KERTOA JA KUVATA

Jokin pani minut tässä eräänä myöhäisenä iltahetkenä etsimään esille tämän vanhan melkein haljenneen valokuvan. Ilahduin että se oli yhä olemassa, ja jälleen ihmettelin, miten kummassa se on otettu. Varmaan pelkkä koelaukaisu isän uudella kameralla?
Kuva saa minut muistamaan tilanteen. Olen 6-vuotias ja mansikkamaalla kotiapulaisemme Tyynen kanssa. Tyyne on tapansa mukaan ärtynyt ja harmistunut minuun ja hän on kiukkuinen myös mansikkamaalle, joka on hoidon puutteessa lähtenyt kurittomasti rönsyilemään. Tyyne kiskoo ja katkoo rivakasti työhön tottuneella kädellään mansikan rönsyjä. Minä kiedon pois heitettyjä rönsyjä vyötärölleni ja päähäni ja esitän Tyynelle "mansikka rönsyää"-tansseja. Pian kuvan ottamisen jälkeen Tyyne suuttuu minuun tosissaan ja antaa pitkin kinttuja. Jätän hänet rauhaan ja menen pois. Tottakai tiedän että olen kamala. "Rehurastas" kuten äiti sanoo.
      Suomessa ei aikoinaan ole ollut helppoa olla eloisa. Ei ainakaan siinä etelä-pohjalais-hämäläisessä ilmapiirissä, jossa kasvoin. Toisaalta: myöhemmin, varhaisteininä, sain äidistä parhaan kuuntelijan kuvaamisilleni. Tuttu tilanne toistui: myöhäinen arki-iltapäivä, perunat kiehuvat ja äiti tekee vauhdikkaasti kastiketta, minä seison hellan vieressä huoneeni ovella ja esitän opettajia. "Kuinka saksanopettaja astuu luokkaan" oli bravuurini, äiti nauroi sille aina, ja olin onnessani. Kerta toisensa jälkeen pääsin myös vauhtiin saadessani kuvata kaupungin merkkihenkilöitä, joita olin nähnyt koulumatkalla torilla tai vaikka "tuulen piekseminä" porhaltamassa ylös Raatihuoneenkatua. Äidin naurattaminen oli noina lapsuuden ja teiniajan viimeisinä vuosina elämäni suurimpia iloja.

Albert Edelfelt, Pyykinpesijät 1893. Maalauksessa näkyy,
miten sekä kertoja että kuulija nauttivat. Ehjä hetki!

Kuvaaminen kääntyy myös sisäänpäin.
Kirjoittaminen on mitä introverteinta puuhaa.
Harrastin sitä jo hyvin pienenä tietämättäni. Minulla oli tiettyjä paikkoja kotona sekä kesällä ulkona, joihin vetäydyin välillä "muistelemaan" eli istumaan hiljaa itsekseni. Katselin siellä äänettömästi ajatuksiani, kaikenlaista mitä olin nähnyt, yksityiskohtia, sekä muistelin mitä olin kuullut ja kuvailin niitä asioita itselleni sanattomasti, syvennyin. Tajusin jo aika pienenä, että piirtämisessä, lukemisen kuuntelemisessa, leikkimisessä ja näyttelemisessä on kyse samasta kummallisesta asiasta. Joskus näistä riemuista
seurasi riehaantuminen, joskus pelko, tai tyynnyttävä kyynelehtiminen. Mutta tärkeintä oli sopivan hetken tullen saada olla yksin ja keskittyä tekemiseensä.

Kirjoittava ihminen ei - halutessaankaan - saa rauhaa kuvaamiseltaan. Hän kuvailee huomaamatta ja vastentahtoisestikin kaikkea kaiken aikaa. Hän jopa muokkaa ja stilisoi ilmaisua itselleen. Näin jopa äärimmäisissä tilanteissa. Lohdukseni luin jo vuosikymmeniä sitten parinkin kirjailijan tunnustuksen - toinen heistä taisi olla Camus - että he ovat istuneet rakastamansa lähiomaisen kuolinvuoteen äärellä ja jo huomanneet ammatillisen kylmästi ja ulkopuolisesti kirjoittavansa mielessään kuvausta tapahtuvasta. Toinen - "inhimillinen"? - puoli heistä on ollut kärsivä, ahdistunut, itkuun valmis.

Niin, osa meistä kertoo ja kuvaa, osa ei. "Ei ole mitään kertomista", on kuvailijalle käsittämätön lause. Sitä kuulee usein. On vaikea uskoa, että kukaan eläisi niin suuressa deprivaatiossa.  Ehkä silloin on käsitetty, että kertomisen arvoisten asioitten tulee olla samaa luokkaa kuin puoli yhdeksän uutiset? Että muut asiat, varsinkin pienet sattumukset, ovat niin merkityksettömiä, ettei niissä ole mitään kerrottavaa, ja siksi ne ovatkin jo oikeastaan unohtuneet?

Margaret Abramshe, ' Release', tilkkutyö, art quilt, Yhdysvallat 2017.
"Thoughts, like the small birds portrayed, fly in and out of consciousness."  

                                                                    

MATKALUKEMISTA

Sanotaan, että siinä vaiheessa kirjailijasta tulee miljonääri, kun hänen kirjaansa myydään pokkarina suurimmilla lentokentillä.
Miten nuo kiiltäväkantiset viihde- ja murhapokkarit vertautuvatkin mielessäni hampurilaisiin ja kosteuspyyhkeisiin - sellaiseen mille on tarvetta vain lyhyen, ohikiitävän ja samantien unohtuvan hetken. Viekö joku ne oikeasti koneesta vielä matkatavaroissaan kotiin? Asettaa kirjahyllyyn? (Onko ihmisillä ylipäätään enää kirjahyllyjä?)
       Tietysti on sitten meitä, jotka pakkaamme jo kotona luettavaa matkalle. Hiiteen kaikki heppoinen ja höttö, jos ollaan lomalla. Jos työaikana kerran "ei ole aikaa eikä voimia" (?) mihinkään "painavampaan luettavaan" (?), niin sittenhän sitä on lomalla, nimenomaan lomalla, eikö?!
        Lukeminen alkaa koneessa. Etenkin pitkän matkan lennolla kone on sellainen suljettu deprivaatio-tila, että siinä tulee luetuksi se, mitä on edessä. En esimerkiksi aikoinaan millään ollut saada itseäni lukemaan György Konrádin pienoisromaania Vierailija (suom. Anna-Maija Raittila, Tammi, 2.painos 2004), mutta kun otin sen ainoaksi lukemisekseni pitkälle lennolle, luin kirjan - kiitos pakollisen paikallaan istumisen - luin unohtumattoman hienon kirjan, joka vielä perillä kovasti puhutteli minua kävellessäni erään yllättäen vastaan tulleen hökkeliasumuksen ohitse.
        Olen pakannut viikon lomamatkoille myös huteja. Ne ovat olleet joitain kovasti mainostettuja (ja nyt jo täysin unohtuneita) edellisen syksyn romaaneja, joita olisi ollut syytä vähän silmäillä ennen kuin otti ne riesakseen ja painolastikseen mukaan.
        Kun puhun kirjoista ja niitten mukana kantamisesta, puhun oikeista kirjoista enkä sähkökirjoista, jotka eivät ole kirjoja vaan näyttöjä. Saatan muistaa monien vuosien, jopa vuosikymmenen, päästä, oliko jokin erityisen hyvä kohta kirjassa aukeaman vasemmalla vai oikealla puolella. Niin intensiivistä - tai sanoisinko intiimiä ja kinesteettistä - kosketusta tekstiin ei voisi saada litteältä näytöltä.

      Siispä kannan ja kiikutan mukanani kokonaisia, ´orgaanisia´ kirjoja. Metromatkani keskikaupungille kestää viisitoista minuuttia ja se menee hujauksessa, jos luen. Vielä 2010-luvun alussa metrovaunussa näki muitakin lukijoita, aloittipa kerran eräs opiskelijapoika keskustelunkin Roald Dahlista, kun näki minun lukevan tämän kirjaa Rakkaani, kyyhkyläiseni  - mutta nykyisin lukijoita näkee vain harvoin. Sen sijaan lähes jokainen "lukee" puhelintaan.
      Kiitos parempien ja suorempien teiden ja parempien autojen, pystyn nykyisin lukemaan myös automatkoilla, kuskin vieressä istuessani. Luin tässä taannoin Hki-Kuhmo välillä Leo Tolstoin mahtavan Ylösnousemuksen (1899, suom. Juho Tervonen 1952, WSOY). Sen toki olisin lukenut muutenkin, olinhan joitakin vuosia sitten, vielä vanhoilla päivilläni, voimakkaan elämyksellisen Tolstoi-kuumeen vallassa, mutta automatka takasi vielä senkin huvin, että sain tilaisuuden lukea romaanista loistavia kuvauksia miehelleni, joka oli sidottu rattiin ja kaasupolkimeen.
     Lämpimästi ajattelen junaa lukevan ihmisen kulkuvälineenä. Laivaan pätee sama kuin lentokoneeseen: on luettava mitä on luettavana, sillä vaihtoehtona on vaaleanharmaan pilvimassan tai harmaansinisen horisontin tuijotus. Mutta junassa teksti, mietiskely ja vaihtuvat maisemat tuntuvat olevan kuin luovassa vuoropuhelussa keskenään, junassa voi ihmeen hyvin keskittyä, vaikka ihmisiä kulkee käytävällä ja kaikkea sitäkin on välillä pakko seurata - tietenkin, sillä eihän se joka lukee, tuijota pelkkää kirjaa. 

PIENI ELINTILA

Lehdissä on nykyisin tämän tästä juttua yhä pikkuisemmiksi käyvistä taloista, sellaisista 15-20 neliön kopeista, joihin pääkaupunkiseudun ihmiset voisivat muuttaa asumaan ja viihtymään. "Oma tupa, oma lupa" on lause, josta suomalaisten tiedetään tykkäävän.
Hesarissa on jo kahteen eri kertaan nyt talvella myös kerrottu laajalla sivuaukeamalla kansalaisista, jotka järjestyssääntöjä uhmaten ovat muuttaneet ympärivuotisesti, siis salaa, asumaan siirtolapuutarhamökkiinsä - tai jotka rientävät sinne vaikka halki lumikinosten joka  viikonloppu.
   

"Muistan kuulleeni kehräystä viimeksi isoäitini 
köyhässä kodissa!"
 poliisikissa selitti tassu sydämellä.

Mieleeni muistui, että olen käyttänyt tätä pienen pesän ideaa jo ihka ensimmäisessä kirjassani, lastenkirjassa Köpi Käpälämäki (Otava, 1979). Tarinassa päähenkilöt, Köpi Käpälämäki ja Musti Mustonen, joutuvat vangeiksi vauraaseen Kissalaan. Pois päästäkseen heidän olisi maksettava suuret summat rahaa, joilla Kissalaan rakennettaisiin asukkaita viihdyttävä ja levottomuutta vähentävä huvittelukeskus. Kissat näet tuntevat olonsa "ahtaaksi ja ikävystyttäväksi ultramoderneissa asunnoissaan", joissa niillä ei ole mitään tekemistä. Talot on rakennettu pelloille ja "ne olivat monikerroksisia, sementtisiä ja ikävän näköisiä. Niitten välissä puikkelehti opasteilla varustettuja kulkuteitä". Kaveruksilla ei ole lunnasrahoja, mutta he keksivät tehdä kissoille pahvilaatikoista pieniä majoja puihin ja pensaisiin. Kissat muuttavat joukolla mukavuuksilla varustetuista tilavista lukaaleistaan pahvilaatikoihin; ne saavat itse repiä niihin ikkunoitakin kynsillään, ja ovat kaikesta puuhailusta aivan innoissaan. Kerrostalot tyhjenevät. Huvittelukeskusta ei tarvita. Kissoista on mukavaa viettää aikaa ahtaissa ja puutteellisissa oloissa. Tyytyväinen kehräys kaikuu pikku moduleista. 

Majan, leikkimökin, pikku kodin ja salapaikan idea on tuttu lapsuudesta ja monen monista lastenkirjoista. Pieni oma tila tuottaa iloa ja turvallisuudentunnetta.

Kirjailija Maarit Verronen on kuvannut tätä nautintoa aikuisen kohdalla: " Tunsin omituista riemua tuosta kaikesta: tavasta olla, elää, liikkua ja majoittua. Se oli minun maailmani. Pienet rakoset, joihin mahtui sopivasti yksi tällainen ihminen". (Pieni elintila, romaani, Tammi 2004.)
Verrroselta on ilmestynyt myös pieni (!) hauska kirja Pieni kumikanoottikirja, Tammi 2011, jossa maailmaa katsellaan turvapesästä nimeltä Hemmo kumikanootti.
Jostakin Verrrosen romaanista tai novellista on mieleeni jäänyt myös unenomainen ja siksi kiehtova kohtaus, jossa päähenkilö löytää pienenpienen asuinhuoneensa yläpuolelta yllättäen toisen pienen tyhjän huoneen, eräänlaisen lepopaikan, salapaikan. Hän kiipeää sinne muistaakseni vessasta kattoluukun kautta?

   

HYVÄÄ KALEVALAN PÄIVÄÄ!

Huomaan, että vielä on muutama tunti aikaa toivottaa Kalevalan päivää. En päässyt kirjoittamaan tätä aikaisemmin, koska olin viettämässä päivää. Muutama vuosi sitten päätimme erään ystäväni kanssa, että alamme viettää Kalevalan päivää aivan niin kuin vietämme Runeberginkin päivää syömällä runebergintorttuja. Söimme silloin karjalanpaistia ja jälkiruuaksi Väinämöisen palttoonnappeja ja puolukkaporkkanakiisseliä. Tänään keskityimme kuitenkin henkisempään antiin Kansallisarkistossa. Suomen liput hulmusivat päivän kunniaksi komeasti kirkkaansinistä pakkastaivasta vasten maamme sivistyksen ytimessä Kruunuhaassa.



Innostuin nuorena kovasti Kalevalan kielestä ja vertauskuvista. Haltioituminen tapahtui koulusta ja suomen tuntien ankeudesta päästyä, 19-vuotiaana. Loioin laverilla ja luin. Toinen käsi heitteli suolapähkinöitä suuhun, toinen hamusi sängyn vierestä lattialta vissypulloa. Naurahtelin ääneen kielikuville, tein kynällä huomautuksia sivun laitaan. Paperi oli jo silloin reunoiltaan rusehtavaa, mukavasti piparkakulta tuoksuvaa. Isoäitini vanha eepos vuodelta 1913. En 'kunnioittanut' kirjaa ja runoja, vaan nautin niistä, pidin hauskaa ja hämmästelin. Metsän kuvat saivat minut haikean onnellisena hymyilemään.

Tämänpäiväisessä Hesarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkija Niina Hämäläinen sanoo:
" Yleensä Kalevalasta tunnetaan sankarit ja heidän seikkailunsa. Häärunot eivät vie juonta eteenpäin. En usko monenkaan lukeneen niitä alusta loppuun."
Ei pidä paikkaansa; kyllä ne on ollut pakko lukea, jos on Kalevalan lukenut. Miksi ne olisi jättänyt väliin? Kyllähän naimatouhut aina kiinnostavat. Minut häärunot veivät Kantelettareen asti.
Kalevalan häälaulut, 23. ja 24. runo, joista ensimmäisenä ovat morsiamen opastukset, sitten sulhasen saamat neuvot, ovat näköjään useinkin saaneet minut tarttumaan kynääni. Näitä lauluja lukiessa tuskin suu on kääntynyt hymyyn ja suolapähkinä lentänyt suuhun. Niin paljon surua ja kovaa kohtaloa morsiamen taholla, niin paljon kovia otteita ja sovinismia sulhon puolella.
"Sellaista oli elämä ennen", lienen ajatellut kulmat kurtussa.
       Helsingin Sanomien Kalevala-artikkeli keskittyykin näihin kahteen runoon ja ihmettelee niitten väkivaltaisuutta. "Miksi?" se kysyy, "Ja minkä vuoksi aiheesta ei puhuta?".
Vastaus: Lönnrot halusi Kalevalaan elämän koko kirjon, häärunoissa on vahva etnografinen ote.
   Minusta olisi aivan turhaa lähteä historiaa vain nykyajan näkökulmasta kauhistelemaan. Sen sijaan on tietysti toivottavaa, että lukija huomaa kavahtaa näitten runojen naisvihamielisyyttä (ukko neuvoo sulhasta, sekä sulhasen perheväen kylmäsydämisyys ja nuoreen vaimoon kohdistettu raatamisen ja alistumisen vaatimus).  Nämä asenteet ovat vaikuttaneet pitkään, ehkä vaikuttavat jossain vieläkin, jopa myös piilovaikuttavat.
     Jotain hyvääkin on morsiamelle jaetuista ohjeista jäänyt mieleeni. Olen näköjään sen neuvon silloin aikojen alussa alleviivannutkin. "Syötä vierasta sanoilla, / Kunnes keitto kerkeävi."  Muistan mietiskelleeni tuota lausetta kerran kauan sitten eräillä vieraskutsuilla, kun ruokaa sai yksin sohvalla istuen odottaa tunnista toiseen unettavan hiljaisuuden vallitessa.
   
Kalevalasta on vuosikymmenten kuluessa jukaistu myös kaikenlaisia lastenpainoksia, viimeisimpänä Koirien (!) Kalevala. En keksi syytä, miksi pitäisi. Kalevala odottaa aikuista lukijaa; se on aikuisten satuja. Siinä on paljon upeaa, mystistä, syvästi suomalaista. Hyvin on ahkera Lönnrot harsinut ja kursinut kirjoituspöydällään kokoon runolle ryhtyneitten laulut.

        

KIRJALLISUUDEN HULLUUS

Kävin maanantaina kuuntelemassa Venäläisen kirjallisuuden seuran järjestämän parituntisen luennon Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta. Antoisia knoppitietoja venäjää osaamattomalle. Esimerkiksi 'mielipuoli' saatettaisiin kääntää myös muotoon 'musikantti', kertoi kääntäjä Anton Nikkilä ensimmäisellä tuntipuoliskollaan. Siis Musikantin päiväkirja. Hmm, ei ehkä niin kiehtovaa kuin Mielipuolen päiväkirja.
   
Juuri tästä mielipuolisuus-käsitteestä tuli puhe professori Maija Könösen kiinnostavassa luennossa.
Hulluus kirjallisuudessa ja hulluus elämässä ovat eri asioita, vaikka hämmästyttävästi romantiikan ajan (1700-luvun lopulta 1800-luvulle) ajattelutapaa esiintyy yhä vieläkin: hulluuden uskotaan olevan lähellä neroutta, jopa sekoittuvan siihen ja olevan sen tunnusmerkki. Kuitenkin hulluus voi iskeä tyhmään yhtä lailla kuin neroon. Elämä jakelee syöpää, peräpukamia, ihottumaa, hulluutta ja kuolemaa älykkyyteen katsomatta. Kukaan psykoosissa oleva ei "luo". Romantiikka tämän ihanteellisen käsityksen hulluudesta keksi.
Saksassa, mistä kaikki alkoi (ellei oteta lukuun 1600-luvun Cervantesia ja hänen Don Quijoteaan), E.T.A.Hoffmann, suosittu romantikko ja kauhukirjailija, piti kotonaan Berliinissä viikottain kokoontuvaa keskustelukerhoa, joka keskittyä pohdiskelemaan nimenomaan mielisairautta ja "hulluuden ja nerouden suhteita".
Romantiikan ajan kirjailijoille "hulluus" tarjosi vapauden irtautua rationaalisuudesta. Tässä mielikuvituksen estottomassa käytössä oli siis jo häivähdys myöhempää, 1910-20-lukujen kirjallista surrealismia.
Syntyi hauskaa ja absurdia ja traagistakin, kuten venäjällä Gogolilla, jonka kertomuksista on tapana sanoa, että ne "aina ensin naurattavat ja sitten itkettävät".  Kummasti luennon yleisöä kyllä edelleen kuului naurattavan, kun luettiin Päiväkirjasta katkelma 'mielipuolesta', joka luulee olevansa Espanjan kuningas. Sellaiselle kaiketi "kuuluu nauraa". Aivan niin kuin teatterissa joskus tuntuu, että jotkut eivät muuta kuin odota, että saisivat nauraa.
 
 Ei tarvitse olla tosikko, mutta jään mietttimään, miten aika tekee kaikesta hupaisaa ja "romanttista". Merirosvot ovat nykyisin hauskoja ja niistä saadaan kivaa ohjelmaa lastenkutsuille, ja entisaikojen hullut nyt olivat kertakaikkiaan hullunkurisia hännystakkeineen ynnä muine kohelluksineen.
     Nykyaikana psykiatriset sairaudet eivät ole hauskoja eikä niistä tehdä pilaa. Ne ovat rankkoja kärsimyksiä niin sairastuneille kuin heidän läheisilleen. Joku saattaa kirjoittaa selviytymistarinansa, joku muistella ja pohtia surutyönään läheistään. Jos joku sepittää novelliinsa tai romaaniinsa mielisairaan hahmon, se ei ole koominen.
  Kirjailijat ovat tietysti kirjoittaneet ja kirjoittavat siinä yhteiskunnassa, jossa elävät. Skitsofrenia määriteltiin lääketieteessä vasta 1900-luvulla. Tieto lisääntyy, määritykset lisääntyvät, ja nykyisin taidetaan tehdä kotioloissakin innokkaasti ja yliampuvastikin kaikenlaisia diagnooseja inhimillisestä käytöksestä. On ymmärrettävää, että ihmismieli on ihmismielen jatkuva harrastuksen kohde.

Ns. kylähulluista kerrottiin ja kirjoitettiin ennenmuinoin pilkallisesti ja sanalla oli kielteinen leima, mutta nykyisin käsite on myönteinen. Yhteisön ennakkoluulotonta tarmonpesää ja puuhamiestä/-naista saatetaan kehuen nimittää kylähulluksi, ja myös yhteisössä mukavasti "boheemi" ja sosiaalinen hahmo voi saada tämän arvonimen. Vielä omasta lapsuudestani 1960-luvun maaseudulta sen sijaan muistan oikean kylähullun, psykoottisen naisen joka ajoi hurjana pyörällään ympäri kylää, puhuen ja mesoten itsekseen. Pelkäsin häntä pikkutyttönä kuollakseni, ja jos jouduin kävelemään yksin pitkän matkan maantien laitaa, rukoilin mielessäni että Jumala varjelisi eikä antaisi hullun tulla vastaan. Nykyisin ei kaduilla huonossa kunnossa olevia itsekseen huutelijoita ja kiroajia sanota kylähulluiksi. Ei ole olemassa mitään "siunattua hulluutta".

Mutta takaisin Gogolin Venäjälle, missä hulluuteen suhtauduttiin varsin rempseästi. Kirjailija saatettiin poliittisista syistä julistaa mielisairaaksi. (Niinhän vielä Neuvostoliitossakin.) Ja sellaisten ominaisuuksien kuin ylpeyden ja kunnianhimon - sekä toisaalta arkuuden ja säikkyväisyyden katsottiin ilman muuta johtavan hulluuteen. Sairaaksi julistaminen onkin ihmisten kesken tehokas mitätöinnin keino. Tosin myös Gogol oli elämänsä lopulla mielisairas, kieltäytyi hoidosta ja kuoli nälkiintymiseen.

Mielenkiintoinen heitto yleisöstä Mielipuolen päiväkirja-luennon jälkeen oli: "Aina kun puhutaan Venäjän suurista kirjailijoista, miksi aina puhutaan vain näistä äijistä?!" huudahti vanha rouva.
Samansuuntaisia mietteitä on minullakin ollut halki vuosikymmenten. Esimerkiksi Saksan suuri mies, Johann Wolfgang von Goethe ja hänen järisyttävän kuuluisa, nuoriin romantikkoihin tuhoisastikin vaikuttanut romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Miksi juuri mies - ja vainko mies? - on traaginen hahmo?  Entä 'Nuoren Marthan kärsimykset'? Olisiko sellainen saattanut - tai saattaisiko - kiinnostaa kumpaakin sukupuolta? Edes vähän? Miksi Mika Waltarin 'Tule takaisin, Gabriel!'-näytelmässä naiset, vanhatpiiat, ovat naurettavia? Entä 'Tule takaisin, Gabiela!'? Olisiko siinä petetyksi tullut, lopullisesti yksin jäänyt mies naurettava? Ei. Hän olisi traaginen. Näitä esimerkkejä riittäisi. Mieleeni tulee vain patriarkalismin perusprinsiippi: mies=ihminen; ihminen=mies. Hulluudessakin mies on lopulta traaginen. "Ensin naurattaa, sitten itkettää".

Mietin kirjallisuudesta hullun naisen kuvauksia. Oikopäätä mieleen ei tule kuin Jean Rhysin hieno sisäistynyt Siintää Sargassomeri (1967).

Luentosalissa itsenäisen mielipiteen ilmaissut rouva kertoi myös, mikä kirja hänellä tällä hetkellä odottaa lukemistaan. 'Mimotska ottaa myrkkyä'. Hommasin kirjan itselleni antikvariaatista. Paksun lukemiston alaotsikko on Naisten kertomuksia 1800-luvun Venäjältä (SN-kirjat 1990). "Loistavilla kaunottarilla oli päässään muutakin kuin monimutkainen hiuslaite", lupaa takateksti.                                                               

KUSTAVIN KUKKOJA KOOLLA

Volter Kilpi,
Alastalon salissa I- II,

Otava 1933,
vuoden 1965 painos.


Nyt se on sitten tehty: luettu  Alastalon salissa I ja II. Melkein kuin olisin suorittanut jonkin keskenjääneen tutkinnon. Kaksikymmenvuotiaana koetin tuota yli 800 sivun lukupakettia ensimmäisen kerran, mutta uuvahdin jo kuuluisalle piippuhyllylle ensimmäisen osan alussa. Nelikymmenvuotiaana perin romaanit sukulaisen kuolinpesästä  ja ryhdyin uuteen yritykseen. Taas piippuhyllyn kohdalla tuli parempaa tekemistä ja mielenkiintoisempaa luettavaa. Mutta nyt, nyt onnistui. Kiitos Matti Klingen. Klinge nimittäin kertoeli lokakuun Kuukausiliitteessä (Hesari), että hän lukee rentoutuakseen vaimonsa kanssa iltaisin vuorotellen ääneen Alastaloa. Tästä mieheni, juridiikassa jo sitkeäksi lukijaksi kouliintunut henkilö, kiinnostui ja ehdotti että ryhtyisimme samaan. Vai yllytinkö minä? En muista, mutta uteliaan innostuneina aloimme yhdessä lukea, viisi sivua per nenä. Ensimmäinen osa meni mukavasti, mutta  myöhemmin, kakkososan raskaissa aallokoissa olin - jo kolmannen kerran - antamassa periksi, mutta mies oli innostuksen aallonharjalla ja jatkoimme, mikä oli hyvä. Mies luki välillä puolestani, jopa 20 sivua kerralla. Hän suolsi Kilpeä kuin äidinkieltään.

Alastalohan on hauska kirja. Jokin kohta naurattaa jopa seuraavanakin ja vielä sitäkin seuraavana päivänä. Hauskuus tulee Kilven rakkaudesta henkilöihinsä hänen kuvatessaan esimerkiksi näitten turhamaisuutta, yksinkertaisuutta, tai sosiaalisen sivuun jäämisen pelkoa ja kauheutta.
       Alastalo ei kuitenkaan ole mitenkään syvällinen romaani, vaikka sitä joskus onkin innostuttu luonnehtimaan "syvissä vesissä soutavaksi". Joskus tuo soutu kyllä laahaa ja painaa vertauskuviensa moninkertaisuudessa ja samanaikaisuudessa niin, että lukeminen on kuin airojen kiskomista ankkurikivi pohjassa. Eteenpäin päästään vain vaivoin, todella 'vuovaamalla' Kilven suosimaa verbiä käyttääkseni.
      Uskaltaudun myös sanomaan - Kilven kanonisoinnista huolimatta - että kakkososa on pitkitetty, ja sen, erikseenkin julkaistu, 13.luku, satu Albatross-aluksen kapteenista ja retarista,  ylipitkä ja lapsellinen. Olkoonkin, että tarinan teema, ystävän uskollisuus, on hieno.  Alastalon salissa istujat saattavat hekin vaikuttaa nykyajasta katsottuna lapsenomaisen hartaalta kuulijakunnalta. Tai no, kyllähän satu rikastumisesta aina luo hartautta. Hievahtamattahan mekin kuulisimme tarinaa kymmenien miljoonien lottovoittajasta. Toki myös Alastalossa istuvien käyttäytyminen on nykyaikaa pidättyväisempää, sosiaalisesti määritellympää, siveellisempää ja normitetumpaa. Maailma on todellakin ollut toinen, niin kuvitteellisten tapahtumien aikaan 1840-luvulla että myös Kilven kirjoitusajankohtana 1930-luvulla.
       Kilven paikoin ihan vimmainenkin suomen kielen generointi, omien sanojen keksiminen, on välillä rasittavan itsetarkoituksellista. Toisaalta - ja 'toisaalta'-sanaa on Kilven kohdalla käytettävä ('viljeltävä', sanoisi hän) useinkin - toisaalta millintarkka kuvaukseen jumittaminen nostaa välillä huumorin herkkuja tarjolle. Sillä keinoin tulee tosiaan ainutlaatuisen 'tajunnanvirtaisesti' ja visuaalisesti kuvatuksi esimerkiksi "huulten joutilas hörppä ja niuku ja kouru", johon Eenokki Karjamaan on suunsa aseteltava, jotta kynän kankea käyttö ja allekirjoitus hoituu Alastalon laatimaan parkki-sopimukseen. 

Alastalo 1993

      Niin, kuten kaikki tiedämme - ja sellaistahan ei pidä koskaan eikä ainakaan tässä edellyttää tai olettaa - Alastalon salissa-romaanin kehyskertomus on Kustavin talollisten merikapteenien kokoontuminen Hermann Mattssonin taloon, Alastalon komeaan saliin, sopimaan yhteisvaroin rakennettavasta kolmimastoisesta parkkilaivasta. Kapteenit ovat pitäjän mahtimiehiä, koska kullakin on myös maaomaisuutta. Sellainen varallisuus tuo sosiaalista statusta. Status on tärkeää. Se on aina ollut, ja on, mutta tuohon aikaan asemaan ei päässyt pelkällä rahalla. Oli oltava myös sukua, taustaa, askeleen painavuutta, ja itsetunnon "fasuunaa". Kapteenien kävely lattialankkujen poikki on kuin kukkojen ja rotukukkojen esittely. Myös siihen on sääntönsä, istuutuuko peräseinän sohvalle, peräti keinutuoliin, vai seinänvierustoille asetelluille tuoleille, ja mihin kohtaan. 
      Kukkojen keskellä, verkkaisen piipunvalinnan ja muun neuvonpidon lomassa vilahtaa myös kaksi naista, Alastalon emäntä, toimelias Eevastiina ja tytär Siviä. He tuovat miehille kahvia ja rinkelipullaa, totivettä ja lopuksi pitoruokia, räätinkejä. Naisten läsnäollessa ei juuri puhella, mutta Siviän suloisuus herkistää etenkin Härkäniemen "sedän" mielen. Naiset on kuvattu äärimmäisen yksiulotteisesti ja sovinistisesti. Mutta tämä ei olekaan heidän romaaninsa, eikä laajempien ihmissuhteiden, vaan keskenään toimivien, rakastettavan persoonallisten miesten kuvaus.                                                                                           
       On suorastaan kadehdittavaa, kuinka ehyt näitten miesten maailma on. Jokaisella on tarkka paikkansa niin kirkonpenkissä kuin yhteisössä. Elämällä on sääntöjen ja noudatettujen tapojen luomat turvallisen selkeät puitteet. Asema ja arvostus näyttää tuottavan kaikille mielihyvää. Vain Pukkila, Petter Pihlman, pullikoi lukkoon lyötyjä asteikkoja vastaan, kateuttaan ja alemmuudentunnettaan, jonkinlaista neuroottisuuttaan, mutta kyllä  myös tarkkasilmäisyyttään ja älykkyyttään. Hänen "kohtauksiinsa" suhtaudutaan kuitenkin järkkymättömästi ja ikään kuin asiaan kuuluvina, kuin lapsen uhmaisuuteen. Ja niin turhautunut Pukkila taas joksikin hetkeksi vaikenee. 
       Mielenkiintoista on lukea tuosta maailmasta käsin luotujen kauppayhteyksien

Laiva-votiivi Kustavin kirkossa 

kansainvälisyydestä 1840-luvun Länsi-Suomessa. Alastalossa olivat posliinit ja tyttären puvun silkki Englannin Hullista, joltakin arkiselta kauppamatkalta tuodut, Antwerpenistä ja Lübeckistä saattoi isäntä-kapteeni ostaa piipun, ja Pietarin ja Tukholman reissut olivat pelkkiä lähivesillä puljaamisia. Nyt hankinnassa olevalla parkilla aiotaan lähteä Atlantin yli Rioon kahvia hakemaan. Suomi ei todellakaan ole auennut ulkomaailmalle vasta "meidän aikanamme". Länsirannikolta on reissattu maailman meriä ja käyty ulkomaankauppaa jo parisataa vuotta. Tehtiinpä Pohjanmaalta tervakauppaa Amsterdamiin ja Lontooseen jo niinkin aikaisin kuin 1600-luvulla. 

Kilpi sanoi kirjoittaneensa Alastalon "tulevaisuudelle", tuleville lukijoille. Ehkäpä pieni joukko innostuu hänen sanaleikistään jatkossakin? Onhan innostujia nytkin. Alastalon salissa-kirjat näkyy saavan myös e-kirjana. Kesäisin pidetään Kustavissa Kilpi-päiviä. Kirjailija ei tällaisesta erityisharrastajien suosiosta olisi varmaankaan yllättynyt. Sanoihan hän itse, että Cervantes ja Shakespeare nousevat kirjailijoina hänen rinnalleen. Niin sanoakseen täytyy miehellä olla melkoisesti  fasuunaa.
        En usko enää lukevani Alastaloa uudelleen, luin sen nyt riittävän intensiivisesti. Sinne vain takaisin ylähyllyn rauhaan muhoileva Härkäniemi, kierroksilla käyvä Pukkila, yksinkertainen Karjamaa, viisas mutta myös koominen Alastalo, herkkänahkainen Lahdenperä, ylimysmäinen Langholma sekä kaikki muut sohvalla tai seinän perukoilla istuneet Kustavin kapteenit.
Monta päivää pyörivät mielessäni uudet oppimani, usein toistellut sanat torkottaa, tihuviltaan, laimiska, pukspröötti, piuvattu, sääripiiput, sisukiehumat, viljellä (esim. leukaa= puhua), jne.
Tiedän etten pääse niistä enää täysin eroon, voi unohtaa siis. Sillä omalla erikoisella tavallaan Alastalon sali pysyy kyllä muistijäljessä.         

TYÖHUONE

Viimeisimmässä Kirjailija-lehdessä (4/2017) Anu Kaaja kertoo työskentelytavoistaan sarjassa Oma huone. Aihe on tuttu. Se on koluttu ja kaluttu (enkä tarkoita pelkästään Virginia Woolfia ja Simone de Beauvoiria) ja koettu. Nykyisessä elämäntilanteessani minulla on käytössäni oma huone -  kokonainen talo - olisin haukkonut henkeäni joskus moisesta ylellisyydestä - mutta ironista kyllä, se ei silti liity kirjoittamiseen - edesautakaan sitä? - enää?
      Muistan joskus Runar Schildt parkaa (1888-1925), joka ajautui itsemurhaan kirjoittamattomuutensa plus ylettömän ankaran itsekritiikkinsä takia. Niin ainakin kerrotaan. Jopa hänen kustantajansa oli järjestänyt hänelle "täydelliset olosuhteet" Italian Caprilla, mutta tekstiä ei vain tullut. Kirjoitusrauha Caprilla ilmaisen huvilan rauhassa kuulostaa hyvältä, mutta ehkä se juuri oli väärää lääkettä S:lle, myrkkyä suorastaan.

      Kirjoittaminen on olotila, sisäinen huone, jonka rauhaa ja yksityisyyttä on vaalittava niin että ympäristö tilana menettää merkityksensä, katoaa aivan. Kirjoittava ihminen ei ole siellä, missä hän kirjoittaa. Miksi siis mennä kirjoittaamaan johonkin kauniiseen paikkaan? Tai ulkomaille? Huh, ainakin omasta puolestani viimeisenä ulkomaille, ellei oleskelu olisi todella pitkä. Kirjoituspaikan on mielestäni oltava täysin tuttu, neutraali, vailla mitään ulkoisia virikkeitä ja huomion kiinnittäjiä. Parasta on, jos voi kirjoittaa kotona hiljaisuudessa, ikkunan edessä, ja välillä ikkunasta katsoa mitään erityistä näkemättä kymmenen kilometrin päähän johonkin vihreänsameanharmaaseen horisonttiin. Ei siis mielellään mitään tiiliseinään tuijottamista, vaikka huone muuten voikin muistuttaa selliä.
      Täysi hiljaisuus ja yksinäisyys, se on ja on ollut minun työhuoneeni.
      En voisi kuvitella kirjoittavani kahvilassa. En junassa. En virallisessa työtilassa. Sain tässä kerran - ja olen mahdollisuudesta kiitollinen - suuren hienon työhuoneen Helsingin kirjailijatalo Villa Kivestä. Kaksi suurta ikkunaa Töölönlahdelle, kohti Oopperaa, Finlandia-taloa, Kansallismuseota ja Eduskuntataloa. Vaikka se oli etuoikeus, en pystynyt kirjoittamaan siellä juuri mitään. Ahdisti olla oven takana huoneessa "vankina" ja tulla välillä ulos huoneesta (mm. vessassa käynti "yhteistiloissa" keittiössä) ja tervehtiä käytävällä jotakuta toista ystävällisesti tervehtivää kirjoittajaa. Oli olo kuin munituslaitoksessa. Liian julkinen ja sosiaalinen ja määritelty paikka, vaikka harvoin näki ketään, kuuli vain ovien naksahtelun. Kerran oli pöydälleni  ilmestynyt viesti: "Ikkunat pesty". Kavahdin! Ja kesäkuukausina Töölönlahden takaa Hesperian puistosta kaikui kaamea möly ja möykkä, kun ihmiset siellä zumpasivat. En tainnut istua Villa Kivessä kuin vajaan vuoden sovitusta kolmesta.
      Kirjailija-lehden jutussa Anu Kaaja kertoo oman huoneensa olevan siellä, missä hänen läppärinsä on. Ja se taas johtuu erään hänen opettajansa antamasta neuvosta: " Kannattaa opetella työskentelemään missä tahansa".
Kallistun lukemaan tämän niin, että opettaja on neuvonut avaamaan läppärin nimenomaan julkisissa tiloissa. Myös jutun viitekuvat ovat latte-kuppeja ja kahvila-kaupunki-näkymiä.
      Tekee mieli kertoa aivan muunlaisesta "missä tahansa"-käsitteestä. Samoin kuin siitä, että ennen "missä tahansa"-kysymystä on polttavimpana kysymys "missä raossa?" "millä välillä?" "milloin?". Toisin sanoen muisteleva katsaus vähemmän sofistikoituneeseen työhuone-historiaani alkaen vuodesta 1979.

      Muinoin kuulin, kun professori Annamari Sarajas loihe lausumaan: " Vain olosuhteita uhmaten tehdyssä työssä tutkijan tahto punnitaan". Painoin tuon patetialla lausutun mietteen mieleeni, vaihtaen vain sanat 'tutkijan tahto' muotoon 'taiteilijan tahto'. On onnellista, suuresti onnellista, jos ja kun tahto on niin palava, että se löytää ratkaisuja kirjoittamiselle "missä tahansa". Sillä ykköskysymys " missä välissä?" ei sen sijaan aina ratkea edes tahdonvoimalla. Jossain elämänvaiheessa hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, työrauhaa, ei vain järjesty. Elin parhaat kirjoitusvuoteni niin, että hoidin samalla kolme peräkkäin syntynyttä lasta ja pakkasin ja purin huushollimme muuttokuormia pitkin Suomea, Itä-Lappia myöten. Jossain vaiheessa tuli autonratin päivittäinen ja taksikuskimainen pyöritys, sillä asuimme aina sivussa, kaukana kouluista ja kaupoista ja harrastuspaikoista.
Aina silloin olivat kuitenkin metsät ympärillä ja niitten hiljaisuus, kirjoitin mielessäni kun kuljin siellä ison koiramme kanssa. On mahdollista, että olisin niinä vuosina kirjoittanut enemmän ja laajemmin, jos olisin saanut yksinoloa, "omaa tilaa ja huonetta", mutta toisaalta: pakko on paras muusa, ja jos on tunti ja vartti aikaa kirjoittaa, kirjoittamiseen on ruvettava heti, kun aika alkaa juosta.

vaatehuone

      Huomaan ettei työhuoneista juuri ole kuvia. Sellaista ei tule ajatelleeksi. Riittää kun on ikkuna, pöytä, tuoli ja kone. Kirjoittaessa on aivan muualla kuin siellä missä kirjoittaa. Joskus sitä taas huomaa, että vaikka silloin ja silloin katseli tamminkaisten pörräämistä vasten persikanväristä iltataivasta Unkarissa, siellä ei ollut silloin, vaan vasta nyt, tässä kirjoituspöytänsä äärellä.

sauna

      Ensimmäinen "oma huoneeni" oli työtilaksi muutettu vaatehuone. Kirjoitin kun pirpanat nukkuivat. Lappiin muutettuamme kustantajani Otavasta soitti ja sanoi etten saa laittaa kaikkea luovuuttani lapsiin vaan minun on pantava heidät hoitoon ja ruvettava "tosissaan kirjoittamaan." Lasten päivähoito ei koilliskairalla niin vain onnistu, mutta sätkyäni hillitäkseen mieheni keksi auttaa ja vei sähköpatterin pienen ulkosaunamme eteiseen. Voisin kirjoittaa siellä, kone pakkilaatikolla, "kun ehdin". Talvi oli ankara, ja huolimatta patterista ja ulkovaatteista ja sudenkarvahatusta, kangistuin kylmästä ja tärisin hypotermian partaalla pakkilaatikon ja koneen äärellä.

murhamiehen mökki

       Onneksi jo vuoden päästä Urjalassa, Lounais-Hämeessä, pääsin kirjoittamaan pitäjän kuuluisimman murhamiehen Kalle Suomisen kotimökkiin, joka arkipäivä kahdeksi tai kolmeksi tunniksi. Äärimmäisen epäitsekäs ja monitaitoinen maalaistalon nuori tytär tuli hoitamaan lapsia ja teki jopa minulle voileivät evääksi. Yhden kevät- ja kesäkauden se onni kesti, mutta tuotti myös tulosta. En muista mökin sisätiloista mitään: Kirjoitin! Ja koska elettiin vielä sähkökoneitakin edeltävää aikaa, mitään kommervenkkejä ei tarvittu, ei edes pistorasiaa.

vintti

       Tutuimmaksi tullut "oma huone" on minulle ollut aina makuuhuoneen nurkka. Ei se ole huono tila. Kirjoittaminenhan ei vaadi kuin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Huone kuin huone. Tämä näkymä  on yksi Hämeenlinnan ajan huoneista, nukuimme siellä vinon peltikaton alla kuin pulut pesässään. Katto sänkyjen ja kirjoituspöydän yläpuolella oli niin matalalla, ettei siellä niin vain ponnahdettu seisomaan.
        Kun vähän myöhemmin jo asuimme omassa suuressa kylmässä talossamme, työtilastani, makuuhuoneen pitkältä sivupöydältä näkyi ohutrimaisten puisten kaihtimien raoista alas alakerrokseen ja ulos suurensuuresta ikkunasta, sinne toivomaani kaukaiseen sameanvihreään etäisyyteen, ja kirjoitin paljon, kaikesta huolimatta, ainakin niissä olosuhteissa, jossakin ihmeellisessä välissä, käsittämättömän tiivistyneessä "aikaikkunassa", kuten konsulttikielellä nykyisin sanottaisiin.
Jokahetkisenä seuranani ja seurailijanani ja seuraajanani oli niinä vuosina labradorinnoutaja, joka tuijotti minua herkeämättä kun kirjoitin. Se ei häriintynyt edes siitä, kun kerran panin tuon taiteilijabaskerin sen päähän. Kummallista, miten eläimen seura ei häiritse. Ei silloinkaan, kun se kuorsaa, tai pieree.

Torikatu

Hämeenlinnassa sain myös vuokratuksi kerran pikkurahalla huoneen, jonka ikkunasta oli se  kaipaamani kymmenen kilometrin näkyvyys ei mihinkään erityiseen. Ja keväällä kaikki peittyi ihanaan, puhtaassa tuulessa hulmuavaan lehmusten lehvien paljouteen! Tuo Torikadun pikku huone on rakkaassa muistossa mielessäni. Olihan se täydellinen työtila: oma rikkumaton rauha ja tila. Koskaan en nähnyt ketään rappukäytävässä, ja vaikka olisin nähnytkin lyhyt nyökkäys ja hämäläinen pidättyvyys olisi riittänyt. Täysin anonyymiä, täysin vapaata. Kirjoittamisen välillä huilasin joskus maaten vetoisalla lattialla, harmaalla muovimatolla, Hesari päälläni lämmikkeenä (formaatti oli silloin niin suuri, että lehteä saattoi käyttää peittona). Ajattelin siellä, typötyhjässä huoneessa (paitsi tietysti pöytä, tuoli ja kone), että tästä ei kodikkuus parane!
      2000-luvun alussa hommasin hetkeksi työhuoneen kaupungin kuvataiteilijoitten työhuonekommuuni Paperihuoneesta, yhdestä keskustan ränsistyneistä, 1800-luvun vanhoista

homehuone

puutaloista. Huoneeni oli homeen turmelema, mutta sen ikkunasta oli hieno näkymä vanhan kirjaston puistoon. Puistonäkymä: joku valkohapsi vanhus ilmestyi joka ikinen aamu istumaan pitkäksi aikaa penkin päähän silmieni eteen, teki minut kumman surulliseksi, ja home haisi, ja tulivat ne "yhteisasumisen" angstit, joihin myöhemmin törmäsin toisessa "virallisessa taiteilijoiden työyhteisössä" Villa Kivessä. Niinpä kiitin ja lähdin pois.

Viimeinen osoitteeni kaupungissa, Hattelmalan harjun kupeella, oli kaunein paikka jossa olen aikuisena asunut. Ns. kirjastostamme, kapeasta tilasta jossa pidin kirjoituspöytääni hyllyjen välissä, näkyi ikkunasta harjulle vievä niitty, ja siellä esimerkiksi kerran tuo sateen kastelema kukkiva tuomi. Katselin puita miettiessäni ja kaikesta siitä levollisuudesta ja etäisyydestä johtui mieleeni paljon runoa ja tarinaa.

ll

 
 

. 

VÄLIKOHTAUS VÄLIPÄIVÄNÄ

Tämä on pieni kirjallinen välipala, jonka aihe tulee tositapahtumista. Näin on nimittin  käynyt talossamme ennenkin - ja jopa eri talossa kuin nykyinen. Ja aina joulun aikaan.
     Unkarilainen kirjailija István Örkény (1912-79) on  kirjannut samankaltaisen tapahtuman Budapestissa 1967, siitä edempänä.
      Jo toistamiseen tämä asia tapahtui kodissamme yllättäen ja aamuyöllä, tai aamun varhaisina tunteina, silminnäkijöitä ei ole. Aamuyöhän on kummallista aikaa, silloin kuulemma usein lapsetkin syntyvät, ja toisaalta vanhat kuolevat. Aamuyöllä aineenvaihdunnallemmekin kaiketi tapahtuu jonkinlainen "kellojen" siirto. Tahaton herääminen kello kolmen ja neljän välillä on harvoin mukavaa, poikkeuksena vain esimerkiksi kaunis toukokuun aamu ja innostunut lähtö linturetkelle. Kuulemani mukaan yökyöpeleinä kirjoittavat kirjailijatkin vääntäytyvät nukkumaan viimein kolmen maissa. Ja virkuimmat heräävät tuottamaan taas pari tuntia myöhemmin.
      Mutta se maaginen aamuyön hetki, jota jotkut nimittävät jopa suden hetkeksi. Silloin tapahtuu. Edellisellä kerralla en herännyt, mutta viime yönä rysäys sai minut heti avaamaan silmäni. On hämmästyttävää, miten unenpöpperöisenä ja herätettynäkin on samantien arvaavinaan, mistä ääni tulee: a) murtomies kohloaa, b) taulu on pudonnut, c) astiankuivauskaapin hylly petti, d) lintu lensi ikkunaan (ei, ei yöllä joulukuussa), e) kristallikruunu rysähti alas (ei, hurjempi räiske ja kilinä kuin nyt). Ja niinpä niin - jälleen kerran - paljastui että amaryllis (amaryllis belladonna) (kuvassa) oli yön pimeydessä heittäytynyt alas ikkunalaudalta. Se retkotti suuressa hatussaan pitkin pituuttaan, kasvot vasten harmaita lattialankkuja. Mikäli kyseessä oli itsemurhayritys, se oli tällä kertaa jäänyt yritykseksi, sillä kukkavana oli edelleen ehjä ja juuret olivat pysyneet  multapaakussa. Edellisellä kerralla sen sijaan itsetuhoinen joulukukkamme heittäytyi alas sellaisella vimmalla, että aamulla nähtävillä oli vain murskautunut kasvi ja säpäleiksi mennyt, multaa yltympäriinsä singonnut ruukku. Tapahtumapaikka eristettiin teipeillä ja uhrin ääriviivat piirrettiin liidulla lattiaan. Tehtiin tutkinta, oliko amaryllis kenties työnnetty alas hyllyltä (sen vieressä majaili aggressiivisen oloinen kaktus) vai oliko kukkaparka päättänyt itse päivänsä. Ilmeisesti oli (päättänyt itse).
        István Örkény´illä on ainutlaatuisessa todistusaineistossaan, kokoelmassa Minuuttinovelleja (suom. Juhani Huotari, Atena 2002) noin puolentoista sivun selonteko Jakomielinen tulppaani. Se alkaa tutun tuntuisesti: " Kukapa olisi uskonut?/ Se ei koskaan valittanut ja sitä oli siunattu hyvällä terveydellä; sen sipuli työnsi jo seitsemättä vuotta kukkaa eläkeläisopettajan ikkunalla. Se oli juuri täydessä kukassa ja oli edellisenä iltana vielä kunnolla pölyttänyt eminsä ja käynyt rauhallisena levolle. Viideltä aamulla - kukat heräävät varhain - se heittäytyi viidennen kerroksen ikkunasta alas kadulle." 
Tässä tapauksessa poliisi lähtee olettamuksesta, että joku on heittänyt tulppaanin ruukkuineen  alas surmaamistarkoituksessa, ja kuulustelee opettajapariskuntaa, joka kuitenkin vakuuttaa syyttömyyttään. Hehän olivat päinvastoin ihailleet ja rakastaneet kukkaansa! Jopa naapuri, everstiluutnantti, todistaa pariskunnan puolesta. "Itsetuhoinen tulppaani oli karmiininpunainen, sulkeutunut luonne, joka eli naapurien mukaan vain itselleen, joten pettymyksille tai mielenjärkytyksille se ei ollut alttiina. Miksi se siis halusi luopua elämästä?" Asia selviää vasta muutaman viikon kuluttua, kun everstiluutnantin rouva siivoaa parvekettaan ja löytää sieltä tulppaanin jäähyväiskirjeen, johon on horjuvalla käsialalla kirjoitettu: " Kun luette tämän kirjeen, en ole enää elävien kirjoissa. Herra opettaja, hyvä Irma-täti, antakaa anteeksi. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En halua enää olla tulppaani." 

JOULU JA KUUSEN KYNTTILÄT

Kerrotaan, että Martti Luther ensimmäisenä keksi panna kynttilöitä kuuseen. Tähän hän oli saanut idean taivaltaessaan joulukuisena iltapimeänä kotiin Wittenbergiin ja katsellessaan, miten taivaan tähdet näyttivät tuikkivan kuusten latvoissa.
      Kuusen sisälle kantaminen jouluna oli vanha saksalainen tapa, mutta Lutherin innovaatio oli sitoa puun oksille kynttilöitä palamaan. Voin hyvin kuvitella tämän kaiken tapahtuneeksi tältä rehevältä ja sovinnaisuuksista vapaalta energiapakkaukselta, joka rakasti myös leikkiä ja perhe-elämää - ja aikalaistensa, mm. oppilaittensa kertoman mukaan " tuli sitä iloisemmaksi, mitä lähemmäksi joulu, Jumalan Pojan syntymä, tuli".
      Sittemmin protestantit omaksuivat joulukuusen (kynttilöineen) joulunviettoonsa, mutta katolilaiset pitäytyivät seimiasetelmissa. Luterilaisia jopa moitittiin 'joulukuusiuskonnoksi', ja amerikkalaiset puritaanit pitivät joulukuusta syntisenä, koska se vei ajatukset pois joulun varsinaisesta sisällöstä.

Luther perheineen joulunvietossa, Carl Schwerdgeburthin painokuvaa vuodelta 1845 

Joulusta iloitseva Luther ideoi perheelleen myös joulukuvaelman, jossa lapset esittivät paimenia ja enkeleitä, ja pienin, kuusiviikkoinen Magdalena, sai Joulun Lapsen osan. Näin syntyi vuonna 1534 Lutherin kirjoittama Enkeli taivaan- jouluvirsi (Vom Himmel hoch), Luukkaan evankeliumin 2:8-16 pohjalta. Sävelmän Luther otti saksalaisesta piirileikistä. Tämä kuuluisa virsi soi edelleen, on soinut halki vuosisatojen, ympäri maailmaa luterilaisissa kirkoissa, mutta myös muut kristilliset kirkkokunnat katolilaisia myöten käyttävät sitä.
    1800-luvulla silloinen virsikirjatyöryhmä uudisti virren käännöstä, kaikki 15 hienoa säkeistöä suomennettiin. Elias Lönnrotin kynästä oli esimerkiksi 11. säkeistö:
Samettina, silkkinä / sull'  on tukko heiniä / mut niissä loistat kuitenkin / kuin taivahassa ainakin. 
     Kirkolliskokoukset ovat kuitenkin halunneet pysyä virren lyhennetyssä ja arkisemmassa versiossa. Niinpä myöskään vuosien 1974-1984 virsikirjakomitea ei saanut tahtoaan lävitse, kun se yritti palauttaa Lutherin Enkeli taivaan herkän kauniit kuvat kokonaisuutena  virsikirjaan. Tuolloin esim. Niilo Rauhala runoili (kuten oli jo Lönnrotkin koettanut):
On kapalosi karhea, / et loista kultavaatteissa. / Vaan eivät nekään arvoas / vastaisi, Kristus kuningas. 
Virren ydin - kumartaminen Vapahtajan seimen äärellä - painuu toki kuitenkin nykyisen "lyhyenkin" (10 säkeistöä) virren myötä sydämiin.
 
Kuusta koristavien kynttilöiden säihketta katsellessa voi siis todeta, että sen lisäksi, että Lutheria on ollut tapana syyttää ihmiset loppuun ajavasta "luterilaisesta työmoraalista" (mitä ihmettä sillä sitten tarkoitettaneenkin), niin nyt häntä voi syyttää myös jouluhössötyksestä!

Hyvää ja armorikasta joulujuhlaa kaikille! 

ITSENÄISYYSAINEITA

Tänään Hesarissa oli juttu "Maalaistyttö poseerasi kuvaajille". Siinä kerrottiin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi 1967 järjestetyn valtakunnallisen kirjoituskilpailun erään sarjan voittajasta, kymmenvuotiaasta loimaalaisesta kansakoululaisesta Mirja Rautavuoresta. Otsikko on hämmästyttävän vanhanaikainen, kuin vuodelta 1967 sekin.
     Juhlavuoden kirjoituskilpailuun osallistui/osallistutettiin 900 000 Suomen koululaista. Sarjat olivat kansakoulun ala-aste/ kansakoulun yläaste / kansalaiskoulu / keskikoulun ala-aste / keskikoulun yläaste / lukio / muut ammatilliset oppilaitokset , kuten kauppakoulut, ammattikoulut, maatalouskoulut, metsäkoulut, kotiteollisuuskoulut ym. vastaavat/ keskikoulupohjaiset ja ammattikoulupohjaiset teknilliset koulut, sairaanhoitajaopistot ja - koulut, lääkintävoimistelijakoulut, laboratorio- ja röntgenhoitajakoulut, merenkulkukoulut, ammattiopistot, maa- ja metsätalousopistot sekä kotitalousopistot / kansankorkeakoulut ja kansanopistot. Huhhuh, oli siinä joukkoa kumartumassa lyijykynineen pulpetin ja paperin ylle.
     Sata parasta ainetta julkaistiin kirjana nimeltä Juhlavuoden itsenäisyysaineita (WSOY

1968), mistä tulee melkein mieleen 'Juhlapöydän konvehdit'. Asialla oli neuvottelukunta, puheenjohtajanaan Johannes Virolainen. Lehtikuvassa reipas Mirja-tyttö istuu iloisena juhlamekossaan Virolaisen polvella. Toisella polvella hymyilee toinen menestyjä, kansakoulun yläluokkia edustava Monica Stenström (från Bromarv), josta toimittaja(t) ei kuitenkaan mainitse mitään, tuo hankala toinen kotimainen varmaan ongelmanaan.
     Osallistuin itsekin tuohon kirjoituskilpailluun, olinhan 12-vuotias tyttölyseolainen Hämeestä. Kaikki me osallistuimme. Oman sarjani (keskikoulun alaluokat) aiheita näkyvät olleen mm. Kotiseutuni nähtävyyksiä / Sankarihaudalla / Äitini/isäni ammatti. Kirjoitin isäni ammatista, ja menestyinkin niin, että tekstini otettiin mukaan kirjaan. Se oli hyvin hämmentävää. Häpesin juttuani, koska tajusin kirjoittamisesta jäähdyttyäni että se oli tekopirteä ja yliampuva ja tyhmä ja liian paljastava. Se oli lapsellinen. Tuota 'lapsellisuuden' tajuamisen häpeää syvensi se, että vanhempani hyrisivät sille tyytyväisen huvittuneina. Yleensä ja koskaan muulloin he eivät kiinnittäneet mitään huomiota koulunkäyntiini eikä se kiinnostanut heitä tippaakaan. Isäni oli pappi, eikä hän koskaan laulanut kotona liturgiaa, vaikka jutussani juttu lentää siihen suuntaan. "Isä tuli kotiin, söi kananmunia, joi teetä ja lauloi liturgiaa niin että raikui".  Mietin myös, oliko sittenkään ollut sopivaa puhua häätalon iloisten naisten "avokaulaisista puvuista", kun juuri olin edellisessä hengenvedossa kynä sauhuten syventynyt vainajan hautaansiunaamiseen ja omaisten itkunnyyhkeeseen. Ehkä se oli sopimatonta (?) siitä huolimatta, että viekas juoneni oli ollut luoda  äkkikäännöksillä vastakohtia, joita papin työ ja työpäivä sisältää. Ehkä juoni onnistui ja se juuri palkittiin. Mutta mitään "julkaisemisen iloa" tuo kirja ei todellakaan tuottanut. Se oli ollut, ainakin minulle, ja uskon että valtaosalle, vain koululaisen ulkokohtaista roolia ja pakkotyötä.
      Kirjoitustehtävän aiheet olivat erittäin suuntaa antavia ja neuvottelukuntamaisia. Esimerkiksi: Isäni on ollut sodassa / Mistä leipäpuu / Kotipaikkakuntani kehittäminen / Kunnioittamani suomalainen / Suomen maatalouden tulevaisuus / Ennen oli elämä ankaraa / Kerron suvustani (Mirja Rautavuoren aihe) / Lapsuuteni maisema / Miten luonto on muovannut Suomen kansaa / Maailmanrauha ja isänmaallisuus / Itsenäisyyden lihapadoista. 
      Julkaistun kirjan lopussa on myös osio nimeltä 100 hupaisinta. Niitä lueskellessa täysikasvuinen voi nauraa hyristä tai jopa hohottaa lasten tokaisuille. Sellainen huvittelun muotohan on aina ollut suosittua. Enää ei esim. elokuvissa ehkä naureta kompastuvalle tai pyörällä kaatuvalle lapselle, mutta sanalliset pinnistelyt ovat edelleen monen mielestä hassuista hassuinta. Onhan nykyisinkin televisiossa aina joskus ohjelmien välipalana hupailu lasten sananselityksistä. Siinä pienet päiväkoti-ikäiset vilpittöminä pinnistelevät ja ponnistelevat antaakseen selvityksen esim. sellaisille käsitteille kuin ilmastonmuutos, tasa-arvo, vuorokausi, napapiiri, presidentti. 

KIRJAKAUPASSA

Kustantaja ja kirjakauppa ovat tiiviissä liitossa keskenään. Juhlasaleissa ja kulttuurista keskusteltaessa kustantaja kuitenkin loistaa ja esiintyy kuin henkilö, joka ei tunnusta puolisonsa olemassaoloa. Kotona arjessa liitto on kuitenkin pysyvä, arkinen, ja hyödyltään täysin välttämätön, sillä kauppapuoliso elättää hurmaavaa kustantajakeikariaan. Toisaalta kaupalla ei olisi millä elättää, ellei kustantaja tarjoaisi työn mahdollisuutta onnistuneilla satsauksillaan.
     Vuosi vuodelta kustantaja, ainakin hieman mahaa ja arvovaltaa saanut, tekeekin sijoituksiaan - myös erittäin vähäisiä - yhä enemmän pelkkä kauppa mielessään.
      Kustantaja puhuu ulkona kavereitten kanssa muuta mitä puolisonsa kanssa.
      Kirjailijat, nuo pienet turhamaiset muurahaiset, rientävät kustantajan luokse kuin kuninkaan linnaan ja ylivirittyvät ajattelemaan, että heillä voisi olla jokin ikuisesti kestävä kiintymys- tai peräti rakkaussuhde keskenään. He eivät tiedä (kunnes tietävät), että kustantaja kysyy aina seinän takana puolisoltaan kaupalta, mitä mieltä tämä on tekijästä. Kun kauppapuoliso pudistelee päätään ja näyttää muistiinpanojaan - tai hymyilee tyytyväisen ilkikurisesti ja näyttää muistiinpanojaan, kustantaja tietää, miten toimia. Joissakin tapauksissa hän voi esittää vaivihkaisia huomautuksia ja kehotuksia muurahaiselle, jopa kannustaa uuteen ponnistukseen, jos murkku on muuten mukava ja muskeliltaan lupaava, mutta toisissa tapauksissa taas kustantajan on täräytettävä suoraan, että suksi matkoihisi, sillä et ole kantanut riittävästi kortta ja sokeria kekoon. Kirjailijalle kustantaja puhuu myös kaupasta; kirjailija tietää ettei koskaan voisi tulla näitten kahden väliin, ei muuta kuin tuomalla kuormakaupalla kortta ja sokeria kummankin mielihyväksi. Omasta osuudestaan kirjailija ei voi olla muuta kuin tyytyväinen, vaikka se aina onkin pienempi kuin kustantajan, ja huomattavasti pienempi kuin kaupan.
      Tämä oli pieni sanaleikki tuosta onnea tavoittelevasta kolmiapilasta kirjailija, kustantaja, kauppa.

 Mutta sitten kirjakaupasta erilaisessa - ja nyt kustantajasta irrotetussa - ideaalisessa ja idealistisessa mielessä, jopa muistoina.
Olen joutunut miettimään,kuinka kauan kirjakauppoja ylipäätään enää on konkreettisina rakennuksina ja huoneistoina, joihin asiakkaat astuvat ulkoa kadulta tai tieltä. Itsekin kalastelen kirjojani netti-antikvariaateista ja Amazon-virralta. Ehkä suurin osa kaikista kaupparakennuksista katoaa? Tulevat sukupolvet hämmästyvät kuullessaan, että joskus ihmiset ovat menneet ulos kotoaan kauppoihin esimerkiksi sovittamaan siellä päällensä vaatteita verhon takana, sen sijaan että mallaisivat niitä itselleen virtuaalisesti yms. ruudulta tms. Ja että he ovat selailleet ja hypistelleet ja kosketelleet ja käpälöineet konkreettisia tavaroita jossakin asunnon tai muun yhteyspisteen ulkopuolisessa myyntitilassa.
Viime viikolla hain lahjapaperia Suomalaisesta Kirjakaupasta, joka on jo kauan ollut lähinnä paperi- ja krääsäkauppa, mutta nyt näin että sieltä saisi myös tossuja ja huopia. Akateeminen kirjakauppa, tuo viimeinen toivon linnake, on nykyisin kuihtunut ja vieras versio entisestään, todellakin köyhtynyt kuin maansa myynyt.
        Miksi suhtaudun tunteella ja kaiholla kirjakauppaan?
Siksi että kirjakauppa on ollut/oli halki elämän samanlainen tärkeä lukemisen mekka kuin kirjasto. Kummassakin tuoksuivat kirjat, kirjojen ja painomusteiden paperiset, pähkinäiset aromit. Kummassakin löysi aarteita, kumpikin paikka teki joskus onnelliseksi.
         Ensimmäiset kirjakauppa-muistoni ovat varhaisesta lapsuudesta Knuuttilan kirjakauppa Urjalan asemalla ja isoisäni kirjakauppa Lopella. Knuuttilassa kävin säännöllisesti potkulaudallani jo ennen kuin osasin lukea, sillä kirjakaupan ystävällinen arvokas setä antoi tiskin alta ilmaiseksi vanhoja tilivihkoja piirustuspaperiksi. Kirjahyllyt tuntuivat nousevan korkealle kuin kirkkosalissa. Se oli kiinnostusta herättävä paikka, jossa olisin viihtynyt pitempään kuin ymmärsin olevani oikeutettu.
     Lopella isoisäni, opettaja, piti lisätienistinään kirjakauppaa rahoittaakseen viiden lapsensa koulunkäynnit Helsingissä. Muistojeni aikaan sitä hoiti jo naimattomaksi jäänyt tätini, jonka seurassa sain oleilla päiväkausia kaupassa. Kauppa oli vaalea puurakennus rotkomaisen rinteen reunalla, tien poskessa. Olen harmissani, ettei siitä ole valokuvaa. Miksi ihmiset eivät ota kuvia työpaikoistaan, ulkoa ja sisältä? Itsestään siellä? Ne olisivat myöhemmin paljon kiinnostavampia ja arvokkaampia kuin kuvat lyhyiltä lomamatkoilta vieraissa maisemissa.
    Käytin tuota muistoissa myyttiseksi muuttunutta vanhaa kauppaa "tapahtumapaikkana" saturomaanissani Kultaraha nurkan alla (Tammi, 2000). "Anni autteli myös mielellään Sulevia kirjakaupassa, myi vihkoja ja viikkasi ruusupaperiarkkeja valmiiksi lahjoja varten. Kirjoista Anni piti paljon, ja koska asiakkaita kävi harvoin, hän sai kaiken päivää istua tikapuilla kirjoja ahmimassa. Hän ehti viikossa lukea monta hyllymetriä". Tosielämässä tapahtui vain ruusupaperiarkkien taittelu ja tikapuilla istuskelu. Jotakin kirjaa sain luvan pyydettyäni kurkistella varovasti, mutta en avata aukeamaa kunnolla luettavaksi. Ja varsinkin isoisä tarkisti, että olin ennen mihinkään koskemista pessyt pikku kätöseni. Tikapuilla istuin korkeuksissa ja seurasin kaupan tapahtumia. Kun täti laski postimerkkikassaa, en saanut hiiskua sanaakaan, ja minua nauratti kun hän höpötti itsekseen:" kaksköt...kolköt...nelköt..."
Kaupan takana oli pieni kamari ja keittiö, jonka raollaan olevasta ikkunasta oravien sallittiin tulla rotkosta ja metsästä keittiöön juoksentelemaan ja korppuja syömään. Siellä oli myös kirjoja ja lehtikasoja joita sain rauhassa lueskella. Sekä saksalaisia Stern-lehtiä, joita isoäiti halusi piilottaa minulta, koska niissä oli kuulemma epäsiveellisiä kuvia. "Jos katselet niitä, sinun tekee mielesi mennä sen jälkeen kylpyyn", isoäiti sanoi, ja vaikken ymmärtänyt, miksi  ihmeessä, ymmärsin että kauppatavaran kanssa liikutaan myös kielletyillä vierailla vesillä.

  Opiskeluaikana olin joulun ruuhka-apulaisena maineikkaassa Rytkösen kirjakaupassa Hämeenlinnassa. Se oli suuresti nautittavaa ja hauskaa ja hyödyllistä aikaa, eikä minua ihmeekseni lainkaan haitannut kassakoneen kilinä aattona joulurauhan julistamisen jälkeen. Rytkösellä näin ihmisten "heppoisen maun" ja koin ilahtumisen hetkiä "hyvän maun" edustajien kanssa. Pari vanhaa sotaveteraania suuttui, kun ehdotin heille sotakirjaa. " Kuule tyttö, ne asiat on nähty oikeasti".
Rytkösen kellarissa oli myyjien pieni taukotila ja siellä pölyisissä pahvilaatikoissa mm. Lewis Carrollia (hurmaantuminen siihen aikaan), Gustave Doréta, ranskalaisia ja venäläisiä klassikoita ym. hintaan 1-2 markkaa/kpl. Suomalaisia runoniteitä 50-,60-,70-luvuilta sai 20:llä tai 50:lla pennillä. Homma sopi hyvin ritisevän tiukkaan budjettiini ja luin pimeät illat kotona töitten jälkeen varastoon hylättyjä ja sieltä ostamiani kirjoja.

         Myöhemmin olen kokenut itkettävän ihania kirjakauppa-näkymiä Oxfordissa ja Pariisissa. Kummassakin on kirjakauppoja jotka ovat kirjakauppoja yhtä suuressa määrin kuin verotoimisto on veroasioita varten eikä irtokarkkimyymälä. Oxfordissa pitopöydät notkuvat yhtä aikaa kaikkien vuosikymmenten, jopa vuosisatojen kirjallisuutta. Siellä kirja ei kaupassakaan elä vain syksystä jouluun.
Pariisissa pääsin sellaiseenkin kirjakauppaan, jossa oli lukijalle vuode lojumista varten (kuva keväältä 2005).
En toki tarkoita että täälläkin pitäisi altistua luteille kirjakaupassa, mutta eläkööt kaikki kirjakaupat, jotka eivät alennu tossuihin ja tuoksukynttilöihin ja vain kiiltokantisiin yhden kauden 'bestsellereihin'. 
   

KOHTALOTOVEREITA

Dorothee Sölle,

Raamatun vahvat naiset,
Nemo 2004
(Gottes Starke Töchter,
2003)

Luin tämän kirjan jo kolmetoista vuotta sitten, mutta muistan yhä väkevästi sen antaman  uuden, sytyttävän näkökulman, vapautuksen ja terapeuttisen voiman.
     Kirja sopii myös lukijalle, joka ei katso olevansa kiinnostunut Raamatusta, vaan naisen elämästä ja historiasta yleensä.  Siinäkin mielessä tämä on mitä sivistävin teos.
     Kirjaansa Sölle on poiminut kolmenkymmenen naisen tarinan Vanhasta ja Uudesta testamentista.
      Naisen silmin luettuna Raamattu on erilainen kuin miehen. Tajusin, mitä olin tajunnut hämärästi ja hämmentyneesti jo tyttönä. Jumala ei ole patriarkka. Jeesus ei uhoa androsentrismiä, mieskeskeisyyttä. Jumala näkee tytön, Jumala näkee naisen, Jumala näkee äidin. Aivan kuten autiomaahan karkotettu ja nöyryytetty Hagar nimittää enkelinsä lähettänyttä Herraa nimellä El-Roi, 'Jumala joka minut näkee´.  Hagar kohtaloineen vertautuu myös nykymaailman hyväksikäytettyihin naisiin, ihmiskaupan uhreihin.
       Söllen mukaan naisten, jotka asettuvat tietoisesti yhteyteen kristillisen perinteen kanssa, on tärkeää oppia erottamaan toisistaan perinteen alistavat ja naisvihamieliset piirteet ja sen vapauttavat piirteet. Sukupuolten hierarkinen ajattelu edistää aina naisten halveksuntaa, naurettavaksi tekemistä ja mitätöintiä. Kuitenkin jo Raamatun alkuilmoituksen mukaan molemmista, miehestä ja naisesta, heijastuu Jumalan kuva. Se, millaisen asenteen kirkollista ja kristillistä valtaa pitävät miehet ovat naisiin ottaneet - tai ottavat -, ei ole välttämättä sama kuin Jumalan asenne.
       Monet Vanhan testamentin kirjat käsittelevät perustavia elämänkysymyksiä ja suorastaan tyrkyttävät kohtalotoveruutta. Söllen kirjassa näitä kohtalotovereita on. Eeva, Saara, Hagar, Rebekka, Raakel, Lea, Tamar, Potifarin vaimo Suleika, Rahab, Debora, Jiftakin tytär, Delia, Ruut... Silmiä aukaiseva ja ajatteluttava on mm. Jeesuksen ystävien Martan ja Marian "analyysi". Jeftan tytär, Tuomarien kirjan paloiteltu nainen ja Potifarin vaimo ovat kauhukertomuksia, jotka mies ehkä kykenee hyväksymään ja tulkitsemaan Jumalan tahtomiksi kohtaloiksi, mutta jotka naiselle ovat raskaita tai kestämättömiä. Näistä naisista ei myöskään käytetä mitään nimeä. Se on nykypäivään asti yksi osa naisen kohtaloa. "Runoilijan tytär", "filosofin äiti", "tunnetun kirurgin rakastettu", "rouva", tämä usein toistuva muotoilu kieltää naiselta hänen oman nimensä ja persoonansa, ja pitää häntä täydentävänä osana sille, millä on oikeasti väliä, Sölle huomaa ja huomauttaa.

SEN NIMINEN SE

Mistään ja kenestäkään ei tiedä oikein mitään, ellei tiedä mikä sen nimi on.
Muistatte vanhan saksalaisen sadun, jossa kuningatar joutuu tekemään vastasyntyneestä lapsestaan sopimuksen paholaisen kanssa. Jos määräpäivään mennessä kuningatar ei tiedä, mikä on tuon hirveän pikku ukkelin nimi, hän menettää tälle lapsensa. No, kuningatar saa kuin saakin nimen selville, ja kun hän kohtalon yönä lausuu ääneen sanat: Onko sinun nimesi Tittelintuure? " ukko vajoaa maahan vyötäisiään myöten, tarttuu vasempaan jalkaansa, rääkäisee, ja repäisee itsensä kahtia".
     Tämä Tittelintuure-ilmiö pätee ihmisen elämässä kyllä. Mitä enemmän asiat (pahat asiat) piiloutuvat pimeään, sitä suurempi valta niillä on meihin. Emme saa niistä otetta ennen kuin sanomme ääneen, mistä on kyse, eli puhu asioista niitten oikeilla nimillä.
      Kirjoillekin täytyy keksiä nimi, vaikka siinä olisi vyöry kertomuksia ja niitten sivupolkuja. Mitä abstrakteimmat runot on nivottava yhteen nimeen. Kukaan ei voisi ostaa tai lukea kirjaa, jolla ei ole nimeä. Kustannustoimittajakin, joka saa eteensä läjän paperia eli käsikirjoituksen, tietää ja näkee että sillä on vähintään 'työnimi'.
Nimi on kirjan nahka ja parhaimmillaan se on koukku ja viehe sisältöön. Hyvä nimi saa lukijan kääntelemään kirjaa käsissään, ja ehkä seuraavaksi kääntelemään sivuja eli lukemaan.
      Mietin tässä kerran kävellessäni romaanille tai runokokoelmalle annetun hyvän nimen - siis nimen, itse kirjan ei tarvitse olla erityinen - ainesosia. Mieleeni tuli:
Ikään kuin vastauksia kysymyksiin, joita lukija ei ole esittänyt, vaikka ne häälyvätkin hänen mielessään (ja nyt hän vasta huomaa, että ne häälyvät) ; jotain ikään kuin omakohtaista, mikä herättää lisäkiinnostusta, jopa samastumisenhalua. Esimerkiksi Kaikki mitä rakastin (Siri Hustvedt). En tiedä, vastaako romaanin hustvedtimäisesti hieman paperinmakuinen ja korostetun oppinut sisältö lukijoitten vakavimpia odotuksia, mutta nimenä romaanille se on niin hyvä, niin myyvä, että uskon kirjan super-bestselleriyden perustuvan juuri tähän nimeen. Kotimaisista 2000-luvun kirjoista parhaimmin romaanimuodolle sopiva on Missä kuljimme kerran (Kjell Westö). Epämääräinen, valpastuttava lause, koskettaa emootioita heti kuin hyvä laulu. Tulee ajatus: Täytyy lukea siitä lisää.
Nuo kummatkin nimet voisivat olla lauseita runosta. Tai ne sopisivat myös runokirjojen nimiksi. Aivan kuten Päivä jonka saamme elää (Hannu Mäkelä), joka on runokokoelma. Päivä jonka saamme elää voisi olla myös hartauskirjan nimi. Profaanissa yhteydessä se saattaa tuntua jopa tuoreemmalta, herättää kiinnostusta. Ja kun kiinnostus on herännyt, lukija lukee, sai sitten siitä mitä sai, tai jäi ilman.
       Mäkelä toimi pitkään kustantamossa ja siinä työssä loitsitaan myös nimiä kirjoille. Kaikki kirjailijat eivät sitä taitoa osaa itse, osa osaa. Ja onpa sellaisiakin, jotka ryhtyvät kirjoittamaan kirjaa "johonkin nimeen".  Muistan myös itse sekä tietokirja- että kaunokirjallisen osaston toimittajana nimitalkoita. Varsinkin tietokirjapuolella tahkottiin joskus pitkään osastokokouksessa hankalaa nimeä. Kaunokirjallisella osastolla nimi oli useimmiten syntynyt tai synnytetty ennen "tittelin" esittelyä. Kerran nuorena piipitin kokouksessa, että Saarikosken uudelle runokokoelmalle ei voi antaa nimeä Tanssiinkutsu (1980), koska Mikko Kilpi on jo julkaissut viisi vuotta sitten samannimisen runokokoelman. Haavikko ohitti mitään sanomatta Kilven. Nythän oli sentään kyse Saarikoskesta. Hmm...
     Kirjan nimi ei saa olla 'valmis', sen on vasta herätettävä mielikuvia ja kiinnostusta. Se ei saa olettaa lukijasta mitään. Hyppäyksenä muinaisen lapsuuden kirjoihin muistan erään täydellisen epäonnistuneen kirjan nimen, joka herätti minussa suorastaan vihaa. Sain 9-vuotiaana kirjan nimeltä Raijan hauska leiriseikkailu. Tarkastelin kannen piirroshahmoa, reipasta tyttöä, joka kantoi hiukset tuulessa hulmuten sylillistä nuotiopuita. En pitänyt tästä Raijasta. En uskonut, että hän kokisi mitään oikeaa seikkailua. Enkä missään nimessä uskonut, että se olisi hauska. Luin kirjan kuitenkin, ja se oli yhtä huono kuin antoi olettaa. Joskus on siis koiraa karvoihin katsominen, lajissa kuin lajissa.
     Samoin kuin kirjan nimi, myös kertomuksen henkilöt saavat eri kirjailijoilla eri tavoin nimensä. Joskus jotkut nimet särähtävät 'taiteellisuudellaan', outoudellaan. Niitä on selvästi kovasti mietitty. Irrotetaanko tarina sillä keinoin arkitodellisuudesta, tästä kauhean epätaiteellisesta ja nolosta kotimaisuudesta? Eikö hahmo nimeltä Erkki tai Pirkko oikein lähde lentoon? Onko vaikea kuvitella rakastavaisia, joitten nimet olisivat Kaisa ja Veli-Matti?  Silloin tilalle keksitään joskus synteettisiä uusmuodosteita tai nimet otetaan ranskasta ja englannista. Ruotsalaisissakin nimissä tuntuu olevan enemmän swingiä ja tyyliä.
     Toisinaan taas hahmot tulevat tarinaan nimi edellään. He vain tulevat ja yhtäkkiä ovat siinä, täyttävät täysin paikkansa ja herättävät kirjailijassakin ihastusta omapäisyydellään. Moni kirjailija tietää tämän hämmästyttävän hetken: "Mistä tuo tähän tuli?"
      Eräässä facebook-ryhmässä tuli kerratuksi vanhoja opettajien nimiä. En tiedä, onko tasa-arvoistetussa koulumaailmassa enää vuosikymmeniin annettu niin paljon nimiä opettajille kuin tehtiin vielä 60-70-lukujen autoritatiivisessa koulussa. Tai ei tehty, vaan nimet periytyivät, olivat joskus syntyneet "tyhjästä", noin vain, ja kestivät sukupolvelta toiselle. Tietämäni opettajien nimet ovat Hämeenlinnan tyttölyseosta ja lyseosta (poikakoulu) sekä yhteiskoulusta:
Mursu, Vety, Golgatan Olga, Ankka, Maammelaulu, Nytky, Mutka, Kurppa, Viulu, Mopsi, Lössö, Nalle, Peippo, Tantta, Mosse, Mätkä, Unetus, Tipu, Pölli. Jonkinlaisia "lempinimiä" olivat neutraalimmat Aksu, Osku, Marja, Unski, Kalle, Ellu. Täytyy muistaa, että siihen aikaaan ei opettajia sinuteltu. Jotkut vaativat puhuteltaessa jopa tittelin maisteri tai lehtori sukunimensä eteen.
       Vielä muutama vuosikymmen sitten otettiin vastasyntyneelle nimeä miettiessä myös huomioon, "ettei lapsi joutuisi koulussa nimensä takia kiusatuksi". Nykyisin ei tällaista huolta taida enää olla, maailma on tullut suvaitsevaisemmaksi. Eksoottisia ja outoja, hyvin vanhanaikaisiakin nimiä on paljon, ainakin Helsingissä. Aikoinaan Lapissa asuessamme ja joitakin varsin reheviä nimiä kuullessamme mieheni sanoi, että "tuon nimisenä Helsinkiin kouluun tuleminen olisi vielä 70-luvun alussakin ollut itsemurha".
       Joten ehkäpä myös ne keinotekoiselta tuntuvat romaanihenkilöitten nimet, jotka silloin tällöin ovat häiritsevästi hypänneet silmille, eivät enää kaikenlaisiin nimiin tottuneita kiusaa. Nimistähän ei aina enää arvaa edes sukupuolta.