KUN KIRJAILIJA EI KIRJOITA

Totean usein, että kirjoittaminen ei ole matonkutomista. Rivejä ei voi paukuttaa mekaanisesti missä mielentilassa ja elämäntilanteessa tahansa. Joku, ehkä monikin, on eri mieltä. Joidenkin mielestä kirjoittaminen on työtä siinä kuin tiskaaminen ja ojankaivuu. Antaa mennä vaan, niin tinki täyttyy.
      Saattaa olla, ja olen siitä kuullutkin, että kirjoittamiseen voi myös suhtautua kuin pakopaikkaan silloin, kun elämä ei ole helppoa. Tällainen kyky ajatustoimien lokerointiin, jonkinlainen dissosiointi, on varmasti käytännöllistä. Ihminen käy ja tuottaa kuin kone, elämäntilanteestaan irrallisena.
      Minusta taas yksityiselämän, so. perhesuhteiden,on oltava riittävässä määrin kunnossa, jotta voi kirjoittaa. Samasta psyykestä kapasiteetit revitään.

Kirjoittamattomuus kirjailijalla on näennäistä. Hän ei ehkä julkaise, mutta kyllä hän silti mielessään kirjoittaa, koska mihin hän pääsisi ajattelustaan, näkemisestään, kuulemisestaan, muistamisestaan ja havainnoinnistaan.
Kirjoittavalla ei myöskään ole työn ja vapaa-ajan eroa niin kuin niillä, jotka käyvät työssä. Kirjoittamisen 'työ' on paitsi ponnistusta ja vaivaa, myös ja nimenomaan sitä mielihyvää, mitä muut hakevat lomasta ja toimettomuudesta.
     Joskus "loma", se tyhjä aika, jolloin odottaa taas veden nousevan kaivoon ja uuden työn alkavan, on pelkkää levottomuutta ja stressiä.
     Peruspelkona kirjailijoilla varmaankin on, että vesi ei joskus enää nousekaan. Kaivo on kuivunut?  Jokunen rohkea kirjailija on tuosta luovuuden katoamisen surusta kertonutkin. Sellaisesta kuuleminen on kuin lukisi kuvausta kuolemaan johtavasta taudista, joka voi iskeä kehen tahansa meistä.

Toisaalta kirjailijan  kirjoittaminen ei ole mielekästä ellei hän julkaise. Kirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon. Julkaiseminen on kirjailijuuden toteutumista sekä vapautumista siitä, mitä on kirjoittanut. Voimien latautumista uuteen. Uuden kirjoitustyön aloittaminen, itse kirjoittaminen, antaa taas tunteen olemassaolosta ja sen oikeutuksesta.
      Uskoisin että kaikki syyt julkaisemattomuuteen ovat kipeitä. Suhde kustantajaan on saattanut katketa mitä banaaleimmista ja tylyimmistä syistä. Ekonomit täyttävät kustantamot entisten kulttuuripartojen sijaan. Ehkä kirjailija ei tuo tarpeeksi rahaa taloon (laskelmointiosasto), ehkä hänen pärstäkertoimensa ei henkilövaihdosten jälkeen enää miellytäkään (henkilökemian osasto), ehkä hän on ollut liian pitkään poissa tehdäkseen enää come backia (hautausosasto). Tai voi olla, että kirjailija on saanut yhden yllättävän, kertakaikkiselta tuntuneen iskun silmiensä väliin eikä pääse siitä enää jaloilleen. Isku on ollut kohtuuton, ja hän reagoi siihen kohtuuttomasti. Jotkut ovat taistelijoita, jotkut vetäytyvät. On hämmästyttävää, että vahvaksi mielletty voi vetäytyä, mutta hiirulainen ryhtyy taistoon.
     Joskus kestää kauan kuten hermoradan parantuminen, että kirjailija on taas niin voimissaan, että uskaltautuu käsikirjoituksineen kehään.
Näissä traumoissa eivät auta terapeutt, hyväntahtoiset ystävät eivätkä lääkkeet tai reippailu. Vain kirjoittaminen auttaa.

Kuuntelin talvella FST:ltä runoilija Tua Forsströmin verkkaisen, hyvää tekevän haastattelun. Hänen punnitut mietteensä osuvat lohdullisesti yksiin omien ajatusteni kanssa. Siitä, pystyykö kirjailija aina kirjoittamaan, Forsström sanoi, että kirjoittamiselle hyvätkin puitteet, rauha, kuri ja järjestys eivät auta silloin, kun on isoja vaikeuksia ja elämänmuutoksia. "On aikoja, jolloin eläminen imee ihmisestä kaiken. Työntekoon tarvittavaa ylimääräistä energiaa ei ole", ja että "vie valtavasti voimia hoitaa jotakin/joitakin ihmissuhteita parhaalla mahdollisella tavalla".
      Okoon kirjoittaminen ja luovuus aivan olennaisinkin osa ihmistä, niin, kuten Forsström toteaa: "Elämä ja ihmiset ovat tärkeämpiä kuin taide".
      Viime sunnuntain (22.9.) HeSa:n haastattelussa kirjailija Monica Fagerhom puolestaan kertoo vaikeista vaiheistaan löytää tasapaino yksinäisen työn ja ihmisille ja elämän arkipäivälle avautumisen kanssa. Vuosien myötä hän on ymmärtänyt, miten paljon elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. "Tottakai minusta on hienoa, että kirjani valmistuu ja pääsen puhumaan siitä, mutta nykyään näen maailmassa muutakin kuin kirjailijuuteni."

PENSÉES LYRIQUES

Harjoittelin koululaisena pianotunnilta saamaani kappaletta Pensées Lyriques. Se oli hyvä, mutta ruma nimi häiritsi. Penseitä lyyrikoita?!
     Kun joitakin aikoja sitten olin kirjailijavieraana lukiossa ja käytin ohimennen sanaa lyriikka, opettaja keskeytti heti ystävällisesti: "Oppilaat eivät tiedä, mitä 'lyriikka' tarkoittaa."

Mietin joskus, osaako kukaan 2000-/2010-lukujen runoja ulkoa? En tarkoita biisien sanoja. Tarkoitan jotakin painetun runokirjan runoa. Onko vaikka muutama merkityksellinen säe painunut lukiessa mieleen ja muistiin?

Syksyn lähetessä ja pian viimeistenkin muuttolintujen jättäessä meidät, muistan Otto Mannisen runon Syysmuutto. Silloin aina kun se on tullut mieleeni, ei ole ollut väliä, onko syksy vai ei.
Pidän kovasti Otto Mannisesta. Vaikutuin hänen suomen kielen taidostaan ja nautin siitä aivan erityisellä tavalla, kun joskus nuorena sattuman kauppaa tulin lukeneeksi hänen käännöksensä Homeroksen Iliaasta. Mahtaako kukaan hallita - tai olla hallinnut - suomea niin kuin Manninen? (Mahtaako monikaan enää ymmärtää tämän kielen hienoutta?)

                                                             
 SYYSMUUTTO                                                             

Niin lintu pieni pelkää,
niin sydän tykyttää.
Vain mert' on, meren selkää,
ei äärtä silmä nää.

Ylitse aavan pauhun,
päin maata lempeää!
Kautt' yön ja öisen kauhun, -
siell' unhoksiin ne jää.

Jo silmään sinerrelkää,
lähemmäs siirtykää,
väsynyt viihdytelkää,
oi rannat, määränpää!


         
            -----



Muuttolintuja näin tässä eräänä päivänä myös jalkakäytävällä. Tuuli oli heittänyt asvaltille koivun siemeniä. Kauhaisin niitä taskuuni ja liimasin kotona siniselle alustalle.

HEINÄKUU

Maria Wiik, Kesähelteessä 1883.

Nuoruudessa heinäkuu oli minusta raskas kuukausi. Se oli pitkä ja pitkästyttävä, kuin juhla johon osallistumisesta kuului iloita. Olin aina helpottunut, kun elokuu vihdoin koitti.
   Vaikken viettänyt kotikaupungissani, pienessä hiljaisessa Hämeenlinnassa kuin ehkä viikon heinäkuussa, tunsin tukehtuvani sen yksinäisyyteen ja idylliin. Olo oli levoton ja ulkopuolinen.
    Kun kerran istuin vanhempieni puutarhassa lukemassa (tai tupakoimassa ja pureskelemassa kynsiäni), näin sulkapallon verkkaiset pompahtelut pensasaidan takana. Se, ja jostain toisaalta kuuluva ruohonleikkurin ratina ja vastaleikatun ruohon tuoksu, tuntui ylivoimaiselta enää kestää. Vetäisin siitä päiväkirjan tapaiseen vihonretaleeseen tekstin otsikolla 'Helvetillinen kattila'. Myöhemmin olin yliviivannut nimen ja vaihtanut tilalle 'Puutarhakeinu'.
    Painoin mieleeni, että puutarhakeinu on mittatikku ja varoitusmerkki. Siinä vaiheessa kun ihminen istuutuisi vapaaehtoisesti ja jopa mielellään puutarhakeinuun, hän olisi vanha ja lähes kuollut. Kaiken menettänyt, ei enää elävä. Toivoton tapaus, tylsistynyt. Kavahdin ja kammosin tuota sovinnaisen tyytyväisyyden tyyssijaa.
    Nyt mitta on jo aikaa sitten saavutettu. Olen istuskellut ihan mielelläni puutarhakeinussa, ja nykyistäkin pihaamme katsoimme joskus sillä silmällä, mahtuisiko sinne mukavasti puutarhakeinu.
     Hetken etsiskeltyäni löysin tekstin Puutarhakeinusta. Paljon olen hävittänyt, mutten näköjään sittenkään sitä. 
 
                                                             PUUTARHAKEINU

                       
                         Kuinka he voivat sietää?
                         Kuinka he voivat tyytyä?
                         Kun pelkän puutarhakeinun luulisi olevan pelättävä mittapuu!
                         Pehmustus, valkea lippa aurinkoa vastaan, ympärillä pihan vihreät kattilanreunat.
                         Eikö ihminen ala kiehua?!
                         Kun on heinäkuu, ja kaikki kukkii, tai on jo kukkinut, ja jokainen on
                         lähtenyt, jos lähtee.
                         Miksei ihminen syöksy tiehensä nähdessään sulkapallon lauhat pompahdukset 
                         pensasaidan takaa lauantai-iltana,                                   
                         eikö kauhu nouse häneen sakeana vastaleikatun ruohon hajussa?
                                Puutarhakeinu on istuin nauttimiseen aivan kuten
                         hammaslääkärin tuoli on tuoli toimenpidettä varten. Ja aurinko -
                         paistamalla pitkään hiljaiseen iltaan ja poiskaartuvan tien mutkaan -
                         mutta suoraan kasvojen tasalle - muistuttaa ankarasti mahdollisuudesta nauttia,
                         katsella ja elää. Aivan kuin ne olisivat sama asia, velvoite jota toteutetaan
                         puutarhakeinun kukikkaalla toppauksella.
                         Ei ikinä!!     
                             

                             
                         

TAAS TOVE JANSSONISTA

Tove Janssonista on kirjoitettu kylliksi tai liikaa. Myös hänen maalaustaiteensa (jota hän itse piti ensisijaisena alanaan) on muumimenestyksen myötä ollut tuotteistuksen ja kiinnostuksen kohteena. Mikä ettei. Tove Jansson on tehnyt niin monet meistä onnelliseksi.

       Jopa hänen ainut sakraalityönsä, Teuvan kirkon alttarifresko (1953), on nyt yli puolen vuosisadan jälkeen "keksitty". Viimeisen reilun kymmenen vuoden ajan japanilaisten turistien bussit ovat vyöryneet Teuvalle. Myös suomalaisia ja muita matkailijoita käy tasaiseen tahtiin. Teuvan kirkkoa uhkaa pian sama kohtalo kuin Temppeliaukion kirkkoa Helsingissä: maallistuminen turistikohteeksi?

Ihastuin nuorena ikihyviksi, kun kuulin että Tove Jansson oli kirkon alttaritaulua suunnitellessaan ja sitä tehdessään asunut isovanhempieni Selma ja Jussi Annalan luona Teuvan pappilassa, yläkerran vinttihuoneessa. Pommitin äitiäni kysymyksillä, mutta koska hän oli silloin 1953 jo ajat sitten muuttanut pois kotoaan, hänen ainut tietonsa vieraasta oli Selma-mamman luonnehdinta: "Sellainen tupakoiva taiteilija".
       Tätini osasi sitten kertoa enemmän. Hän kertasi tutut jutut siitä, miten teuvalaisia hämmästyttivät Janssonin eväät töissä: keltaista jaffaa ja ranskanpullaa. Ja välillä Klubin sauhuttelua työmiesten kanssa kirkon pihalla. Koska rakenteilla olevassa kirkossa ei vielä ollut ikkunalaseja ja myöhäissyksyn tuuli puhalsi sisään, Jansson paleli maalatessaan, kunnes joku emännistä/rouvista vei hänelle turkkinsa. Tove Jansson on myös itse kertonut, miten tuuli haittasi hienon lehtikullan kiinnitystä. Välillä hahmot saivat päälleen myös rappauslaastia ja nauloja.

  Aiheensa, Jeesuksen vertauksen Kymmenestä viisaasta ja tyhmästä neitsyestä, Tove Jansson oli saanut tätinsä mieheltä, joka oli pappi. Tämä oli joskus vuosia aikaisemmin pyytänyt Janssonia maalaamaan siitä taulun.

     Kun olen ajatellut Tove Janssonin asumista isovanhempieni pappilassa tuona 50-luvun alun kaukaisena menneenä maailmanaikana, mieleeni on aina muistunut Tove Janssonin kertomat lapsuudenmuistot kesistään äitinsä puoleisten isovanhempien luona pappilassa Ruotsin maaseudulla. Hänen isoisänsähän oli maalaispappi. Ehkä myös Teuvan entisen vanhan pappilan hengessä ja tunnelmissa oli jotain hänelle entuudestaan tuttua?
    Teuvalla ollessaan Jansson myös kirjoitti kirjaansa 'Vaarallinen juhannus'.


Tupakointi voi joskus johtaa hauskoihin asioihin.
Isoisäni Jussi poltteli mielellään työhuoneessaan suuria Signorita-sikareja. Tove Jansson veteli tupakkia. He kuulemma pitivät iltakaudet työhuoneessa seuraa toisilleen, juttu ja keskstelu luisti. Voin kuvitella, että he tulivat hyvin toimeen, sillä pappani oli rehevä, leikkisä, elämästä nauttiva ja huumorintajuinen mies, mutta myös sivistynyt, vakava ja herkkäkin; taiteilijaa oli hänessäkin.
    Noina iltatuokioinaan he sitten kerran saivat päähänpiston, jonka yhdessä toteuttivat.

Teuvan vanha kirkko roihuaa tammikuussa1950.
Uusi kirkko tarvittiin - ja siihen alttaritaulu.

Teuvan vanhasta kirkosta oli säästynyt puuveistos, vaivaisukko, jonka uuden kirkon suunnittelija, arkkitehti Elsi Borg, oli käskenyt viedä huitsin nevadaan. Kömpelö kansantaideteos oli nyt jonkin maalaistalon riihessä.
Kirkon vihkimistilaisuus, 1.adventtisunnuntai, lähestyi. Kaikki kirkossa oli valmista ja tiptop kohdallaan.
Edeltävänä yönä paistoi kuu. Yöllä kuutamossa rovasti Annala ja taiteilija Jansson hipsivät salaa riiheen ja lähtivät sieltä kahtapekkaa kävellen kiikuttamaan veistosta takaisin kirkkoon.
Koska kirkon ovet avattaisiin vasta aamun
jumalanpalvelukseen ja vihkimisseremoniaan,
kukaan (Elsi Borg?) ei ehtisi enää poistaa ukkoa kirkosta.
Mikä lienee ollut reaktio, sitä en tiedä, eikä ole enää ketään kertomassa.

Kirkon vihkiminen oli suuri kirkollinen tapahtuma. Tove Jansson sanoi itsekin, että "se oli tilaisuus, jota en koskaan unohda". Mitä hän sillä sitten tarkoittikin.
Perhealbumissamme on läjäpäin kuvia piispojen. rovastien ja pappien rivistöistä, juhlakansasta... Mutta ei ainuttakaan Tove Janssonista!

Nuori isäni äärimmäisenä oikealla,
Jussi-pappa kasukassa freskon edessä, viidentenä vasemmalta.

Tätini kertoi, että ilmeisesti vain hänen miehensä oli laatikkokamerallaan napannut Janssonista yhden kuvan, mutta sekin kuva oli hukkunut.

Netin ihmemaailmasta löysin kutenkin kuvan, jossa vihdoin on Tove Jansson. Hänen vierellään seisoo arkkitehti Borg, sitten ovat piispa ja piispatar Salomies, ja oikeassa reunassa Jussi ja Selma.

Tove Jansson oli Teuvalla ollessaan vielä tuntematon taiteilija. Elsi Borgin apulainen, arkkitehti Kaisa Harjanne, oli häntä suositellut. Isoisäni Jussi Annala puolsi kirkon vanhakantaisissa hallintoelimissä taiteilija Janssonin valintaa. Hän oli ajattelultaan tasa-arvoinen. Sellainen(kaan) ei vielä silloin ollut kovin tavallista.

Monet teuvalaiset kertovat yhä miten se ja se on ollut Tove Janssonin mallina neitsyenä. Tädilleni Tove Jansson oli kuitenkin sanonut, että jos joku olisikin ollut mallina, ei hän olisi paljastanut, tuliko tästä viisas vai tyhmä.
    Tädilläni on alttarifreskosta suurikokoinen värillinen luonnos, "Selmalle ja Jussille ystävyydellä" signeerattu. Se oli myös esillä Ateneumissa 2014, Tove Janssonin 100-vuotisjuhlanäyttelyssä. Itse sain äitini peruja pienen signeeraamattoman mustavalkoisen luonnoksen. Lapsuudenkodissani se oli hiljaisen viileän vierashuoneen seinällä. Kävin pienenä aina joskus katsomassa sitä. Se oli minusta pelottava.

KUKKO

Palasin muutama päivä sitten maalaistalosta Toscanasta. Noista onnellisista päivistä on mielessäni monta iloa tuovaa asiaa: esimerkiksi kukko.
     Jokainen päivä alkoi kukon kiekumisella. Miten autiolta ja tyhjältä tuntuikaan herätä täällä kotona kukottomaan hiljaisuuteen.
Kaipaan kukkoa!
     Pidin vuoteeni vierellä olevaa ovi-ikkunaa raollaan öisin. Aamuvarhain (klo 6.03) heräsin kukon aamutoitotukseen. Vaikka olen aamu-uninen, se tuntui  mukavalta. Siinä ei ollut mitään herätyskellon raakaa, pelästyttävää vaatimusta. Se kuulutti: uusi hyvä Jumalan päivä on meille annettu! Suljin ikkunan ja luukun ja jatkoin hymyillen unta. Klo 7.03 kukko ilmoitti vielä lyhyesti viimeisillekin kuhnijoille, että aamu on tosiaan alkanut. Saatoin myös kuulla, että se jakeli hiljaisemmalla, tasaisella kookotuksella kanoille käytännön neuvoja päivän varalle.

Kuvittelin mielessäni, miten tyytyväinen kukko oli aamunkoitteessa huomatessaan, että se oli ensimmäisenä hereillä. Se pärähti orrelta alas ja kohenteli itseään. Se tiesi, että sen on nyt otettava täysi vastuu.
Kukko rakastaa vastuuta, se on sen elämäntehtävä.
Se astelee ryhdikkäästi ulos pihalle, vetää palkeet täyteen ja kajauttaa! Kaikki kuulevat riemusanoman uudesta puhtaasta aamusta. Kukko sen koko luomakunnalle kertoo!
      Eräänä yönä heräsin kukon epätavalliseen, varoittavaan kookotukseen. Oli vielä pimeä, kello kaksi. Aamulla emäntä kertoi, että alueella liikkuu paljon kettuja. Ehkä kukko halusi juuri niiltä suojella kanojaan?
Kukko antaa turvaa. Ehkä sillä on orrellakin toinen silmä raollaan?


Ehkä kukkoa ei kirjalisuudessa - ja puheissa - ole aina ymmärretty, kun se on kuvattu vain reviiriään uhmakkaasti puolustavaksi pöyhkeilijäksi ja kanatarhan herrana kekkaloivaksi macho-mieheksi. Tämän kaltainen kukolle naureskeleva kuvaus on esimerkiksi ranskalaisen Jules Renardin mainiossa klassikossa Kuvien metsästäjä (Histoires naturelles, 1896, suom. 1973).
      Itse aisassa tätä kukko-teemaa kirjallisuudessa olisi hauska oikein tutkia, mutta nyt tässä tulevat mieleeni vain Renard ja Lehtonen. Oikein palan halusta päästä puhumaan Joel Lehtosesta ja hänen  ikimuistoisesta "päiväkirjastaan" Lintukoto (ilm. ensimmäisen kerran 1929; Otava 1974).
      Lintukoto on haikean onnellinen kirja, "kertomus kesästä ja saaresta, yksinkertaisesta ja terveestä elämästä kaukana sivistyksestä , ihmisistä ja yhteiskunnan paineista. "

Joel Lehtonen
(1881-1934)

Tämän Lintukoto-saaren, Vanajaveden Vähä-Vohlin, Lehtonen osti keskeltä vehmasta Hämettä, luovuttuaan Säämingistä ja Putkinotkosta. Siellä hän Lydia-vaimonsa kanssa vietti elämänsä viimeiset kesät. Lintukodossa paistaa vielä elämäntunteen ja ilon lämmin aurinko, se on mielenrauhaa ja hiljaista, herkkää luonnon kukoistuksen ja lakastumisen havainnointia ja sen kauneuden palvontaa. Paikoin Lehtonen puhuu luonnosta tutkijan tarkkuudella, mutta silti runoilijana.
Oikeastaan vain Lehtosen Lintukotoa lukiessa tunnen taas sydämessäni omat herkistyneimmät muistoni hämäläisestä kesästä. Myös Lehtosen haikeat sävyt tunnistaa. Vielä niissä ei kuitenkaan ole Hyvästijättö Lintukodolle (ilm. Lehtosen kuolinvuonna 1934)-kirjan raskasmielisyyttä ja synkkyyttä.
      Lintukoto on myös mitä hauskin ja proosallisin kirja. Lehtonen kertoo kotieläimistään ja arkisista sattumuksista humoristisesti - jopa kauheasta rottalaumasta joka eräänä talvena on käynyt Lintukodossa mellastamassa. "Tämä kaikki saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa! Hellasta rotat ovat vetäneet tuhkankin lattialle!". Mainio on kuvaus Karuliina-porsaasta, joka saapuu halkolotjalla saareen ja jonka kanssa Lehtonen iltaisin leikkii ja kisailee, ja kun sika sairastuu, vie sen vaimonsa kanssa "saunan lavolle" löylyyn ja lämpimään, pesee, kyhnii ja kuivaa; ja sikapossu kömpii iltaisin mielissään Lehtosen valmistamaan omaan sänkyyn nukkumaan. Myöhemmin syksyllä Lehtonen kyllä "oli  tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeensa".
   
     Valloittavin on kuitenkin kukon kuvaus.
     Lehtosen kanat lakkaavat yksi toisensa jälkeen munimasta, laiskistuvat ja lihovat. Mantereen puolella asuva "Saarelan mummi" pitää kuulemaansa uutista "säälittävänä, aivanpa sydäntä järkyttävänä". "Niille pitää hankkia kukko", hän sanoo. "Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat".
     Ja niin kukko purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä. Se on viidellä markalla ostettu "tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala kuikelo". Lehtoset kuitenkin mieltyvät siihen (vaikkakin jo surkuttelevatkin, tuleeko siitä pelkkä paistikukko). "Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, että nimesimme sen heti Matiksi. Se on kaikkein reiluimpia nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä".
     Kanat ensin hortoilevat pihamaalla entiseen malliin eivätkä näytä ymmärtävän kukkoa. "Tajunta että kukkojakin on olemassa, näytti jo sammuneen." Joku veltto kana hetken Mattia tuijottaa.

Mutta pian alkaa tapahtua. Matti johdattaa kanat sianruoka-astialle ja kaataa niille jauhomurkinaa. Matti kiekaisee ja antaa ohjeita. Matti johdattaa kanat meheville mato- ja marjapaikoille. Se käy pyytämässä pirtistä jopa vehnäslettiä pöydältä kanoille. Lehtonen jakelee pihalla pullanmuruja. Matti ei ota. Kaikki olkoon kanoille. Vasta kun vehnäs ei enää yhdellekään rouvalle maistu, Matti nokkii nälkäisenä viimeisen palasen. Matti huolehtii. Matti asettaa toiset itsensä edelle. Matti on ritarillinen.  - Kaikkein ihmeellisintä on kuitenkin se, että Matti pitää tapoja vailla oleville kanoille oppitunnin heinälaatikkoon munimisesta. Se itse näyttää, miten laatikkoon mennään, heinää kasataan ja asetutaan munimaan. Vähitellen kanat hoksaavat ja muninta alkaa sujua asianmukaisesti.
      Aamuisin Matti kiekuu. Täytyyhän kukonlaulun kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. "Ja seisoessani luhdin otsan alla kuulen nyt kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin kaukaa. Toiset kukot soivat kuin konserttiklarinetit, tietäähän sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, nuo punaiset tai täysmustat...
    Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön!"

Kukko on Lehtoselle "elämänilmaisija, valon juhlallinen airut, auringon symboli, reippauden ja miehuuden töyhtöpäinen ritari". Kukko hoitaa hänen mieltään. Hän muistelee Matin kaukaisia sukulaisia Tunisiassa, Ranskassa, Italiassa ja Grenadassa, miten ne ovat voimallisella aamutoitotuksellaan nostaneet hänet uuteen päivään. Ja Matista:
"-- kukko ja kanat ajautuvat aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt raaputus, rapina, kaaputus, haravavarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon Matti siinä minulle ikäänkuin esimerkkiä..."

  

VÄLÄHDYKSIÄ

Mietiskelin yöllä valvoessani sitä kaukaista kokemattomuuden aikaa, jolloin en vielä ollut ollut töissä kustantamoissa enkä ollut kirjailija - kirjoitaja kuitenkin, ja siksi niin suunnattoman kiinnostunut kirjoista, kirjallisuudesta, kirjailijoista.  Kohtasin näet noina "kaikkea edeltävinä aikoina"  joitakin kirjailijoita, ohimennen tai kaukaa katsoen. Näitä välähdyksiä nyt tässä muistin arkistosta:

Väinö Linna vieraili lapsuudenkodissani Urjalan pappilassa. Hän istui vanhempieni kanssa salissa juttelemassa ja poltteli tupakkaa. Hän kuului niihin vieraisiin, joita lapset eivät tulleet tervehtimään.
Mutta vastoin kuin veljeni, minulla oli tapana kurkistella oikeanpuoleisen parioven raosta ja tarkkailla tilanteita. Sillä lailla näin myös lukuisia vihkipareja, jotka syystä tai toisesta halusivatr mennä "huomiota herättämättä" naimisiin. - Myös Linnan äidin Maijan muistan hämärästi. Hänet minun on täytynyt tavata Urjalan Honkolan kylässä, siellä kartanon mailla. Hän oli pitkä (?), laiha kalpea vanha nainen, hämäläisen totinen ja jäykän vähäpuheinen. Kymmenen lapsen yksinhuoltaja aikoinaan, kartanon "muonamuija".
Kun Urjalan uusi yhteiskoulu (Alvar Aallon piirtämä) valmistui 1960, äitini lausui sen avajaisissa katkelman Linnan Pohjantähteä. Muistan (vaikka olin vasta hädin tuskin 6v), että hän tuskaili, kun ei ollut löytää edes aukeaman verran sellaista tekstiä, jossa ei ollut kirosanoja. Niin 'siveellistä' oli tuo aika!


Varhaisteininä Hämeenlinnassa olin jo täysin kirjallisuuden pauloissa. Luin enemmän romaaneja kuin kirjallisuuden opiskelijana Helsingin yliopistossa. Luoja nähköön, tuntisinko klassikoitakaan sellaista määrää, jos silloin olisi jo ollut some ja muu nettimaailma viemässä aikaa syventyneeltä lukemiselta.
- Noina tärkeinä vuosina, jolloin päässäni oli myös paljon kiihkeää unelmointia ja romanttista kuohuntaa, kuljin joka päivä koulusta kotiin salaperäiseltä näyttävän puuhuvilan ohitse. Isäni oli

Ensimmäinen itse kehittämäni valokuva
on tästä "salaperäisestä" talosta.

kertonut, että talossa asui "lehtimies ja kirjailija". Näinkin joskus sattumalta tämän mustatakkisen, mustahattuisen, mustapartaisen hahmon kiirehtivän kohti kaupunkia. Haaveilin, että vielä joskus itsekin asuisin ränsistyneessä salaperäisessä huvilassa yksin ja kirjoittaisin. Talon räystäiltä roikkuisivat talvisin pitkät jääpuikot, ja kesäisin puutarha olisi "villiintynyt". Kulkisin hämärässä talossa villatakkia ympärilleni käärien, sillä palelisin, koska olisin taiteilija ja köyhä, ehkä myös jotenkin hienostuneesti hauras?
 

Lukioaikana pääsin klassikoista ja käännöskirjallisuuden lukuromaaneista modernimpaan kirjalliseen maailmaan ja sain voimaa erityisesti amerikkalaisilta "nuorilta vihaisilta miehiltä". En tosin koskaan tullut ajateleeksi ja pitäneeksi ongelmana, että he olivat miehiä. Ajattelin heitä aina pelkästään ihmisinä, ja parhaimmillaan oman itseni tulkkeina ja ymmärtäjinä.
Koulussa, arkisessa ympäristössä, kulki tuohon aikaan käytävillä kanssamme myös oppilas Hannu Sarrala, joka oli vastikään 17-vuotiaana julkaissut Karistolta esikoisromaaninsa Klovni. Tapaus oli uteliaisuutta herättävä pikkukaupungissa, mutta vars. kirjailijana Sarralaa ei siihen aikaan pidetty, olihan hän julkaissut vasta yhden kirjan.
Opettajakunta toki halusi kaupungin nuoren kirjailijalupauksen pitävän oppilaan puheen vanhojenpäivän juhlassa. Kaikki luokat ja opettajat oli marssitettu juhlasaliin. Sarrala asteli vaikuttavassa sulttaanin asussaan puhujapönttöön. Viitta välkähti, kiiltävä turbaani oli muhkea. Odotimme jännittyneinä, sillä Sarrala aloitti aika pitkällä taidepaussilla. Sitten hän yhtäkkiä nosti katseensa, osoitti sormi sojossa tuolirivien takana peräseinällä seisovaa rehtoria ja huusi: " Rehtorilla siellä on päällään vain kalsarit!"  Muuta en puheesta muista. Kirjailijuus luo paineita. Ei kirjailija voi sieltä pöntöstä mitään tuttua ja turhaa höpistä.
Sarrala rauhoittui sitten myöhemmin Karistolle kustannustoimittajaksi.


Kesällä 17-vuotiaana innostuin äkillisesti (vaikkakin ohimenevästi) ruotsin kielestä ja päätin matkustaa kuukaudeksi yksin Helsinkiin intensiivikurssille. Sain asua veljeni tyhjillään olevassa yksiössä Haagassa. Ikkunasta näkyi louhittu kallion seinä. Kämpässä ei ollut edes radiota. Haarukoin suuhuni kylmää Saarioisten maksa- tai makaroonilaatikkoa ja pänttäsin ruotsin knoppeja. Säästääkseni niukkoja rahojani (taikka en vain ottanut selvää bussiaikatauluista) kävelin aina aamuisin Haagasta Alppilaan. Ja sitten puolenpäivän jälkeen takaisin. Kilometrejä kertyi, varsinkin kun ypöyksinäisten iltojeni ohjelmaksi saatoin lähteä vielä illansuussa esimerkiksi kävellen Hietaniemeen etsiskelemään kirjailijoitten ja runoilijoitten hautoja.
Kerran tällaisella ypöyksinäisellä kävelyllä astelin iltahiljaista, lämpimän aurinkoista Runeberginkatua. Nykyisen ravintola Mamma Rosan kohdalla näin yhtäkkiä Tito Collianderin istuskelevan ravintolan terassilla yksinään, seinään nojaten, kahvi- tai teekuppi vierellään pöydällä. Valo välkehti hänen silmälaseissaan. Olin lukenut hänen kirjojaan på svenska, ja tiesin, että siinä nyt oli vihdoin ja yhtäkkiä ihan oikea taiteilija ja kirjailija. Sydämeni takoi, päässä humisi, voisinko mennä sanomaan hänelle jotain, tervehtiä vaikka? kiittää kirjoista vaikka? Jos minulla olisi ollut normaali tunne itsestäni, jos olisin ollut jossain muualla, olisin ehkä voinut. Mutta vieras Helsinki ja päivien, pian viikkojen täysi yksinäisyys oli mykistänyt ja aristanut minut täysin. Lisäksi mieleeni tuli lehtijuttu, jossa oli kerrottu, että Colliander oli suuttunut jollekin nuorelle toimittajalle, joka oli tullut tekemään hänestä haastattelua lukematta ensin hänen kirjojaan. Colliander oli ajanut toimittajan heti tiehensä. Vaikka olinkin lukenut hänen kirjojaan, ja ajatellut niitä paljon, ja arvostin Collianderia, tunsin helpotusta (ja surua ja pettymystä) kävellessäni kaukaa ohitse.

Olin lukiolaisena tuttuni luona Turussa, kun tämä kertoi, että oli tässä jonakin iltana kotiin tullessaan nähnyt Jarkko Laineen istumassa ikkunan takana kirjoituskonetta naputtamassa. Ystävä ehdotti, että voisimme tehdä kävelylenkin sinne päin nytkin, heti, tänä iltana. Varta vastenko? Naurettavaa ja noloa! Lyhyen suostuttelun jälkeen lähdin kuitenkin mukaan, eihän se sen kummempaa olisi kuin  kotona koiran iltakuljetus.  Läksimme ulos tuuleen ja sateeseen, lokakuiseen pimeyteen. Ja saavuttuamme checkpointille, mitä näimmekään: Laineen ikkuna ensimmäisessä kerroksessa oli valaistu! Ja hän istui siellä! Kirjoituskoneen takana jälleen! ("Ainako kirjailijat kirjoittavat?!") Sateen kasteleman ruudun takia yksityiskohtia ei erottanut, ei myöskään siksi, että olin vaatinut lupauksen, ettemme jäisi kadulle ikkunan eteen töllistelemään, vaan jatkaisimme samantien katua nopeasti eteenpäin.
Hetkeä myöhemmin ravintola Hämeenportissa mietin mielessäni, oliko näkemämme hahmo todella ollut Jarkko Laine? Tuo sen ajan "Suomen beatnik", jolta muistan yhden ainoan säkeen runosta Käynti yleisessä vessassa: " Tänne päästäkseni lantin maksoin, / sitten vain mä vaivoin / pitkän pierun vääntää jaksoin."

Opiskeluaikana pääsin kerran rahapulassani pariksi kuukaudeksi töihin erään järjestölehden toimitukseen. Oli ylellistä saada päivittäin lämmin lounas, ja kerran tuosta ilosta nauttiessani samaan pöytään kanssani istahti kirjailija Iiris Kähäri.  Keskityimme kummatkin hiljaisuudessa kaalikääryleisiimme.

Mieleeni tuli heti Kähäriltä romaani Askel. Olin kymmenvuotiaana ottanut sen kotona hyllystä luettavakseni ajatuksenani siirtyä "yksinomaan aikuisten kirjallisuuteen" (hyvästi, Anna-kirjat!). En kuitenkaan ollut päästä alkua pitemmälle, sillä romaanin alku, sen tyyli, oli minusta outoa ja sekavaa. Yölamppu porotti sängyn vieressä, silmistä valui väsymyksen vesi. Yritin vielä seuraavanakin päivänä, ja muutama päivä myöhemmin kolmannen kerran, mutta ei. Tein radikaalin päätöksen jättää kirja lukematta, lopullisesti! Hilkulla oli, etten kaalikääryleitten äärellä kysäissyt Kähäriltä hänen romaanistaan Askel. Millainen se mahtoi olla? "Sitä en olekaan vielä lukenut". Mutta ainoa, mistä vaihdoimme ajatuksia, oli onneksi kaalikääryleitten herkullisuus. Siitä olimme innokkaasti samaa mieltä.

Opiskeluaikana tulin käyneeksi Turussa kirjallisuuden laitoksen järjestämässä studia generalia-tilaisuudessa. Esiintyjänä oli Christer Kihlman. Hänhän oli silloin 70-luvulla paljon 'tapetilla' (suomen opettajani kääntyy haudassaan). Kihlman saapui päänsärkyisen näköisenä professorin kanssa auditorioon ja istui alas eteemme pöydän taakse. Hän kääntyi melkein sivuttain meihin nähden. Yleisön kiinnostunut ja vastaanottava hiljaisuus muuttui aika nopeasti

välinpitämättömäksi ja poissaolevaksi hiljaisuudeksi. Jos siihen aikaan olisi ollut älypuhelimia, selailu olisi ollut täydessä käynnissä. Kihlmanin mutisevasta puheesta ei nimittäin saanut mitään selvää. Kuulijakunta kuitenkin oli sitä ikäryhmää, jolla kuulo on vielä huippuluokkaa. En muista, käytettiinkö mikrofonia, mutta jos se olikin tarjolla, senkin kanssa meni jotenkin sivu suun, sillä penseästä muminasta ei päästy. Osa nuokkui käsi poskella, osa pää käsivarsien päällä, ovi kävi. Sama se, moni varmaan tuumi, sillä opintokirjamerkintäähän täältä vain oltiin hakemassa.
Vielä joskus 80-luvullakin tapasi esiintyessään hiljaa mutisevia kirjailijavieraita. Mutta nykyisin, kun kirjailijoitten on brändättävä ja profiloitava itsensä ja vedettävä hyvin osansa haastattelushow'ssa, mutisijoita ei enää näy eikä kuulu.


Opintojen loppuvaiheessa yliopiston kirjaston (nyk.Kansalliskirjasto) lukusalissa Unioninkadulla, katselin joskus työpilttuuseensa lukulampun alle kumartunutta työteliästä vanhusta. Hänet näki siellä joka päivä. Hänen hiuksensa näyttivät lumivalkoiselta pumpulilta, kuin lapsuuteni jouluenkelillä, jonka äiti kantoi aattoaamuna vintiltä alas. Tyyni Tuulio. Kun huomasin hänet ensimmäisen kerran,

hämmästyin kovasti, sillä olin luullut hänen jo aikaa sitten kuolleen. Mutta niin vain hän eli, kauan, ja teki työtä, tutki, luki, uurasti, kirjoitti. "Miten hän aina vain jaksaa?", ihmettelin.






"Tulee kevät ja voitte tytöt vaihtaa kevytkenkäiseksi!" huikkasi miehen ääni takaa minulle ja ystävälleni, kun kävelimme Uudenmaankatua. Veijo Meri se siellä tuli hyväntuulisena jonkun toisen hyväntuulisen miehen kanssa. Olimme kuin emme olisi kuulleet. Siihen aikaan myös nähtiin niin kuin ei olisi nähty. Ja jos professori tai joku muu arvostettu herrasmies yllättäen taputti pikku takapuolta portaissa, oltiin kuin ei oltaisi huomattu, ja muistettiin seuraavalla kerralla, tilanteen niin sattuessa, nousta portaissa viimeisenä.
- Mutta Meren heitto oli oikeastaan aika hauska, osoitti että kirjailija hallitsee sanaleikit. 



On suorastaan nostalgista ajatella, että joskus kirjailijoita oli niin vähän ja että he olivat niin erityisessä asemassa. Enää ei kenenkään, edes menneen maailman, kirjailijan näkeminen nostaisi vähääkään sykettä.
Keväällä 2005 istuin suomalaisen runoilijan kanssa d'Orsayn museon kahvilassa Pariisissa. Viereisessä pöydässä söi piirakkaa Nobel-palkittu kirjailija José Saramago. Vasta kun hän lähti,

sanoin siitä seuralaiselleni. Hän innokkaasti huutamaan: "Juokse perään! Kerro että olet suomalainen kirjailija! Juokse heti, vielä ehtii!"
Ja huhhuh. Ja mitähän sitten? Hyvää päivää kirvesvartta.


Aina ei tarvitse tietysti olla mitään asiaa. Mehän olemme kuitenkin kaikki ihan arkisia kuolevaisia ihmisiä. Joskus saattaa olla kivakin, kun joku vain hymyillen tervehtii.


Muistan nuoruudestani iloisen sosiaalisen savolaispojan, joka kokeili vuoden pari Pohjoismaisen filologian opintoja. Siinä innossa hän matkasi myös Islantiin, muinaisislannin tyyssijaan, ja siellä tepastellessaan kuuli, että tuo pieni valkoinen kivitalo tuolla on Halldor Laxnessin talo. Ei muuta kuin maalaispoika välittömällä lämmöllään ovea koputtamaan. Laxness avaa. Laxness hämmästyy. Hän hymyilee. Hän kutsuu sisään. Hän paistaa pojalle ja itselleen pannukakun. He syövät ja juttu luistaa, on hauskaa.  - Myöhemmin välitön suomalainen kuulee, että Laxness vihaa kutsumattomia vieraita eikä juuri siedä toimittajiakaan. Että kukaan ei uskaltaisi noin vain pyrkiä hänen puheilleen.

Hyvä, ettei kaikkea tiedä, eikä edes välittäisi.

MIELUUMMIN TUHKAA KUIN TOMUA

Silloin tällöin tulee vastaan lehtijuttu, jossa joku ilmoittaa ettei kukaan synny taiteilijaksi, vaan kaikki voivat oppia, esimerkiksi kirjoittamaan, ja tehdä siitä itselleen ammatin. Kaikki ovat luovia kunhan vain saavat koulutusta. Useimmiten puhuja on jollain lailla kirjoittamisella tai sen opettamisella elantonsa saava toimija, esimerkiksi kirjoittajakoulun uuras puurtaja, alansa metodisti. 

      Olen aina itsekin ollut valmis purkamaan taiteilijamyyttiä joittenkin sitkeitten mielikuvien osalta. A) Kännissä ym. aineissa ei pysty kirjoittamaan. Kirjailijan ei tarvitse olla juoppo. Juoppous & kirjailijuus löyhkää sovinistiselta 70-luvulta, jolloin kirjailijan, "tosi taiteilijan", stereotyyppi Suomessa oli kantakapakassaan kavereittensa kanssa meuhkaava partasuu vakosamettitakissaan. Heikäläiset taitavat kyllä olla jo kaikki manan mailla. Samoin ne, jotka vuosisadan lopulla hakivat stimulanssia tms. apua ikiaikaisista kavalista konsteista huumeista. B) Taiteilija on epäkäytännöllinen. Hömelöitä nyt tietysti on joukossa aina, mutta valtaosa osaa aika näppärästi pitää huolen itsestään, jopa muistakin. Taiteilijuus ei ole haihattelua. Helvi Hämäläinen kertoi aikoinaan menneensä Italiaan kahden suomalaisen naiskirjailijan kanssa ja olleensa ainoa, jolla oli matkalaukussaan varalta myös flanelliyöpaita ja villasukatkin. Kaksi muuta olivat varustautuneet pelkillä hepenillä ja kadehtivat palellessaan Hämäläisen järkevyyttä. C) Taiteilijalle on annettava kaikki anteeksi, "koska hän on taiteilija". Taiteilijuudella ei voi koskaan perustella sikamaista ja piittaamattoman itsekästä käytöstä läheisiä kohtaan. Alhainen käytös ei ole osoitus taiteilijuudesta vaan huonosta luonteesta. Tai sitten on kyseessä sairaus. Vaikka: D) Taiteilijan ei tarvitse olla yhtään hullu. Omituisesti vain elää edelleen sitkeä myytti taiteilijoita piinaavista vakavista mielenterveyden ongelmista ja varsinkin runoilijoitten taipumuksesta esim. skitsofreniaan.  (Joskus runoilijalla "piti" olla keuhkotauti.) Kummallisia juttuja kuulee. Tulee mieleen varhainen nuoruuteni, jolloin koulussa puhuttiin, että sokeritautiset ovat myös vähän mielisairaita ja sen takia he voivat yhtäkkiä käyttäytyä oudosti tai saada raivokohtauksia.   

Jotain aikaansaadakseen taiteilija ei voi olla holtiton, vaan hänen on oltava kurinalainen. Harjoittelua on paljon. Yksinäisyyttä on paljon. Paineensietoa ja itseensä uskomista tarvitaan joka vaiheessa. Se kaikki on siedettävää, koska parhaimmillaan se on mieluista, ja se on välttämätöntä. 

       Olen samaa mieltä "taiteilijamyytin romuttajien" kanssa, että kirjoittamista voi opettaa. Aivan kuten Kerttu Manninen, tuo kirjallisuuden vanha dinosaurus, sanoi aikoinaan puheessaan Oriveden Kesässä: " Opettamalla voidaan saada kaikista hyviä kirjoittajia. Mutta hyvä kirjoittaja ei ole sama kuin kirjailija."  

        Hyvin sanoi myös Bo Carpelan, kun häneltä kysyttiin, voiko kirjailijaksi opettaa. "Kaikkea muuta kirjoittamisesta voidaan opettaa, mutta sisäistä kipinää ei voi ulkoapäin antaa. "

Kipinä, liekki, palaminen ja tuli ovat tuttuja sanoja 1900-luvun kirjailijoille. 

     Polttaako nykyisiä kirjailijoita luovuuden tuli, vai ovatko he ennemminkin ammatillisesti motivoituneita tuloksentekijöitä? Jos ei kirjoiteta dekkareia, tuotetaan tekstiä nykyhetken muodikkaista puheenaiheista kuten maahanmuuttajista ja ilmastonmuutoksesta. Ollaan ajassa kiinni. Valitettavasti vain mikään kirjallisuus ei ole niin lyhytikäistä ja kestämätöntä kuin ajankohtaiskirjallisuus. Mutta ehkä sillä ei ole enää väliä? Tuotetaan vain nimikkeitä "kesästä jouluun" ja aletaan työstää seuraavaa myyvää konseptia?

      Olen pannut myös merkille Kirjailijaliiton jäsenkirjeeseen ilmestyneet uudet palvelut ja aktiviteetit: Työnohjaus / Työhyvinvointipäivät / Hakemukset kuntoiluleirille...koulutukseen... Kirjailijaa ei toden totta nähdä enää tulisieluisena itsenäisenä karaktäärinä, vaan hän on kuin mikä tahansa pikkuvirkamies osallistumassa Tyhy-päiviin, kuntopiireihin ja työnohjaukseen.  

Sain amerikkalaiselta ystävältäni postia Huntington Gardens and Librarysta. Kuvassa Jack London ratsastaa, mutta tuskin samasta syystä kuin nykyisin vaalitaan lähes uskonnon harjoittamisen lailla fyysistä kuntoa. " I shall not waste my days in trying to prolong them. I shall use my time."

       Kirjahyllyssäni runokirjojen välissä on Uuno Kailaan kuva ja lause. Ajattelin kerran lähettää sen eräälle nuorelle ihmiselle, jossa näin selvät merkit kirjailijuudesta, pintaa syvemmältä tuntevasta ja ajattelevasta ihmisestä, kipinästä. 

        Tulenkantajat oli oikein nimi 1920-luvun nuorelle sekalaiselle taiteilijajoukolle , joka nykysilmin katsottuna kaikessa lapsellisuudessaan ja yltiöromanttisuudessaankin todella kantoi uutta tulta. "Ikkunat auki Eurooppaan!". He halusivat eroon mm. suomalaisen kirjallisuuden korpimaisemista ja sisäänpäinkääntyneisyydestä. Taiteilijakutsumustaan kuvaa esim. Katri Vala:" Jumalani, olen vain pieni liekki, / joka hiljaa on lepattanut kaukana ja odottanut. // Nyt en tyydy siihen  enää! / Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana! / Vain päivän ja yön! // -- // En vuosia joita kahleina hautaan laahataan, / en tasaista pitkää elämää rukoile, / vain yötä ja päivää / korkeana tulipatsaana!".  

Kävin vuosia sitten Muoniossa ollessani katsomassa Katri Valan muistokiveä, johon oli tästä runosta kaiverrettu alkusäe. "Olen vain pieni liekki". Hmmm. Tässä näkee miten koko sävy voi muuttua, jos yksi lause irrotetaan kokonaisuudesta. "Vain pieni liekki" kuulostaa nöyrältä, alistuvalta, tyytyvältä, matalana pysyvältä. Sellaista vastaan ei kenelläkään ole mitään. Tasapäisyys ja samankaltaisuus on kuitenkin se kuivalaho, johon liekki sammuu. " I would rather that my spark should burn out in a brilliant blaze than it should be stifled by dryrot." 

  

KÄSITTÄMÄTTÖMYYKSIEN MAAILMA

Kävin Krakovan Kazimirissa juutalaisessa kirjakaupassa ja ostin sen englanninkieliseltä osastolta Leon Leysonin  kirjan The boy on the wooden box (2013). Täällä Suomessa huomasin, että se on myös suomennettu nimellä Poika joka pelastui (Tammi, 2014.Suom. Annika Eräpuro). Sitä en ollut tiennyt enkä odottanutkaan, sillä niin paljoin merkityksellisiä kirjoja jää täällä kotikonnuillamme suomentamatta ja pois kustantajien ohjelmista.

Holocaustista on syntynyt kokonainen dokumenttien, filmien ja kertomusten genre. Yhä uudelleen se kaikki järkyttää ja vavisuttaa. Ihmisten kärsimys menee yli ymmärryksen. Kuinka kukaan on voinut selvitä?! Miten elämistä on voinut jatkaa kaiken kokemansa jälkeen?
   Kävin 2000-luvun alussa Budapestissa vanhan juutalaispariskunnan luona. He kummatkin olivat selvinneet leireiltä, rouva Auschwitzista, mistä yhä näkyi ulkoisena merkkinä käsivarren sisäsyrjään tatuoitu numerosarja. Ohimennen se vilahti silmissäni, kun rouvan vanhuutta ryppyinen käsi kaatoi teetä kuppiini. Kokemastaan hän totesi myöhemmin siitäkin vain ohimennen, että oli menettänyt noina aikoina uskonsa Jumalaan ja rakkauteen, ja oli päättänyt olla hankkimatta lasta tähän maailmaan. Tytär heille kuitenkin oli syntynyt, nyt jo aikuinen, ja ilmeisen rakas. Hänen miehensä, Bergen-Belsenissä ollut, oli kenties "päässyt vähemmällä?" tai oli sitten vain käsittämättömän elinvoimainen ja vitaali selviytyjä, kansainvälisen uran luonut arkkitehti, jota eivät myöskään Neuvostoliiton miehistysvuodet Unkarissa olleet lannistaneet.

Leon Leyson (alkup. Leib Lejzon), sodan syttyessä kymmenvuotias puolanjuutalainen poika, oli myös selviytyjä.
       Kukaan ei kuitenkaan selviydy keskitysleireiltä oman älykkyytensä, nokkeluutensa tai paremmuutensa tähden. Kuolema osuu kenen tahansa, tai kaikkien, kohdalle silmänräpäyksessä, brutaalisti, täysin mielivaltaisesti ja mielipuolisesti. Jokainen hetki ja pitkä vuorokausi on arvaamaton.
       Syy miksi Leyson (1929-2013) sai pitää henkensä - ja lopulta vanhana miehenä kirjoitti poikkeuksellisen elämäntarinansa - on mies nimeltä Oskar Schindler. 

Oskar Schindler
(1908-1974)

Vielä lapsi Leon pääsi Schindlerin kuuluisalle 'listalle' ja pelastui Plaszówin keskitysleiriltä kaikkein nuorimmaksi työntekijäksi Schindlerin omistamaan emali- ja ammustehtaaseen. Hän oli ruuan puutteesta niin pienikokoinen, että joutui konetta käyttäessään seisomaan puulaatikolla. Useaan kertaan hänen elämänsä pelastui täpärästi Schindlerin toimesta. Hän oli yksi niistä 1200:sta juutalaisesta, joitten hengen Schindler kuin ihmeen kaupalla onnistui tehtaallaan pelastamaan. Kirja onkin omistettu paitsi holocaustissa kuoilleille läheisille, myös Oskar Schindlerille, tuolle natsien kanssa uskomatonta uhkapeliä pelanneelle ihmisten pelastajalle, joka toteutti Talmudin sanat: Joka pelastaa yhden elämän, pelastaa kokonaisen maailman.  
Vuonna 1993 ilmestynyt Steven Spielbergin elokuva 'Schindlerin lista' teki Oskar Schindleristä kuuluisan ja kunnioitetun muittenkin kuin juutalaisten keskuudessa - sekä kirvoitti lopun elämäänsä Yhdysvalloissa eläneen Leysonin vihdoin kertomaan tarinansa.
Sodan jälkeen juutalaiset puolustivat Schindleriä natsioikeudenkäynneissä (tämähän kuului natsipuolueeseen), ja kun Schindlerin bisnekset Yhdysvalloissa eivät menestyneet, juutalaisjärjestöt huolehtivat hänen toimeentulostaan. Schindler eli vaaimattomasti ja kuoli köyhänä Hildesheimissa Saksassa. Hänen hautansa on Israelissa Siion-vuorella. Kaiken omaisuutensa ja tehtaittensa tuoton Euroopassa hän oli aikanaan käyttänyt natsien lahjomiseen pelastaakseen niin monta juutalaista kuin mahdollista.

Mietin joskus, miksi holocaustista kirjoitetaan yhä. Eikö maailmassa ole senkin jälkeen ollut ja ole aina vain, silmitöntä väkivaltaa, raakuutta ja terrorismia. Pohjois-Koreassa kärsii ja kuolee ihmisiä tälläkin hetkellä keskitysleireillä. Ihmiset eivät mistään kauhusta näy mitään oppivan.
     Mutta entä jos ei mitään kerrottaisi, mistään piitattaisi, mitään tunnettaisi? Luin talvella lehdestä että joka neljäs ranskalainen nuori aikuinen ei ole kuullutkaan holocaustista. Miten ohut historian tuntemus on? Olematon?
     Antisemitismi on jo pitkään voimistunut Euroopassa. Suomessakin some-"keskustelu" on jo toistakymmentä vuotta ollut juutalaisvastaista; Helsingin Malminkadulla on synagoga joutunut lisäämään turvatoimiaan. Kunpa historia ei toistaisi itseään.

Leon Leysonin kirjan luettuani yllättävä jälkitunne oli kuitenkin muisto rakkaudesta ja kunnioituksesta. Yllättävä siksi, että luulisi tapahtuneitten kauhujen peittävän kaiken alleen, niin muistot kuin lukijan lukukokemukset. Luulisi rakkauden ja kunnioituksen, kaiken elämisen arvoisen, menneen murskaksi. Mutta sama rakkaus ja kunnioitus jota Leon oli lapsesta asti tuntenut perhettään kohtaan, säilyi hänessä kaikkien elämänvaiheitten läpi, oli sota tai rauha. Se oli hänen kaikenkattavin kokemuksensa elämästä. Omat lapset muistavat hänet vaatimattomana ja hyväntuulisena miehenä. Tätä rakkaudentäyteistä elämäänsä hän piti 'todellisena elämänään'.

KOLME RUNOA

'Ulkomailla' (Sintra), 'Suuri mölyeläin' (Rooma); sekä
'Lepään aina ellen kellu'.
(Kokoelmasta Ison kiven juureen, Tammi 2001.)



ULKOMAILLA

Olen täällä käymässä,
tuota pikaa poissa;
sen tähden kuljen, kääntelen
ällistyen päätä.
Näen kyyhkysiä, valkoisia,
joille mummo paiskoo ikkunasta leipää
joka aamu kello kahdeksan,
kuulen lintuparven suhinan ja kuhinan,
täällä laaksossa, oi, on niin kaunista:
kirjoitan sen korttiin.
      Käyskentelen rinteillä
kuin valoon tullut olmi, en tiennyt
että kukat voivat kukkia joulukuussa maassa:
painan mieleeni: hortensiat
suuremmat kuin pääni. Lasken
päiviä: milloin olen kotona? Milloin
kerron kaikesta,
milloin kaikki tiedetään?


                                                                                         
                                                                                        *




SUURI  MÖLYELÄIN

Suuri mölyeläin täyttää kaupungin,
sen kohinaa ei voi verrata
koskeen eikä tuuleen,
tulen jylinä on sekin erilaista,
sammumatta, lakkaamatta möly humisee
ikkunani alla, on kuin ajelehtisin
kuunnellessani
meluisassa suolistossa, jossa
ei saa hetken rauhaa
kiireen sulatukselta ja koko ajan uudelta
mukaan tunkevalta peltikamalta,
haisevalta kaasutukselta,
pörinältä, paukkeelta, törähdyksiltä ja kiljunnalta,
hyrinältä, tärinältä,
sireenien huudolta,
jossain vilisee myös ihmisiä
niin kuin täitä,
pikku eläimiä itseänsä varoen.
Jossain kukkii ruusuja,
jossain patsas nostaa huulillensa kivirypäleitä.



                                                                                             
                                                                                       *




LEPÄÄN  AINA  ELLEN  KELLU

En lähde täältä minnekään,
en vietä koskaan lomaa.
Lepään aina,
ellen kellu, käpristy
tai nuku.
Nyt seuraan oravaa ja ampiaista,
puun latvan liikettä ja
valon hulmuntaa.
Koira nojaa kylkeeni
raskain vartaloin. Kaikki, mitä
rakastan, on aina tässä läsnä.
Unessani vauva huutaa kääröstä:
"Laula mulle, laula!"
Omakseni sain myös hiiren katseen
halkopinon raosta,
ja muiston pensastaskusta, joka
vadelmista kurkki.
En saata lakata
rakastamasta.




           

SELVITYS MATKA-APURAHASTA

                                                       SELVITYS  MATKA-APURAHASTA



Mutta nyt kirjailija on saanut matka-apurahan ja hänen on tehtävä siitä
selvitys.

Täytetty kettu soittaa ns. taitelijakaupungissa ulkomailla.

              Koska hän jo aikaisemmin, hakiessaan apurahaa, teki selvityksen matkalipuista ja kuukausivuokrasta sekä arvion leivän, veden, tiskiaineen, juuston, keitettävien perunoitten, tomaattien, kahvijauheen, halvan viinin, mehun, sokerin, sitruunan, makaronin, sipulin, vessapaperin, vadelmahillon, margariinin, korppujen sekä ehkä joittenkin säilykepurkkien ja kananmunien kustannuksista, hänen on nyt kerrottava jotakin uutta.
               Kirjailijan on aina kerrottava jotakin uutta. Muuten häntä ei uskota.
                Kirjailija istuu ja miettii ja selaa itseään. Hän kirjoittaa:

Olen nukkunut. En keksi muuta selitystä sille, että kalliit päiväni ovat kadotessaan muuttuneet uniksi. Saman olen pannut merkille täällä kotimaassa. En pysty todistamaan, että olisin elänyt kaikki matkapäiväni, vaikka ne minulle niin ystävällisesti suotiin.
                  Koko ajan mietin vain, mihin voisin painaa pääni, minkä varaan sen laskisin. Korvalliseni on täynnä muistoja tyynyistä.
                   Jos jaamme Euroopan tyynyt kahteen pääluokkaan mätästyynyt ja kivityynyt, voin sanoa että matkustin mätästyynyjen alueella. Jätin hetkeksi kotimaani litteät, polyestertäytteiset kivet, kiitos matka-apuarhani!
                   Uskon matkani onnistuneen juuri siksi, että minulla oli tilaisuus tutustua mätästyynyihin. Hyvän päänalusen tulee mielestäni olla raskaanpehmeä höyhenten kylläisyys, ei pesunkestävä kivi.
                    Tyynyä on voitava moukaroida ja puskea, sen untuviin ja sulkiin on otsan saatava painua kuin kyltymättömään hellyyteen. Sellainen on tyynyn oltava: suuri uskottu.
                     Mätästyynyt ja suurenmoiset, vielä kookkaammat mätäspaasityynyt, joista minulla myös oli tilaisuus nauttia - kiitos apurahani! - ottivat kaiken kovettumatta vastaan, vain kerrostuen ja hyökyen, paikallaan kuin meri, jossa aallot eivät etene vaikka siltä näyttää, vaan ainoastaan nousevat ja vaipuvat, kuten unetkin, omasta syvyydestään. Niitten harjalla velloin levossa tai ruumis ja sielu hiessä.
                   
                     Sellaista produktiivisuutta on tietysti hankala arvioida sieltä kuivalta maalta virastopöydän takaa, enkä itse asiassa ole tallettanut muita tositteita kuin jo anomuksessani mainitut huoneenvuokran kuitit.
                   
                     Kiitän kuitenkin paitsi tyynyistä myös aamuista, joihin apurahan turvin aina hämmästyneenä heräsin.
                     Kuuntelin makuulta kellojen kuminaa ja vieraskielistä puhetta tieltä. Ajattelin: he ovat ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että puolet sängystä menee tyynyyn. Siellä he juttelevat seisahtuneena hiekkatielle, kädet verkkokasseja roikottaen, ja minä makaan täällä katon alla vuoteessa pää mätäspaadella.
                       Minusta on aina ollut ihmeellisen hyvä saada olla katon alla. Tiedänhän kuuluvani ulos. Mutta nyt sain illasta aamuun maata suojassa höyhenissä, kiitos matka-apurahani!
                     
                        Kiitollisin tuntein ajattelen myös matkaan väistämättä sisältyviä iltoja.
                        Kun tamminkaiset lensivät kuuluvasti pöristen sähkölankojen yli vasten persikanväristä iltataivasta, ja Tonavaa halkovalta saarelta kuului luostarin iltakellojen soitto, ulkomaalaiset silmäni täyttyivät selittämättömyyden kyynelistä.

                         Kukaan ei kuitenkaan koskaan nähnyt minua työn ääressä. Pyydettäessä en voi saada todistajanlausuntoja selvitykseeni apurahan perustellusta käytöstä.
                         En tuntenut ketään. En tunne ketään.
                         Katselen kohtaamiani ihmisiä vain sieluni silmin tässä kirjoituspöytäni ääressä. Puun alle joen rannalle istun myös vasta täällä kotimaassa ja kirjoitan, miten vesi virtaa salavien ohi majesteettisen tyynenä ja äänettömänä, mutta pinnan alla vahvana kuin juna. Kiitos apurahani (ostos: uimapuku), koetin uida, ja sain elää virtaan hukkumisvaaran kauhistuttavan, mutta tässä kirjoituspöydän ääressä jo hyödyllisen ja innoittavan kokemuksen. Käteni haparoi kynää päästäkseni kertomaan siitä. Kirjoitan, ellen painu pinnan alle. Eläydyn, ellen huku. Ponnistelen, kellun - kiitos matka-apuarahani!

Duna kaunoinen

       
           

MERI, MERI

Clarence Ellis, 
The Pebbles on the Beach.
Faber & Faber, 2018.


Olin kalastelemassa aivan toista kirjaa Amazon-virralla, kun silmiini sattui tämä The Pebbles on the Beach. Vaikutti siltä, että kyseessä oli kuriositeetti, ja juuri siksi niin kiinnostava. Kun muutama päivä myöhemmin loikin sisään postilaatikolta ja avasin Pebblesin matkakääreet, hymyilin jo tyytyväisenä. Tämänkaltaiset pikku kirjat avaavat maailmoita.

The Pebbles on the Beach on klassikko kotimaassaan Brittein saarilla. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin 1954. Kirjoittaja, Clarence Ellis (s.1889) oli akateeminen historian tutkija, jonka vapaa-ajan harrastus oli pikkukivien keräily rannoilta. Keräily ei kuitenkaan ollut pelkkää jänskän näköisten kivien poimintaa ja niitten hetken kestävää hipelöintiä. Sellainenhan on tuttua meille turisteille, varsinkin täältä pohjoisesta tulleille, joita etelän rannoilla ihastuttavat meren muovaamat, uskomattoman sileät tai värikkäät ja oudon muotoiset pikkukivet. Aikoinaan näitä aarteita näkyi matkamuistoina olohuoneissa vadeilla. Nykyisin kivien tuonti taitaa oilla kiellettyä, mikä on ymmärrettävää. Sadussakin pikkulintu pystyi siirtämään kokonaisen vuoren paikoiltaan, kun vei sitä nokassaan aina sirun kerrallaan. Omassa hushollissamme on kyllä edelleen vuodelta 1989 lumivalkoinen, strutsinmunan kokoinen marmoripallo oven stopparina. Niitä oli mielinmäärin, sokaisevan valkoisena kenttänä Tassoksen rannoilla. Teiden ojiin oli jätetavarana kipattu  valkoisia marmorilevyjä ja laattoja. Harkinnassa kävi, pitäisikö ruveta kokeilemaan kuvanveistoa ilmaisella materiaalilla..? 
                                                                 Mutta siis Mr. Ellis. Hän oli paitsi samastuttavan ihastunut
  meren huuhtomiin rantakiviin, myös tiedemiesluonne, joka perehtyi aiheeseen juurta jaksain. Kirjassaan hän keskittyy Britannian rantoihin ja geologiaan. Hiekkakivet, liitukivet, piioksidi, kvartsi, Skotlannin ja Cornwallin graniitti jne. jne. käydään huolella läpi. Ellis kertoo, mitä voi löytää Walesissa, mitä Yorkshiressa... Hän kertoo jokien ja jäätiköiden tuomista "muukalaisista" merten rannoilla. Pienen kiven matka on pitkä, "its journeys through time and space". Voi kestää satoja tuhansia, jopa miljoonia vuosia, ennen kuin huomiomme kiinnittävä pikkukivi on rannalla meren loiskittavana. (Uudempaa aineistoa toki ovat rannoilta nykyisin löytyvät, muovista tai lasista muovautuneet "kivet".)

Kiviä etsiskelemässä Korfulla 1992.

Pehmeä kiviaines (esim. liitu- ja hiekkakivi)
muovautuu nopeammin kuin kova, jonka kulmia vesi ja aika saa hioa ikuisuudelta tuntuvan ajan.
      Kautta Ellisin kirjan (ei kuvia) vaikuttaa sykähdyttävä runollisuuden tuntu, ns. "kuivan" asiatekstinkin lävitse. Hieno ja mieleenpainuva on esimerkiksi luku The Birth, Life and Death of a Pebble. 
Kivi voi jauhautua hiekaksi ja siitä yhä hienommaksi ja hienommaksi, kunnes se on mutaa. Muta saattaa taas tiivistyä sedimentin kovassa paineessa ja puristuksessa uudelleen, kunnes se on hiekkakiveä, taas kiveä. Jne.
Kaikki pikkukivet, olkoot vaikka graniittia tai muuta lujaa ainesta, ovat mikä milläkin tavoin joskus lohjenneet jostain paljon itseään suuremmasta, kalliosta, vuoresta. Tavallinen rannalla ällistelijä, joka huvikseen keräilee erikoisen näköisiä pikkukiviä käsiinsä, alkaa kirjaan uppoutuessaan pikkuhiljaa tajuta asioiden ja tapahtumien valtavia yhteyksiä.

Fossiileja etsimässä - ja löytämässä - Öölannissa 1990.

Kaikki joet laskevat joskus mereen. Tullessaan ne tuovat pikkukiviä, "muukalaisia", todella kaukaa. Pelkästään Yhdysvaltain joet kuljettavat vuosittain 800 000 000 tonnia kivi- ja maa-ainesta Atlanttiin ja Tyyneen valtamereen.
Osa pienistä kivistä jää rannalle "päivää paistattamaan". Deskriptiivisyydestään tunnetussa suomen kielessä ei kuitenkaan taida olla niin kuvaavaa sanaa näille aaltojen edestakaisin huuhtomille rannan pikkukiville kuin englannin sana shingle. Siinä äänteiden läpi tuntuu käyvän merivesi.  Meillä meri on toisenlainen, samoin maaperä ja kivet. Kiehtova geologia!     

                                       

KUOLINILMOITUS

Opin aikoinaan lukemaan ruvetessani päivittäisessä toimettomuudessani selaamaan pöydällä olevaa Forssan lehteä. Etsin kuvia, erityisesti vihkikuvia, mutta yhtäkkiä huomasin hämmästyksekseni osaavani lukea kuolinilmoituksen. Sama taito jatkui, kun siirsin katseeni hiukan sivuun, ja pienen ihastuneen huilaamisen jälkeen lehden perässä oleviin sarjakuviin. Tuntui melkein yhtä hyvältä ja ihmeelliseltä kuin oppia ajamaan isoa naisten pyörää.

Olen lukenut kuolinilmoituksia lapsesta asti. Halki kouluvuosien, nuoruuden, aikuisuuden, tähän päivään asti ja toivoakseni tästä eteenpäinkin loppuun asti. Omaa mahdollista kuolinilmoitustani en näe, mutta kyllä minä olen mielessäni miettinyt mitä siihen haluaisin. Onko turhamaista laatia valmiiksi omaa kuolinilmoitustaan? Ei muuten, mutta tuon värssyn osalta.

      Minua ovat aina kiinnostaneet ihmisten nimet, ammatit, elinaika ja ne lauseet, jotka kaikesta maailman tekstivirrasta on poimittu heidän muistokseen.
       Olen huomannut, että raamatunlauseet ovat vähentyneet, samoin ristin, ylösnousemuksen ja elämän merkin käyttö. Sama ilmiö alkoi kuulemma Ruotsissa jo toistakymmentä vuotta sitten: auringonlaskua, lintusia, purjevenettä ja ruusunoksaa käytetään muittenkin kuin kirkosta eronneitten kohdalla.
       Runositaatit ja muut 'käyttörunouteen' kuuluvat kauniit säkeet toistuvat aika samoina. Ehkä hautaustoimistoilla on niistä koostettu vihkonen, jota käytetään apuna? Claes Andersson on lisännyt suosiotaan, samoin Helena Anhava. Lassi Nummea näkee silloin tällöin, samoin Eeva Kilpeä ja Sirkka Turkkaa; virsirunoilijoitten puolelta Anna-Maija Raittilaa, Annamari Kaskista ja Niilo Rauhalaa. Iskelmänikkareilta on myös tuttuja säkeitä, samoin pätkiä rock-biiseistä. Joskus tekstinä (usein pitkänä) on vainajan itsensä eläessään kirjoittama runo. On säkeitä lastenvirsistä, harvinaisina myös säkeistöjä hienoista virsistä (yleensä pappien ja kanttorien kuolinilmoituksissa). Psalmeista käytetyin on Psalmi 23. Keskeisimpiä raamatunlauseita on kyllä edelleen silloin tällöin, väkevänä esimerkiksi kesällä 2016 kuolleen kirjailija Antti Hyryn ilmoituksessa: Job 19:25: ' Mutta minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä'.

Muistaakseni tässä joskus pohdittiin, pitäisikö kirjailijoitten saada rahallista korvausta tekstiensä käytöstä kuolinilmoituksissa. Asia ei toivoakseni edistynyt? Sanoisin: Pientä rajaa, kiitos.

Kiinnostus kuolinilmoituksiin kuulunee sarjaan 'inhimillistä uteliaisuutta' ('Human interest'). Samat ihmiset jotka lukevat kuolinilmoituksia kiertelevät myös mielellään hautausmailla katselemassa hautakiviä, niin Suomessa kuin ulkomailla. Hautausmaat kertovat kulttuurista - ja seurakunnan talouden tilasta, kuten pappisisäni sanoi.

Kuolinilmoitusten lukeminen saattaa myös kulkea sukuperintönä, siis ikään kuin geeneissä. Isäni katsoi aina kuolinilmoitukset, eikä sitä selitä pelkästään se että hän oli pappi ja vanhuuteensa asti hyvin suosittu siunauspappi. Äidinpuoleinen isoisäni, joka myös oli pappi, ei lukenut kuolinilmoituksia, eikä kukaan muukaan äidin perheessä. Eivät ainakaan sellaisella intohimolla kuin isän suku, jonka kuulin useinkin rapistelevan sanomalehtiä tältä osin, ja juttelevan saamistaan tiedoista keskenään. Joskus 60-70-lukujen taitteessa kuulin isän naurahtavan äidille (jota asia ei ilmeisestikään kiinnostanut), että "onneksi se kaikkein puhkikulunein värssy on nyt kadonnut". Nimittäin: Paljon kärsit, paljon kestit, viimein rauhan saavutit. "Paremmin sopii hevoselle kuin ihmiselle", hän hymähti.
Mieleeni on jäänyt myös nuoruudesta kerta, jolloin luin yli 90-vuotiaana kuolleen miehen muistovärssyn: " Kun vilja on kypsää,/ei voi kuin kiittää,/ kun viikate nousee ja niittää".  Sanat kauhistuttivat minua, ne valinneet omaiset kauhistuttivat minua. Eivät enää, eivät pitkään pitkään aikaan, päinvastoin.

Olen iloinen että kuolinilmoituksia yhä laaditaan ja julkaistaan. Vielä on sellaista välittämistä ja yhteisyyttä, linkkejä ja viestejä toisilta toisille. Olen liikuttunut monesta vieraasta ihmisestä muistuttavan pienen lehti-ilmoituksen äärellä, eritoten jos tämä on kuollut hyvin nuorena. Pari kolme suomen- tai ruotsinkielistä muistosäettä on koskettanut niin, että olen leikannut ne irti ja pannut talteen jonkin muistivihkoni väliin.
        Olen myös iloinen, että edelleen on hautausmaita eikä kaikkien tomumaja lennä vain tuhkana tuuleen. Vaan on konkreettisia paikkoja, missä käydään katsomassa kiveen hakattuja rakkaita nimiä. Siinä ohessa näkee myös silmänkantamattomiin muita nimiä ja vuosilukuja, joilla täällä maan päällä on joskus ollut merkitys.

OLLA JA KATSELLA

Sain joulumyyjäisissä käteeni Vantaan museon mainoksen. Se on kortti vanhasta valokuvasta, jossa mies istuu kalliolla katsomassa tuttua kotimaisemaansa. Maisemassa ei tapahdu mitään. Tutut talot, pellot ja metsäsaarekkeet ovat paikoillaan. On nätti ilma. Mies istuu hiljaa ja katselee. Nyt ei tehdä ja toimiteta muuta kuin katsellaan.

Maaseudulla asuneena muistan jo lapsuudestani nämä hiljaiset katselemisen hetket. Joskus katseltiin yksin, joskus yhden tai kahden seuralaisen kanssa. Katsellessa ei puhuttu, vaan oltiin rauhassa ja levossa. Samaa tyyntä istumista ja katsomista harrastin aikuisena ison koirani kanssa talomme takaisella metsärinteellä mäntyjen ja kivien keskellä, tuulen hiljaa puhallellessa. Istuimme toisiamme vasten painautuneina, huokuen lepoa ja olemassaolon rauhaa.

Katsottavat maisemat eivät ole "maailmanperintökohteita" tai virallisia nähtävyyksiä - ne ovat rakkaita. Isoäitini Lopella kehotti tai komensi minua aikoinaan nousemaan välillä vieressä olevalle Santa Pirjon mäelle " istumaan, katselemaan ja rauhoittumaan" (so. päästämään hänet hetkeksi huilaamaan). Hän teki kuulemma itsekin niin ollessaan levoton. Kävin mäellä tottelevaisesti, mutta tulin melkein heti takaisin. Maisema ei ollut tuttu.

Kotona varsinkin yhdeksänvuotiaana lähdin kuitenkin välillä pakottavasta tarpeesta "Sasin kalliolle". Se oli samannimisen maalaistalon vieressä oleva pieni mäki, jonka laki oli sileää kalliota. Menin pienen aittarakennuksen taakse kalliolle ja istuin sormet keltaisissa kuivissa maksaruohon kukkasissa. Katselin viljapeltoa. Tähkät lakosivat välillä tuulen sivalluksista. Katsoin tuttua tummaa metsänrajaa, tuttua suurta mäntyä kaukana pellolla, katsoin niin kauas kuin silmä kantoi, aivan taivaanrajaan asti. Sydämeni täyttyi olemassaolon kivuliaasta mielihyvästä, kuin jostain ihanasta salaisuudesta. Sasin kallion hetkissä oli sama henki kuin luovassa voimassa. Myös lapset tarvitsevat hiljaisuutta.

Edelleen maaseudulla jotkut osaavat hitaan, mitään puhumattoman ja kommentoimattoman katselemisen taidon. Opiskeleva poikani kertoi vierailleensa hämäläisessä maalaistalossa, jossa lauantai-illan viihdykkeenä oli mennä katsomaan järveä pienelle sillalle. Sillalla seistiin kauan. Katsottiin vaiti järvenselkää, kaukana siintävää saarta. Sitten hurautettiin autolla pieni matka takaisin kotiin. Ei siinä sen kummempaa. Kaikilla oli rauhaisa olo.

On tietenkin myös istumista ja uteliasta katselemista, jossa silmät elävät sinne tänne ja tekevät uusia mielenkiintoisia havaintoja. Aikoinaan juuri nämä myyttiset "maalaiset" menivät kuulemma heti Helsinkiin tultuaan ensin vähäksi aikaa puistoon istumaan ja katselemaan kaupunkilaisia. Kaiketi tuon ajan (50-60-luku) kulttuurishokki vaati tällaista tasaantumista ennen muita koitoksia (Linnanmäki, kaupunkilaisserkut, kerrostaloasunnot, näyteikkunat..?).

Vantaan museon korttia katsoessani ajattelen hienoa suomalaista erityistaitoa: sielun silmin katselemista, ihmistä omassa maisemassaan, vaatimatonta kykyä levätä hetkinen. Miehestä on otettu kuva, se on erikoista. Nämä hetkethän eivät normaalisti kuule kameran rapsahdusta. Katsottu kuva talletetaan vain sydämeen.