista lähtien niitten makueroista ja päätyen poliittiseen pohdiskeluun siitä, mistä maista appelsiineja nykyisin tuodaan ja miksi isaraelilaisia jaffoja ei enää näy kuten ennen.
Pikkukaupungin supermarketissa seurasin haltioituneena 12-13-vuotiasta ryhdikästä tukevaa mustalaispoikaa, joka oli heti sisään astuessaan niin loisteliaan itsetietoinen ja karismaattinen, että siirsin hänen soinnukkaalla äänellä myyjille huudahtelemansa käskyt, eleet, kävelytavan, koko hänen persoonansa suoraan erääseen novelliini (kokoelmassa 'Matka joka aina taitttui'). Niin, voisin jatkaa kertomalla market-elämyksiäni ja havaintojani melkein loputtomiin. - Joskus myös tunnen esteettistä mielihyvää, kun näen, miten kauniisti mustat kiiltävät munakoisot on ladottu suureksi rattaaksi, jonka sisälle kapeat vihreät purjot on aseteltu kuin vinhasti pyörivät kellonviisarit. Ihmettelen yltäkylläisyyttä, jossa elämme. Joskus kärryavainta lukkoon työntäessäni ajattelen, että on hienoa, että minulla on aina rahaa ostaa ruokaa.

Niinpä tällaisena täysin oppineena ruokaostoksilla kävijänä tartuin mielelläni japanilaisen Sayaka Muratan  menestysromaaniin Lähikaupan nainen, suom. Raisa Porrasmaa, Gummerus 2020.

Se on pieni hauska, taitavasti kirjoitettu kirja. Se on myös virkistävän lyhyt, 126 sivua, mikä on harvinaista nykyisin. Kuitenkaan se ei ole mikään taiteellinen kikkara, joka on onnistuttu pakertamaan vähän yli satasivuiseksi. Ei, Lähikaupan nainen on teeskentelemätön ja kompakti arjen kuvaus yhteiskunnan - niin japanilaien kuin vaikka suomalaisenkin - urakeskeisestä työkulttuurista ja naisiin kohdistuvista odotuksista.
Päähenkilö Keiko on jo 36-vuotias ja edelleen opiskeluaikojensa osa-aikatyössä samassa lähikaupassa, konibinissa, jossa hän on ollut edelliset 18 vuotta. Kuitenkin Keiko on akateemisen koulutuksen saanut. Miksei hän ole koulutustaan vastaavassa työssä ja luo uraa? Miksei hän ole naimisissa? Naisellahan on kaksi vaihtoehtoa: ura tai avioliitto. Kummatkin hyödyttävät yhteiskuntaa.
    Paineita Keikon ympärillä kasvatetaan. Vaikka jo kertomuksen alussa kuvaillaan Keikon autistisia piirteitä, hänellä on, vastoin kuin autisteilla yleensä, kaiken keskellä kyky havaita muitten tunnetiloja ja sosiaalisia vihjeitä.

Lisää kuvateksti

Keiko on henkeeen ja vereen sitoutunut muitten mielestä mitättömään ja yksitoikkoiseen työhönsä pienessä konibinissa. Myyjien selkeät ja kaavamaiset toimintaohjeet, täytettyjen hyllyjen suorat rivistöt ja paistopisteen tapahtumat ovat hänen elämänsä selkärankaa. Maailmassa jossa "höpistään kauniita sanoja elämäntyylien moninaisuudesta" Keikon elämäntapa on perheelle ja tuttaville kuitenkin jatkuva säälin ja ihmetyksen aihe.

    Vaikka kirjaa äkkiseltään voi joku pitää "hyvin japanilaisena" (kuten takakansiteksti), sen kysymykset ovat minusta aivan yleismaailmallisia. 

Japanin merkittävimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Murata (s.1979) on itsekin ollut osa-aikatyössä tokiolaisessa lähikaupassa. Häneltä on ollut terävä ja omaperäinen oivallus kuvata yhteiskuntaa tuon mitättömänä pidetyn työn ja sille omistautuneen työntekijän kautta.     

PUOLUKOITA

Olin eilisen päivän puolukassa. On hauskaa etttä suomessa voi olla puolukassa, mustikassa, vadelmassa, sienessä ja kalassa - mutta markettiin mennessään ei kuitenkaan ole ruuassa.
     Puolukoitten takia joutuu yleensä samoamaan metsässä vähän kauemmas kuin mustikoita poimiessaan. Valoisa metsäkangas korven reunstamine laakeine kallioineen, metsähiljaisuuksineen, tuulen kohahduksineen ja sinisine taivaineen on virkistyksen ja rauhan tyyssija. Jäkälässä näin törröttävän pitkän ruskearaitaisen haukan sulan.

Poimiessani ajattelin lapsuuteni lukuelämystä, kirjaa Pako Lapin erämaassa (kirj. Vilho Rantanen, Kustannusosakeyhtiö Päivä, 1967). Se on tosipohjainen kertomus inkeriläisperheen (neljä lasta, joista nuorin 6-vuotias, ja äiti lisäksi raskaana) uhkarohkeasta pakomatkasta Mursmanskista kohti Petsamon valtatietä Suomen puolelle. Eletään 1930-lukua. Eksyminen, sairaus, yhdeksän vuorokauden taival ilman leipää, Lapin lukuisat virrat, suuret asumattomat selkoset...vaellus tuntuu välillä toivottomalta, mutta ihmeitä kuitenkin koetaan. Rohkea toivon mieli, elävä usko Jumalaan, antaa voimia silloinkin kun niitä ei enää ole. Eläydyin perheen nälkään ja uupumukseen niin, että taisin hakea leipäpalan varmuuden vuoksi illalla tyynyni alle. Perheellähän ei ollut syödäkseen muuta kuin puolukoita. 

Paljonkin merkitystä ja myyttisyyttä näkyy liittyvän puolukkaan. Merkityksistä suurin on tietysti puolukka ravintona. Sitä on kerätty viljan jatkeeksi ja saatu leipää ja marjamämmiä, tehty mehua ja puuroa ja piirakkaa ja survosta, joka bentsoe-happonsa ansiosta säilyy loistavasti ilman kallisarvoista sokeria. Itse asiassa puolukassa itsessään on enemmän sokeria eli energiaa kuin missään muussa suomalaisessa marjassa. Vielä pari vuosikymmentä sitten puolukasta käytettiin arkipäiväistä ja hiukan vähättelevääkin määritelmää 'talousmarja'. Nykyisin puolukka on aateloitu 'super foodiksi'. Kiitollinen puolukka.

Kalevalassa puolukka hehkuu myyttisyyttä. Koko eepos päättyy runoon neito Marjatasta ("Neitsyt Maria"), jolle syntyy poika puolukasta. Poika on Karjalan kuningas ("Kristus"), jonka voiman edessä Väinämöinenkin on heikko. Niinpä mahtimies Väinämöinen suuttuu ja lähtee pois, ennustaen kuitenkin, että häntä vielä kerran kaivataan uutta sampoa, kanteletta ja valoa kansalle laittamaan; hän laskee vaskisella veneellä maan ja taivaan väliin, "jossa vieläkin lienee". Kanteleen ja suuret laulunsa hän jätti kansalle perinnöksi. Mahtava puolukka.

Varsin usein muistuu puolukkametsässä myös mieleen vanha kauhutarina, jonka ruotsalainen kirjailija Harry Martinson kertoo kirjassaan Nokkoset kukkivat (Nässlorna blomma, 1935. Suom.1974).
Maalaistalon väki kokoontuu mielellään tarinoimaan. Vakavana kerrotaan paikallisista aaveista ja kummituksista kolmen, jopa neljän sukupolven ajalta. "Kaikki haamut nimettiin ja kuolinvuosista ja sellaisesta oltiin hyvin tarkkoja. Ei haluttu puhua tyhjään ilmaan".
     Haamujen joukossa on kirouksen alainen pikku akka, joka kummittelee kädellään. Käsi on laiha, kalmanvalkoinen ja täynnä puolukoita. Selitys on yksinkertainen. "Hän oli myynyt sielunsa itselleen Paholaiselle Holjen metsässä." Setsemänkymmenen vuoden täyttyessä sielunvihollisen piti saada hänet haltuunsa.
"Vaatija tuli määräpäivänä. Eukko ei ollut kotosalla, mutta Paholainen etsi hänet käsiinsä Ljungtavanin nummelta, jonka liepeiltä vanhus haeskeli puolukoita.
  - Sissa, ota huomioon, nyt minä olen tässä.
Mutta Sissa turvautui ruikutukseen:
  - Herra, eikö ole mitään apua?
Paholainen naurahti.
  - Onpa yksi keino, hän sanoi.
  - Mikä niin? kysyi Sissa.
Paholainen raapi syyliään ja virkkoi:
  - Minä luen kolmeen. Ennen kuin sanon kolme, pitää sinun kylpeä marjamurskassa, muutoin muutut tuuleksi.
   Sissa vinhasti noukkimaan marjoja, mutta mättäissä oli niukasti. Vaikka Paholainen ei pitänyt kiirettä, akka ei kuitenkaan ennättänyt.
   Kun Paholainen sanoi kolme, akka seisoi saaliinaan vain kourallinen marjoja ja katosi. Ainoastaan puolukoita pitelevä käsi oli jäljellä, vain oikea käsi oli murskan peitossa. Hyvinä marjavuosina saattaa nähdä sen kiitävän mättäältä mättäälle ja poimivan puolukoita, jotka se sitten karistelee maahan."