TRIVIAA

 

Nyt kun meillä on tämä uusi Stalin ja hänen imperium-fantasiansa, ja olemme pahimmillaan kolmannen maailmansodan - ja myös pienen, Natoon kuulumattoman Suomen miehittämisen - porteilla, tuntuu vaikealta kirjoittaa muusta kuin sodasta ja ihmisten pahuudesta. 

      Kuitenkin mieleeni nousee jotain aivan vastakkaista: Hitlerin "henkilökohtaisen vihollisen", pappi Dietrich Bonhoefferin vankisellissään 1944, juuri ennen teloittamistaan kirjoittamat voimalliset säkeet, joista on suomennettu virsi 600, Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan; sen neljäs säkeistö alkaa: Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman. 

On myös hyvä lähteä kävelemään kevättalvisiin päiviin ja iltoihin. Tutkin Ursan sivuja, mitkä tähdet ja planeetat näkyvät juuri nyt iltaöisin talomme itäpäädyn ja länsipäädyn vinttikamareitten ikkunoihin. 

      Olen kiitollinen osastani saada elää ja olla pieni puuhaileva olento.

      Eilen vedin sankan pölypilven saattelemana kirjakaapiston ylähyllyltä katonrajasta kirjan, jonka mukana lattialle leijui muutama kirjoituskoneella kirjoitettu A4-arkki. Essee kotimaisen kirjallisuuden laudatur-seminaarista syksyltä 1976. Tehtävänä oli ollut kirjoittaa Veikko Huovisen kirjasta Humusavotta, Kirjailijan päiväkirja 1974-1975. Olen näköjään saanut aika hyvän arvosanan nenäkkäästä ja ilkeästä kirjoituksestani. Kritisoin, miksi tällaista arkipäivän sillisalaattia ja joutavaa jaaritusta julkaistaan, ja vastaan sarkastisesti: " koska Huoviselta on aikaisemmin kustannettu kirjoja, koska hän on kirjailija". Erityisesti olin töksähtänyt kohtaan, jossa Huovinen kertoo, että heillä on Rosenlew-merkkinen pesukone. "Jotkut ihmiset ovat iloisia saadessaan lukea, että Huovisilla on Rosenlew-merkkinen pesukone (kuten heilläkin) ja keitä julkisuuden henkilöitä ketkäkin julkisuuden henkilöt tapaavat ja missä tapaavat".

Noh, nyt Huovisen tilaustyön selailu on minusta ihan mukavaa. Kodikas ja hauskakin kirja, ajalta jolloin vielä "tympeä Berliinin muuri kulki halki Euroopan" ja "paksunahkaiset, synkät puoluekarjut vahtivat äärettömän suvaitsemattomasti valtapiirinsä kansoja". 

     Huovisen päiväkirjasta sain idean palautella mieleeni kävelyretkellä, mitä kaikkea sälää ja triviaa on jäänyt kirjallisuudesta päähäni Huovisten Rosenlew-pesukoneen lisäksi. 

Esimerkiksi:

    - Italiaan mennessä on matkalaukkuun pakattava aina myös lämmin yöpaita, neuvoi Helvi Hämäläinen jossain kirjoituksessaan. Hänen kaksi suomalaista ystävätärtään olivat ottaneet mukaansa pelkkiä hepeniä ja kadehtivat palellessaan Helvi Hämäläistä, joka vetäisi matkalaukustaan järkevän flanelliyöpaidan. 

   - Kuivatut viikunat toimivat laksatiiveina, tieto Vladimir Nabokovin romaanista Lolita. 

   - "Voisin kirjoittaa tarinan vaikka uuninluukusta", Fredrika Runeberg. Testasin väitteen käytännössä kirjoittamalla suurimman osan kokoelman Olen nähnyt sellaisen (Tammi 1999) kertomuksista mistä tahansa "hakusanasta", joka osui silmääni vilkaistessani ulos ikkunasta tai avatessani jonkin ensyklopedian osan umpimähkään jostakin kohdasta. Jopa tehtävä 'jäkälä' avasi silmiini eli ajatuksiini fantastiset maailmat! Luonnontieteet ovat loputtoman inspiroivia, tieto ruokkii mielikuvitusta! 

  - Hauskaa oli myös lukea Merete Mazzarellan Fredrika Runebergista kirjoittamasta elämäkerrasta (Tammi 2007), että myös Fredrika R. valmisti sunnuntaijälkiruuaksi sitruunakiisseliä, aivan kuten itsekin olen halki vuosikymmenet tehnyt, ja äitini sitä ennen. Samoin näkkileivän leipomiseen olen saanut innoitukseni Fredrika Runebergilta. 

  - Sigrid Undstet innoitti romaanillaan Kevät (Vaaren, 1914, 1.suomennos 1924, myöh. esim. 1990, jolloin kirjan luin) minua kokeilemaan helleborusten eli jouluruusujen kasvattamista.

-  Juha Mannerkorven hyper hienon pienoisromaanin Päivänsinet (1979) jälkeen innostuin tietysti kokeilemaan päivänsinien kasvatusta.  

 - August Strindbergilla on jossain romaanissaan henkilö nimeltä Liboz , oliko nuori asianajaja? Joka tapauksessa, hän kerran elämänsä syvässä kurimuksessa mietti ohimennen: " Entä jos vilvoitellakseni viiltäisin auki ranteeni?" Kun omassa nuoruudessani ja sen kurimuksessa kerran kevättalvisena yönä kävelin kotia kohti Hämeenlinnassa ison rautatiesillan yli, raiteitten vierellä kulkevaa kävelijöitten lankkutietä, katselin alas virtaan ja ajattelin noita Libozin sanoja. Siitä pitäen pohjoiseen menevien junien iso rautakaarilla varustettu silta on mielessäni ollut Libozin silta.  

- Itävaltalaisen Brigitte Schwaigerin romaanissa Miksi meri on suolainen (suom. 1978) nuori hyvin kasvatettu nainen kysyy, miksi hänet on opetettu kastelemaan leikkuulauta ennen sipulin leikkaamista. Ei mitään järkeä, hän toteaa. Mutta kas, siitä asti kun luin tuon triviaalin tiedon tuosta surullisesta kirjasta, otin tavakseni kastella leikkuulaudan aina ennen kuin alan silputa sipulia, ja niin teen valitettavasti edelleen. 

     

YSTÄVYYS

 

Ystävyys on yksi ihmisten välisen rakkauden muoto, sanoo italialainen sosiologi Francesco Alberoni tutkielmassaan Ystävyys (L´amicizia, Otava 1986).

Kirjassaan hän myös laajasti perustelee rakkauden ja ystävyyden välisiä ratkaisevia eroja. Ystävyys on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista ja oman identiteetin tunnistamista, se on pakotonta, vilpitöntä, spontaanisti jatkuvaa ja hyväntahtoista; vain ystävän kanssa tunnemme olomme mukavaksi ja meille tulee halu ilmaista se mikä meissä on parasta. Ystävä tekee meille oikeutta. Jotta voisi arvostaa jotain ominaisuutta toisessa ihmisessä, täytyy olla hyväntahtoinen. Ystävä on sitä, hän näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. 

     Tavatessamme ystävän yhteinen menneisyytemme ei paina meitä eikä tulevaisuus huolestuta. Väliaika ei ole ongelma. Ystävyydessä ei ole rakkaussuhteelle ominaista vakuuttelua ja varmistelua, vaan se on luonteeltaan vapautunutta ja aina tietyssä mielessä keveää. 

     Mikään inhimillinen ei kuitenkaan jatku itsestään, vaan on olemassa vain siinä tapauksessa, että sitä uudistetaan. Ystävykset kohtaavat yhä uudelleen ja uudistavat ystävyytensä näitten kohtaamisten kautta. 

Kiinnostavasti Alberoni ottaa esille valta-käsitteen. Ystävyyteen ei sovi liian suuri valtatasapainon poikkeama, koska se on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista. Nähdessämme ystävän, meidän tulee unohtaa tarve, rooli ja asema. Näin ystävyys voi syntyä myös kahden hyvin eri-ikäisen ihmisen välille.

      Ystävyys on aina myös vastavuoroista, ilman vastakaikua ei ole ystävää.

Ystävyyden kriiseistä Alberoni kirjoittaa: "Jos ystävyys säröilee, voimme yrittää pelastaa sen, säilyttää ystävällisen asenteen, olla olevinamme ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se on turhaa. Ystävyyden aines on moraalista. Kun luottamus kerran katoaa, se katoaa ainiaaksi.

     Myös väärinymmärtämiseen sisältyy aina hyvän tahdon puutetta. Se on alitajuisen välinpitämättömyyden, kaunan, kateuden, halveksunnan ja jopa aggressiivisuuden oire. Niinpä, jos ystävämme ei ymmärrä meitä, se merkitsee että hän ei itse asiassa olekaan ystävämme eikä pidä meistä." 

Alberoni kirjoittaa hyvin eurooppalaisesti ja myös italialaisesti. Kokonaisuutena kirjan päätelmät ovat päteviä ja rehellisiä. Mutta toisinaan hänen kriteerinsä vaikuttavat olympolaisilta ihanteilta. 

Minusta ystävyydellä on myös vaatimaton puolensa; se ei vaadi liikaa ystävältä, ystävän ei tarvitse olla kaiken aikaa säkenöivä ja meitä innoittava ja kohottava.

      Isäni tapasi sanoa, että epätyydyttävätkin ihmissuhteet ovat parempi kuin ei ihmissuhteita ollenkaan. 

Ystävyyden säilymisen, ja jopa syntymisen, yhdeksi kivijalaksi ottaisin myös uskollisuuden. Alberonikin kyllä toteaa, että syventyäkseen ystävyys vaatii aikaa. Minusta juuri aika punnitsee uskollisuuden. 

Kirjoitin kokoelmassani Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä (Tammi 2011) sadun koirasta ja hevosesta, jotka ovat kauan olleet läheisiä ystäviä. Sitten koira yllättäen tutustuu kissaan ja hurmaantuu. Sillä on mahdollisuus saada kissa ystäväksi! Kissa jopa kutsuu koiran vierailulle. Silloin hevonen saa häipyä. Hevonen ei enää kiinnosta koiraa. " Sinä et nyt tajua, koira sanoi. Tässä ollaan menossa kutsuttuna vieraana kissan luokse. Se ei ole sellaista toljailua ja juttujen jauhamista kuin tallilla ja pihalla". Tässä koira toimii aivan alberonilaisittain: toveruus ei ole ystävyyttä, pelkkä tapa viettää aikaa yhdessä ei ole ystävyyttä. - Mutta koira saa pettyä. Yhtäkkiä kissa ilmoittaakin olevansa liian kiireinen enää tavatakseen koiraa. " Se oli tutustunut tuohon innokkaaseen otukseen jo mielestään riittävästi. Joku kiinnostavampi ja vaikeammin voitettava olisi nyt saatava ystäväksi". Alberoni vastaisi tässä kissalle: 'Todellisia ystäviä ei voi valloittaa. Onko sellainen ystävä, joka ei sano meille totuutta, hymyilee aina, myöntää aina meidän olevan oikeassa, vetoaa turhmaisuuteemme?'

Mutta yksinkertaisempi hevonen täyttää ystävyyden hyveet: se on uskollinen, se ei kanna kaunaa, se on jaksanut odottaa. " Koira palasi heti järkyttyneenä hevosen luo. Hevonen ilahtui. Se avasi tallinsa ovet apposelleen. Koira astui sisään korvat riippuen.

- Kissa salli minun olla vain hetken ystävänsä. Mutta vasta paljon myöhemmin meillä olisi ollut ihan oikeasti jotain sanottavaa toisillemme, se tunnusti. - Niin kuin sinulla ja minulla, hevonen. Meillä sitä riittää puhuttavaa kun olemme tunteneet toisemme niin pitkään. 

- Niin, kyllähän sitä on yhtä ja toista tapahtumaa piisannut, hevonen nyökki muistilokeroitaan kaivellen.

- Tärkeintä on, että ystävyys kestää, koira huudahjti viisastuneena.

    Hevonen ymmärsi. - Kyllä! Määrä on tärkeämpää kuin laatu, se hirnahti hyvillään. - Tallin täysi tavallista luotettavaa heinää pitää paremmin hengissä kuin kourallinen makeaa kauraa."

Oheinen vanha repeytynyt kuva kertoo ensimmäisestä unohtumattomasta ystävyydestäni. Hannele oli minua huomattavasti vanhempi tyttö, jo lukiolainen, kun itse taas olin kansakoulun tokalla. 

     Ystävyytemme alkoi onnettomuudesta, jossa hänen keinulautansa kulma osui päähäni niin, että siitä alkoi dramaattisesti vuotaa verta kasvoilleni. Järkytys ja hätä oli ympärilläni suuri, vaikkei minua muistaakseni edes erityisesti sattunut. 

     Syyllisyydentuntoinen Hannele halusi sen jälkeen usein tavata minut, jotta hän sai tarkastella arven paranemisprosessia. Pyöräilin mielissäni hiekkatietä hänen kodilleen. Kuten kuvasta näkyy, olin eräänkin kerran kähveltänyt päähäni kotoa äidin silkkihuivin käyntini kunniaksi. Hannele halusi joka kerta, niin kauan kuin päässäni vielä näkyi jälki, varovaisesti harjata tai kammata hiukseni ja katsoa arpea. Sen jälkeen hän saattoi ehdottaa minulle silmät tuikkien: "Lähdetäänkö poimimaan joelle rentukoita?" "Tule, mennään yhdessä kivenkoloon lukemaan!" " Nyt minä opetan sinulle miten puhdistetaan korvasieniä". Vinttikamarissaan hän esitteli minulle kesyttämänsä punatulkun, joka istui hänen hiuksissaan. Jokainen tapaamisemme täytti sydämeni onnella ja riemulla. 

Vastoin Alberonin määritelmää, pidin ja olen muistoissani pitänyt tätä itseäni vanhempaa tyttöä todellisena ystävänäni, vaikka hän oli idolini. Vaikka hänen hyväntahtoisuutensa lähti syyllisyydentunteesta, löysimme toisistamme kesän aikana niin paljon yhteistä iloa ja luovuutta, että meistä tuli ystäviä; valta-asema ja rooli katosi. Toteutui Alberonin teesi: "Ystävä näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. Muut ovat välinpitämättömiä, heidän sydämensä on kylmä, eivätkä he sen vuoksi edes näe millaisia me tosiasiassa olemme. Saattaa tapahtua, että henkilö joka tekee meille oikeutta, joka ojentaa meille kätensä, on meille vieras. Tämä vieras henkilö on silloin ystävämme, vaikka vain hetkisen."  

HILJAISUUS

 

Niin kuin hiljainen jota me etsimme

ihmiset etsivät

hiljaista, sen ääntä

kuin ainoata, äänetöntä

viimeistä

hiljaista jota me etsimme

me etsimme vastausta

se vastaus sillä ei ole nimeä

meidän sydämemme elämä

niin kuin hiljainen jota me etsimme

se ei lahjoita avainta, ei anna neuvoa eikä satamaa

se antaa elämän

se antaa meille kaiken lopun elämän rajattomuuden avatussa kädessä.

Niin kuin hiljainen jota me etsimme

ihmiset etsivät. 

Runon on kirjoittanut Gunnar Björling, jo nuoruudesta asti minulle läheisin ja tärkein runoilija. Hänen ruotsinkieliset ja suomennetut runoniteensä näkyvät ahkerasta lukemisesta muuttuneen hyllyssäni irtolehtipainoksiksi. Huomaan osaavani niistä suuren määrän ulkoa, kuten tuon ylläolevankin. 

     Björling sanoitti sanomatonta; hänen runojensa "avoimuus" ei kuitenkaan koskaan tarkoita ajatusten epämääräisyyttä. Hänen runonsa ovat keskittyneitä, porautuvia ja aivan omalakisiaan; niissä on tahtoa ja energiaa joka tähtää aina tarkasti päämäärään kuten taitavasti singottu nuoli. 

´Niin kuin hiljainen jota etsimme´tuo mieleeni Augustinuksen tutut sanat: "Etsi, mitä etsit, mutta älä sieltä, mistä etsit".

Nicagagualainen pappi ja runoilija Ernesto Cardenal kirjoittaa aiheesta ensilukemalta hätkähdyttävästi (Vida en el amor, 1971, suom. Elämme rakkaudessa, 1986): 

"Jokainen ihmisen teko, syntikin, on Jumalan etsintää - mutta häntä etsitään sieltä, mistä häntä ei löydetä. Sama jano, joka on kaikilla olennoilla, on rakkaus Jumalaan. Tämän rakkauden tähden tehdään kaikki rikokset ja käydään kaikki sodat, rakastetaan ja vihataan toista ihmistä, hallitaan ja juonitellaan, rakennetaan, kirjoitetaan, lauletaan, itketään ja rakastetaan.

   Kaikkien sisällä hehkuu sama liekki ja polttaa sama jano. Diktaattorien kyltymätän vallan, rahan ja omaisuuden himo, rakastettuaaan etsivä rakastunut, riistäjä, liikemies, agitaattori, taiteilija ja mietiskelevä munkki hakevat kaikki samaa: taivasta.

Se mitä etsitään orgioista, juhlista, matkoista, elokuvista ja baareista, ei ole mikään muu kuin Jumala, mutta hänet ihminen löytää vain omasta sisimmästään."

   "Jumala heijastuu rauhassa ja yksinäisyydessä, niin kuin taivas kuvastuu järveen tyynellä säällä. - - Me olemme vain Jumalaa heijastamaan luotuja Jumalan peilejä. Vesi saattaa olla sameaa, mutta silti siihen voi vielä kuvastua taivas."

Moralistille ihmisen elämä on monimutkainen hyveiden ja paheiden järjestelmä ja rakkaus on vain yksi hyve muiden joukossa. Mystikolle sen sijaan ei sellaista mutkikasta vyyhtiä ole olemassa, vaan rakkaus on kaikki. Kaikki hyveet ovat rakkauden puolia, ja samoin sen vääristyneitä puolia ovat kaikki paheet. Hyveet ovat elävän ja terveen rakkauden ilmenemismuotoja. Paheet ovat sairaan rakkauden oireita, kun tämä kieltäytyy olemasta oma itsensä.  

Vaikeaa, kun sitä miettii järjen vajavaisin keinoin. Elämää on tutkiskeltava oman sydämen hiljaisessa huoneessa. On tärkeää vaalia sisäistä hiljaisuuttaan, rukousta ja kuuntelua. Olla menemättä virran mukana. Elämän tarkoitus ei ole vain etsiä vaan myös löytää. 

     Entisessä kotikaupungissani Hämeenlinnassa vanha lääkäri kirjoitti runon:

' On syvin tieto täällä osittainen

ja vajavainen korkein innoitus,

yks vain on täällä kokonainen,

Jumalan rakkaus.'  

VOIKO KIRJA MUUTTAA MAAILMAN?

 

Helsingin Sanomissa tässä tammikuussa lukija kiitteli yleisönosastossa äidinkielenopettajaansa, joka oli aikoinaan neuvonut häntä lukemaan Camus'n Sivullisen. Kirja oli kuulemma muuttanut koko hänen elämänsä. 

     Kiinnostavinta tuossa tunnustuksessa oli sanapari "koko elämän". Kumosiko todistus vakiintuneen ajatukseni, ettei mikään yksittäinen kirja - Raamattua lukuunottamatta - voi totaalisesti muuttaa ihmisen elämää?

Rachel Carsonin Hiljainen kevät (Silent spring) vuodelta 1962 oli ympäristöliikkeen lähtöhetkiin kuuluva merkkiteos, joka teki länsimaissa suureen lukijakuntaan voimakkaan vaikutuksen. Jotkut ovat kertoneet sen muuttaneen koko heidän elämänsä. 

      Uskon että kirja voi herättää.   

Pamfletit ja tehokkaat puheet ovat innoittaneet kansalaisliikkeisiin ja aktiivisuuteen. 

Ilman tiedon tuomaa tuskaa ei asioita edes joltakin osin aleta muuttaa ja kohentaa.

Muistan kouluvuosiltani 60-luvun lopulta, miten Vanajavesi ja Näsijärvi löyhkäsivät. Täytimme  nuorten näyttelyn kaupungin taidemuseossa suurilla kiihkeästi maalaamillamme julisteilla, joissa tehtaitten piiput sauhusivat ja myrkkytynnyrit kaatuilivat rannoilla vesiin. Se oli kannanotto, josta kaiken kuulemamme ja lukemamme jälkeen olimme ehkä vähän ylpeitä - vaikkakin tuntui silloin aivan utopistiselta uskoa, että nuo isot järvet joskus puhdistuisivat. - Nykyisin kuitenkin Vanajavedessä ja Näsijärvessä voi uida ja kalastaa. ("Vaikka eivät myrkyt luonnosta minnekään katoa", kirjoitti 70-luvulla biologi Pekka Nuorteva.) 

Kirjaroviot, sensuuri ja kielletyiksi julistetut kirjat todistavat kautta historian eri maissa, että lukeminen vaikuttaa kansalaisiin, saa heidät ehkä ajattelemaan uudella tavalla Jopa runoilla ja romaaneilla on valtaa. Tälläkin hetkellä on mahdotonta mennä esim. Saudi-Arabiaan Uusi testamentti mukanaan. 

Entä Camus'n Sivullinen?

Ehkäpä juuri nuorena luettu vaikutuksen tehnyt romaani vastaa omaan sisäiseen yksinäisyyden ja sivullisuuden kokemukseen. Vihdoinkin joku joka tajuaa! Hessen Arosusi on samoin monelle nuorelle älykkäälle ollut ensimmäinen omien repivien tunteiden peili. Romaanit antavat, jos eivät heti selkiintyneitä ajatuksia, niin itseluottamusta ja sytykkeitä ajatella itsenäisesti. Otolliseen elämänkohtaan osuessaan kirjat avartavat arkipäivien tilaa. Itselleni ainakin oli suureksi avuksi että sain lukioikäisenä purkaa sisäistä vimmaisuuttani ja kyseenalaistamisen tarvettani 'vihaisten amerikkalaisten nuorten miesten' kirjoissa. -Koska kirjailijat eivät tiedä, kuka heidän tekstejään lukee, ja koska he ovat turhamaisia ja itsekeskeisiä ja kunnianhimoisia (puhun hyvistä kirjailijoista), sain sovinistisilla 60-70-luvuilla tasavertaisena samastua näitten miesten maailmoihin ja mielenliikkeisiin. Miten kaikki kriittinen ja älykäs antoikaan voimaa!

     Voisiko kirjasta innostunut lukija kuitenkaan jäädä vain yhteen kirjaan, vaikkapa Sivulliseen? Luulisi, että hän etsii lisää. Kuten Merete Mazzarella on hyvin sanonut: Lukiessani en koskaan ole yksin. 

En usko edelleenkään, että mikään romaani tai kaunokirjallinen tuote yksinään muuttaa koko ihmisen elämän. Kirjat ovat vain välietappeja. Käsite "koko elämä" sisältää niin paljon, että sen laajuudessa ja syvyydessä kirjat ovat vain matkan varren kavereita, ystäviä, tuttavia, satunnaisia juttukumppaneita, joista jotkut muistaa jälkeenpäin paremmin kuin toiset, ja joitakuita saattaa myöhemmin hyvillään muistella, toisille taas hymähtää ja vähän pudistelee päätään. 

   Camus'ta luin aikoinaan jonkinlaisesta velvollisuudesta, mitään ei jäänyt mieleen. 

Yksi siis saa yhdestä kirjasta sysäyksen, toinen ei. Hyvä että kirjoja riittää. 

    Mutta Camus'n kuolemasta kertoi sanomalehdessä unohtumaton otsikko, runoilija Väinö Kirstinä sen kerran tupakansavunsa keskeltä lausui: Camus'n auto suistui sateiselta sillalta. 

     

JOKU NAINEN

 

Huomasin, että juuri päättyneenä vuonna televisiossa oli pienen tauon jälkeen jälleen esitetty belgialaisen Chantal Akermanin  elokuva Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles. 

   Vuodelta 1975 oleva elokuva on suurelle yleisölle jäänyt vieraaksi, ja varmaan pienemmillekin piireille, koska se on saanut määritelmän ' tuntematon helmi '. 

Chantal Akerman

Akerman itse väsyi saamaansa leimaan 'feministinen ohjaaja´, sillä hän halusi tulla tunnustetuksi ennen muuta taiteilijana. Leimat ja rajaukset turhauttavat lahjakasta tekijää. Vielä 1970-luvulla ilmapiiri oli kuitenkin toinen: oli tarpeellista saada uusi - feministinen - näkökulma elokuvaan - ja kirjallisuuteen. Mikä nyt on tuttua, on joskus ollut radikaalia ja yllättävää. 

Katsoin elokuvan muutama vuosi sitten ja sen hypnoottisuus on jäänyt yksityiskohtia myöten mieleeni. Hämmästyn huomatessani että filmi kestää hieman yli 3 tuntia. Niin kauanko katsoin silmä kovana yksitoikkoisia, päivittäin toistuvia askareita pienessä huoneistossa, ostoksilla, ja taas kalseassa keittiössä. Herpaantumattomasti seurasin perunan kuorimista ja naisen jynssääviä pesutoimia kylpyhuoneessa, pölyjen pyyhkimistä, ja kuuntelin korkokenkien hillittyä kopinaa hämärässä eteisessä, harvoja, viileitä lausahduksiua, jotka paikoin (äidin ja teinipojan lyhyet sananvaihdot illalla nukkumaan mennessä) olivat tyhjyydessään ja torjuvuudessaan särkeä sydämen. 

Miten tästä elokuvasta johtuukin mieleeni pari romaania: katalonialaisen Mercé Rodoredan Timanttiaukio (Otava, 1988) ja Anne Tylerin Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa (Otava, 1983).

    

 Myös niissä kerrotaan yksin pärjäävästä naisesta, yksinhuoltajasta, jolla on selviämisen pakko, ja joka lapsistaan huolehtiessaan joutuu niin jaksamisensa äärirajoille, että omat tunteet on jäädytettävä. Ainakin ne on painettava jonnekin syvälle piiloon. Kun on jaksettava, jaksetaan. 

Kummallakaan naisista, Timanttiaukion Colometalla ja Päivällisen Pearl Tullilla ei ole ketään, jolle kertoa ja jakaa huoliaan. Nuori Coloimeta kyllä tapaa vähän väliä naapurin, torimyyjä Enriqueta-rouvan, mutta ennemminkin vain kuuntelee tämän jaarituksia kuin sanoo itse mitään. 

Pearl, yksin kolmen teinin kanssa jäänyt, taas on kerran heikkona hetkenään avautumaisillaan nuoruudenystävälleen, kertomassa että hänen miehensä Beck on hylännyt heidät, mutta hetki menee nopeasti ohi ja Pearl sulkeutuu taas omaan vahvaan rooliinsa. 

"Beck ei tulisi koskaan takaisin. Oli aika kertoa lapsillekin. -- Hän suunnitteli miten sen tekisi: hän kokoaisi heidät viereensä sohvalle joskus iltapalan jälkeen. - Lapset. Rakkaat lapset, hän sanoisi. - Yksi asia teidän olisi syytä tietää. Mutta ei hänestä olisi jatkajaksi; voisi päästä itku. Ei tullut kuuloonkaan itkeä lasten edessä. Tai yleensä kenenkään. Oli hänellä sentään ylpeytensä. Ei hän tasainen ihminen ollut; hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän sentään luojankiitos paljastanut kyyneliään." (Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa)

"Kun kuulin jonkun sanovan toisesta ihmisestä "tuo se on kuin korkki", en koskaan tajunnut mitä se tarkoitti. Minulle korkki oli pullonsuun tuke. Kun se oli kerran vedetty pois eikä tahtonut enää sopia paikalleen, minä ohensin sitä linkkuveitsellä samalla tavalla kuin teroitin lyijykynää. Ja korkki kitisi. Sitä oli vaikea vuolla, koska se ei ollut kovaa eikä pehmeätä. Mutta lopulta tajusin mitä ihmiset tarkoittivat kun sanoivat että joku oli kuin korkki...sillä minä olin kuin korkki. Ei siksi että olisin ollut korkista tehty, vaan siksi että tein itsestäni korkin, ja sydämestäni lunta. Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään, se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli." (Timanttiaukio) 

Myös Akermanin Jeanne Dielman yrittää parhaansa. Colometaan ja Pearl Tulliin verrattuna hän kuitenkin poikkeaa erilaiselle tielle: kyynisyyteen. Kuin kone hän hoitaa askareensa, täsmällisesti päivällisen pojalle pöytään, kodin siisteyden, kaikki on näennäisen normatiivista ja kunniallista, mutta Jeannella on yksinäisyydessään salaisuus, selviämisen strategia. Elokuvan raju loppukohtaus näyttää ensimmäisen kerran ilmeitä Jeannen kasvoilla: suru murtautuu hänen katseeseensa. Ehkä myös helpotus. Nyt hänen ei enää tarvitse välittää mistään. 

Näistä kolmesta naiskuvasta Rodoredan Timanttiaukio on monikerroksisin ja ehdottomasti hienoin ja koskettavin kertomus. Kysymys - feministinen kysymys - kenestä ja mistä kannattaa kirjoittaa? johti ajatukseni myös siihen.Kun aikoinaan luin romaanin, olin niin vaikuttunut, että tarjosin kirjaa luettavaksi myös pari sukupoilvea itseäni vanhemmalle oppineelle, kirjallisuutta tuntevalle naiselle. Yllätyin kovasti, kun hän oli ollut vähän tyytymätön lukemaansa. " Espanjan sisällissota ja kerrotaan vain yhdestä naisihmisestä ja tämän pikku elämästä!" En osannut sanoa siihen mitään. Mielessäni hämmästelin, miten ns. valveutunut, itsenäinen uranainen oli - yllättävästi ja kaikesta huolimatta -  sisäistänyt vanhan sovinistisen ajatusmaailman siitä mikä on suurta, merkittävää ja tärkeää: kertomisen arvoista. 

En sano että nämä näkymättömät naiset näkymättömässä elämässään olisivat "oman elämänsä sankarittaria". Koko sankaritar-sana viittaa 'sankariuteen',  'sankariin', heihin joista sotahistoria ja muu suuri miehinen maailma kertoo. 

He ovat sen sijaan kiinnostavia, kuin peilejä.  Heistä kuvastuu koko yhteiskunta realiteetteineen ja myytteineen, ja he joutuvat pysähtymään ja keskittymään siihen arkeen, jonka suhteen kenelläkään ei ole syytä olla pöyhkeä.  

  

 

JOULUVISA

 

1.  Kuka oli Taata, ja mitä hän aina jouluisin teki?

2.  Kuka Nobel-kirjailija ilmoitti kirjoittavansa joka joulu joulurunon?

3.  Kenen kirjoittama on romaani Joulua pakoon?

4.  Entä kuka kirjoitti kertomuksen Pienen koiran joulu?

5.  Mistä lukijat ovat voineet lukea Köyhälän (/Tyhjälän) joulusta?

6.  Kuka on luonut Pohjoismaihin punahiippaisen joulutonttu-hahmon?

7.  Milloin Pyhä Nikolaus (Santa N.) eli, kuka hän oli, ja mistä tuli tunnetuksi?

8.  Miksi suositussa Sylvian joululaulussa lauletaan vaahtoavasta viinistä, sypresseistä ja tulivuoresta?

9.  Mikä virren Enkeli taivaan lausui näin sävel alkuaan oli?

10. Missä evankeliumissa on jouluna yleisimmin luettu jouluevankeliumi?

Vastaukset:

1.)  Taata eli Frans Emil Sillanpää esitti "joulusaarnoja" eli pakinoitaan radiossa v:sta 1945 kuolemaansa 1964 asti.       2.) Joseph Brodsky. Esim. Jukka Mallisen valikoima ja suomentama joulurunojen kokoelma Joulutähti (1999).     3.)   John Grisham (Skipping Christmas,2000) Joulua pakoon, 2002.     4.)  Mika Waltari.        5)  Aku Ankka-lehdestä. A Christmas for Shacktown on Carl Barksin luoma pitkä sarjakuva vuodelta 1951. Aku Ankassa se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956.   6.)  Ruotsalainen kuvittaja Jenny Nyström.  7.)  Nikolaos, 200-luvulla elänyt Myran piispa Turkista,  Pyhä Nikolaus. Teki salassa hyviä tekoja ongelmissa olevien ihmisten auttamiseksi. Näin hänestä ja hänen hyväntekeväisyydestään muodotui esikuva joulupukki-hahmolle.  8.)  Topelius, joka on kirjoittanut tämän laulun sanat, vietti joulua Italiassa, Sisiliassa, vaimonsa Emilien kanssa parantamassa tämän terveyttä.   9.)  saksalainen piirileikki.  10.)  Luukkaan evankeliumi, 2. luku, 1-20. . . 

KIRJOITTAJIEN KIRJA

 

Jukka Viikilä, 

Taivaallinen vastaanotto, 

Otava 2021.    

Edellisen romaanin, Akvarelleja Engelin kaupungista, kohdalla jo Viikilän taidokas kielen hallinta ja aforistisuus toi ilon ja nautinnon lukemiseen. Teki mieli kirjoittaa lauseita ja kappaleita muistiin. Viikilä miettii sanottavansa. Lauseissa ei ole sanaakaan liikaa eikä liian vähän, ja ne ovat eläviä ja eloisia ja selkeitä. Kertaakaan ei tarkinkaan lukija saa Viikilää kiinni löyhästä ja "taiteellisuuttaan" keinotekoisesta lauseesta - kuten valitettavasti niin kovin usein/yleensä suomalaisessa "taideproosassa". 

Taivaallinen - himmeli romaanin metaforana - vastaanotto on kirjoittavan ihmisen kirja kirjoittajille. Näittenkin on syytä olla kunnianhimoisia. On siis kyse maallisesta vastaanotosta. Viikilä tietää, miten raadollinen kirjoittamisen maailma on, mikä tungos ja kakofonia siellä vallitsee. 

Kirjoittamista käsitellään sisältä ulospäin, sen elinkelpoisuutta testataan. Se preparoidaan tarkoin viilloin eikä epästeriiliyttä varota. Arkipäiväisyyden latteasta ja tahmeasta läsnäolosta lähtevät oivallusten reitit. 

Välillä kirjoittajasta tulee mieleen kokki tukussa, puuseppä lautatarhalla ja räätäli kangaskaupassa. Materiaalia riittää ja sitä valikoidaan ammattilaisen silmin. 

   Toisaalta Viikilä on kuin maalivahti. Hänen romaaninsa on maali, jota Viikilä vahdin lailla ketterästi suojaa kaikilta mahdollisilta suunnilta tulevilta laukauksilta. On epätavallista että kirjailija pelaa näin naamiotta ja ääneen ennakoi , minkä vastaanoton voi saada. 

   Viikilä ohjeistaa kirjoittajaa/itseään veneen pohjalla, joka ei saa vuotaa. Kaikki esiin pilkistävät aukot ja raot on tilkittävä. 

Taivaallinen vastaanotto ei luo illuusiota tuttuun draaman tapaan. Siksipä se ei sopine luettavaksi tuudittautujalle, joka haluaa heittäytyä seuraamaan juonta. Romaanin voi oikeastaan avata mistä kohdasta tahansa ja ruveta lukemaan. Siinä mielessä se on aforismi- ja mietekirja. Sivuja ei myöskään käännellä kuin leikattaisiin heinää. Tätä kirjaa ei "päästä loppuun". 

Viikilä kirjaa ajatuksiaan ns. päähenkilönsä, alter egonsa, Jan Holmin lisäksi monen monen muun henkilön kautta. Näistä muistiinpanojen ja ajatuksenkulkujen tekijöistä on tekstinpätkien alla etunimet. Tyyli ei varioi kenenkään kohdalla, mutta mitä siitä, Rikoksessa ja rangaistuksessakin kaikki replikoivat samalla Dostojevskin suulla niin, ettei henkilöitä erota toisistaan. 

"Kirjallisuus on täynnä apuja, menneitten tekijöiden työntövoimaa. - - Valtaosa kirjoista on kirjoitettu vain osittain, ehkä kaksikymmenprosenttisesti, lopun työn on tehnyt itse kirjallisuus", romaanissa todetaan. No, tämän kaksikymmenprosenttisen Viikilä on viljellyt hyvin. Hän on välttänyt kirjallisuuteen paneutuneen herkästi saamat maneerit ja perinteisen "henkevyyden" luudutustaudin. Hän on suorapuheinen ja virkistävän tärkeilemätön keskustelija ja ajattelija. 

"Ei tämä ole romaani avosydänleikkauksesta, vaan avosydänleikkaus" on mottona kirjan takakannessa. Leikkaus viittaa romaanin todelliseen tapahtumaan, mutta myös kaikkeen muuhun, mihin kirjoittaminen hakee - jos ei parantavaa - niin avaavaa terää. 

Romaaniin ryhtyessään lukijan on turha odottaa juttuja. " Suurten ikäluokkien miehet ovat jutunkertojia. Heidän elämäkertansa pullistelevat juttuja: panojuttuja, sotajuttuja, eräjuttuja, dokausjuttuja, opettavaisia juttuja, tutuntutulle tapahtuneita juttuja, rahajuttuja, juttuja toilailuista tunnettujen henkilöiden kanssa. 

     Kaikki ne ovat kadoneet tai katoamassa. Kokonainen kuvitteellinen maailma miehistä suuressa seikkailussa on tulossa päätökseen."

Saa nähdä, ilmestyykö Viikilälle jäljittelijöitä. Hyvä sujuva teksti on aina näennäisen helpon oloista, kuin hihasta pudisteltua. Mutta sivuja ei voi vain koota kasaan toteamuksilla. Sellainen ei riitä. Tarvitaan ajattelun voimaa. Rajaamisen ja leikkaamisen on oltava tietoista ja taitavaa, 

Kiitos, Jukka Viikilä. 

Lahjakasta, omintakeista, terävää!

 

.

KUVAN VOIMA

 

Jos on sanalla mahtia, niin on kuvallakin voimaa.

    Kaukaisessa lapsuudessani maailma ei ollut niin kuvien täyttämä kuin nykyinen. Kaikki kuvat, eritoten värilliset, tuli katsotuksi tarkkaan. 

    Aku Ankkojen ja lasten kuvakirjojen lisäksi varhaisen lapsuuteni runsainta kuvamaailmaa oli kirkkotaide, sakraalit kuvat. Alttaritaulujen ja enkelipatsaiden tutkiskelussa sai kulumaan jumalanpalveluksissa aikaa. Kotona meillä oli tauluja, maalauksia, jotka olivat kuulemma (vuosikymmeniä) lainassa isän sukulaiselta, taidemesenaatti Jalo Sihtolalta.  Nekin tulivat joutessa huolellisesti tuijotetuiksi. Fantasioin joistakin maisemista.

    Alle kouluikäisenä olin päivisin usein yksin, sillä siihen aikaan ei maaseudulla ollut päiväkoteja tai lastentarhoja. Isän työhuoneessa sain aina välillä olla, sillä ehdolla, että istuin lattialla hiirenhiljaa ja annoin isän häiritsemättä lukea tai kirjoittaa.  

Tutkiskelin kirjahyllyn alimman hyllyn kirjoja kuvia etsien. Kansojen Historioissa oli paljon julman ja häijyn näköisiä ihmisiä, joilla oli satunäytelmiä hienompia samettivaatteita, pitsejä ja hohtavia helmikoruja. 

     Mutta vakavimmaksi minut veti Ison Perheraamatun kuvitus. Kirja oli niin suuri ja painava, että sen ulos vetäminen piti tehdä hitaasti ja varoen, jotta se ei jysähtäisi liian kuuluvasti lattiaan. 

   

Viimeinen tuomio

  Myöhemmin opin että nuo hurjat ja yksityiskohtia tulvivat mustat koko sivun kuvat oli tehnyt ranskalainen taiteilija nimeltä Gustave Doré.  

Gustave Doré (1832-1883)

Kuvataiteen ihmelapseksikin häntä voisi kutsua, sillä jo 5-vuotiaana hän herätti huomiota töillään, ja 15-vuotiaana hän aloitti kuvataiteen ammattilaisena tekemällä pariisilaislehtiin kaiverruksina karikatyyrejä. 

     Niin valtavaksi kasvoi hänen ahkeruutensa ja töittensä määrä, että kirjallisuuden puolelta häntä voisi verrata vaikka kolme vuosikymmentä aikaisemmin eläneeseen työmyyrä Honoré Balzaciin. 

     Raamatun lisäksi Doré kuvitti monia keskeisiä klassikoita, mm. Don Quijoten, Raivoisan Rolandin, Gargantuan ja Pantagruelin, Miltonin Kadotetun paratiisin, Kuningas Arthurin tarun, Paroni Munchausenin seikkailut, ristiretkien historian, Fontainen ja Perraultin klassikkosatuja, sekä myös suuret määrät englantilaista runoutta ja kirjallisuutta, ym.ym.ym. Jopa kuvanveistäjänä hän oli tuottelias. 

Don Quijote

Dorén vaikuttavat kuvat olivat varmaan taustavaikuttajana, kun 12-13-vuotiaana tein kirjastossa "elämäni löydön". Hiippailin luvatta aikuisten puolella, sillä alle 14-vuotiaana minun olisi kuulunut lukea ja lainata ainoastaan lasten puolelta, sellainen oli sääntö kotilkaupunkini kirjastossa 1960-luvulla. Vetäisin hyllystä Dante Alighierin (1265-1321) Jumalaisen näytelmän, Divina Commedian. Kuvituksen tuttuus tulvahti silmiini ja sydämeeni. Aloin lukea paksua kirjaa hyllyjen välissä. Olin aivan lumoutunut. Päätin joka päivä käydä lukemassa. Ja jos joku yllättäisi minut, sanoisin olevani lainaamassa nuotteja, sillä sehän oli sallitua alaikäisillekin. 

     Kun sitten koulussa tuli esitelmien aika, pidin vuorollani esitelmän Danten Jumalaisesta näytelmästä. Olin hyvin innostunut ja jopa piirsin liitutaululle suuren portaittaisen suppilon kuvaamaan Danten ja Vergiliuksen matkaa helvetistä kiirastulen kautta seitsenvaiheiseen paratiisiin. Opettaja seisoi kädet selän takana oven edessä ja tuijotti minua silmät pystyssä lasiensa takaa. Tytöt (tyttökoulu) nuokkuivat pulpeteissaan ja pyöräyttelivät silmiään toisilleen. Päättelin, että minua pidetään hulluna, mutta samalla, että mitä väliä. Lopuksi hämmästyin kovasti, kun kävi ilmi, että opettaja tiesi Danten. En ollut kuullut kenenkään koskaan puhuvan hänestä ja olin luullut että olin törmännyt tuntemattomaan suuruuteen. 

Dante ja Vergilius 

Ja eipä aikaakaan, kun sana oli kiirinyt lyseon, poikakoulun opettajainhuoneeseen, ja tuosta arvon oppilaitoksesta kurvasi kotini pihaan vanha latinanopettaja. Kävelykeppiinsä tukeutuen hän kampesi itsensä ähkien ulos Morris Ministä ja ojensi minulle - joka juuri satuin seisomaan siinä - vanhan arvokkaan Latinalais-suomalaisen sanakirjan. "Ja jälleen näimme tähdet", hän lausui minulle salaperäisesti, hymyillen. "Mikä laulu päättyy niin?" "Helvetti", vastasin varovasti kuiskaten. Sen enempää emme keskustelleet. Jäin  sanakirja kädessäni paikoilleni, valkoinen Mini ajoi tiehensä. Luuliko tuo opettaja, että olin lukenut Danten latinaksi?!  ajattelin nolona.?" Mitä hän kuvittelee?" 

     Mutta se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin vaihdoin jonkun toisen kanssa ajatuksen Divina Commediasta. 

Sen pituinen se.

Kiitos myös, Gustave Doré!

KODITON

Viime viikonloppuna "vietettiin" Asunnottomien päivää. Asunnottomat tosin viettävät sitä aina. Tarkoitus erikseen nimetylle päivälle on silti hyvä: "Kiinnittäkää huomiota siihen, että jotkut ovat asunnottomia". Ja ennen kaikkea tarkoitus on hyvä, jos ihmiset myös tahtovat auttaa, tukevat auttavia tahoja ja jopa itse tilaisuuden niin sattuessa majoittavat/ruokkivat jonkun, joka on jäämässä taivasalle ja/tai yksin. Suomessa kun ei nukuta palmun alla ja syödä hedelmiä puista. 

Muistan kymmenen vuoden takaa pienen lehtijutun, jossa kerrottiin Helsingin silloisen Pääpostin seinustalla olevasta ritilästä, jonka puhaltamaan lämpimään ilmavirtaan aina joku asunnoton istuu lämmittelemään. Tai viime vuosilta: asunnoton päihteiden käyttäjä kertoo kiitollisena Hietaniemen hautausmaasta, jossa hän voi rauhassa nukkua haudoilla ilman että vartijat tulevat häntä potkimaan ja hätyyttämään.

Voi kuulostaa hurskastelulta, mutta silti tunnustan, että usein syksyllä ja talvella tuulen ulvoessa yöllä katolla tai kun sataa kaatamalla ja on kova pakkanen, ajattelen onnettomana: joku on nyt ulkona. Vaikka en koskaan ole ollut itse koditon , enkä yhtäkään yötä elämäni aikana vailla majapaikkaa, tunnen usein ihmettelevää kiitollisuutta, että minulla on katto pääni päällä. Aivan kuin "oikeasti" kuuluisin ulos, ulkopuolelle. Ehkä se on vain jokin kauan sitten sisäistetty kodittomuuden tunne.   

Viime viikolla YLE-uutisten digiversio kertoi Kulkuri-Jussista eli ruotsalaisesta Johan Sigurd Högbergistä, joka oli yksi Suomen viimeisistä kulkureista. Lokakuun 16.päivänä 1999 hän kuoli yllättäen keskisuomalaien maalaistalon pihapiiriin. Pääasiassa yksinäinen vaeltaja liikkui pohjoisessa Lapissa, ja yhä utsjokelaiset häntä lämpimästi muistavat ja muistelevat. On hämmästyttävää että vielä niinkin myöhään kuin 1900-luvun taittuessa 2000-luvuksi täällä kulki "ammattimainen kulkuri".

Kulkuri-Jussista mieleeni tuli Harry Martinsonin hieno romaani Vägen till Klockrike (1948, suom. 1953 ja 1964), jonka suomenkielinen nimi käännöksessä on mielestäni hieman epäonnistunut 'Kulkijan pilvilinnat'. Kirja kertoo Martinsonin vaellusvuosista. Kuin hiljaisena vastalauseena koneellistuneelle, mekaaniselle kilpailuyhteiskunalle hän valitsi vuosikausiksi kulkurin epävarman elämän. Koditon kulkija Martinson oli toisaalta ollut aina. Lapsuudessa hänet huutokaupattiin huutolaislapseksi ja 13-vuotiaana hän karkasi merille. Merimiehenä maailmaa kolutessaan hän hankki monipuolisen kielitaidon, ja kulkurina kulkiessaan jatkoi itsensä sivistämistä niin elämän kuin lukeneisuuden suhteen (eläköön kunnankirjastot!). Kaikki hänen kirjansa ovat täynnä syvällisiä, koskettavia kuvauksia ihmisten elämästä ja kohtaloista, ne ovat eloisan runollisia ja mieleen painuvia. Vägen till Klockriken jälkeen 45-vuotias Martinson kutsuttiin Ruotsin Akatemiaan sen nuorimmaksi jäseneksi. Ulkonaisesti pitkä ja poikkeuksellinen tie aina jollain tavalla yhteiskunnan ulkopuolella pysytelleelle pohdiskelijalle. 

Vastoin kuin elokuvissa usein, elävässä elämässä kulkurin elämä ja sen tuoma "vapaus" ei ole romanttista. On myös ihmisiä, jotka ajautuvat ja/tai eivät edes myöhemminkään halua takaisin yhteiskuntaan ja sen kontrolliin. He ovat useimmiten päihdeongelmaisia miehiä, jotka asuvat esim. metsässä ja kaduilla ja käyvät avustuspisteissä vain hakemassa ruokaa ja vaatteita. 

Täysin omanlaisensa on sen sijaan kirja Vaeltajan kertomukset (Valamon luostari 1991, uusintapainioksia viime vuosiin asti). Se on yksi suosituimmista ortodoksista hengenelämää kuvaavista teoksista. Siinä koditon, rampa mies, virsut jalassa ja reppu selässä (repussa korppuja, Raamattu ja Filokalia) vaeltaa ympäri laajaa Venäjänmaata aina Siperiaa myöten. On 1800-luvun puoliväli. Kulku kaikenkarvaisen väen, pappien, sotilaitten, kauppiaiden ja rosvojen parissa on miehelle pyhiinvaellusta, hänen ammattinsa ja elämäntehtävänsä. Hän kulkee rukoillen ja rukousta oppien, hengellisesti kilvoitellen. Kun aloin lukea tätä pientä kirjaa, ajattelin sen kertovan yhdestä sellaisesta "Jumalan hullusta", joka kuuluu vanhaan venäläiseen traditioon. Ehkä niinkin. Mutta kummallisesti kertomukset iltalukemisena rauhoittavat ja ilahduttavat mieltä. Kodittomalta mies ei tunnu ollenkaan, hänellä on aina hyvä siinä, missä hän on, ja oli yösija sitten pellonreuna, majatalon penkki tai satunnainen lämmin tupa vieraanvaraisten ihmisten luona, metsä, kiviportaat...Aina ja kaikessa miehellä on Jumalan rauha ja luottamus sydämessään. 

Ehkä kipein kodittomuuden kokemus tulee monelle, myös ns. hyväosaiselle, ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Siinä ei varallisuudella, taloilla ja osoitteilla ole merkitystä. Tietäen tai tiedostamatta ihminen kaipaa elävää yhteyttä toisiin ihmisiin - ja Luojaansa. 

SELONTEKO, SEPITYS, SÄVELLYS

 

Kuinka samaa mieltä olenkaan kuin kirjailija Annie Ernaux lehtihaastattelussaan: "Kirjallisuusmaailman ongelma on se, että kaikki kyselevät, mitä kirjailija kirjoittaa. Että kirjoittaako hän romaania vai autofiktiota vai omaelämäkertaa vai mitä. Se väsyttää minua. Minulla on vain tarve kirjoittaa". (HeSa 12.9.2021)

Havaintojeni mukaan Ranskassa tapa kirjoittaa ja määritellä teoksia on kyllä huomattavasti vapaampaa ja inspiroivampaa kuin meillä täällä Suomessa, jossa "lajimäärittely" on turhauttavan jäykkää ja vaihtoehdotonta. Ehkäpä myös tapa kirjoittaa?!

En tiedä, milloin sana autofiktio keksittiin (kukaties jossakin jonkin kustantamon mainososastolla?), mutta mielestäni tämä äkkiä "kaikkien huulille" ilmestynyt muotitermi on hullunkurinen. Vanha totuushan on, että kaikki, mitä ihminen kirjoittaa, tulee suodatetuksi hänen oman elämänsä ja kokemuksensa lävitse. Näin myös, vaikka "henkilöinä" olisivat pöllö ja varis. Myös allegoriat syntyvät kirjoittajan omasta kokemusmaailmasta. Aina tosin kirjailija itsekään ei sitä kirjoittaessaan huomaa, mutta jos hän pysähtyy ns. valmiin tekstinsä ääreen ja tarkastelee sitä pintaa ja sisältöä syvemmältä, hän voi nähdä kaiken alta heijastuvan oman elämänsä kokemuksia. - Kirjoittaessani saturomaania Kultaraha nurkan alla (otin kirjalle nimen vienankarjalaisesta sadusta), luulin suurenmoisen kirjoittamisen ilon ja hämmästyksen johtuvan siitä, että myytit lähtivät viemään minua. Kokemus tuntui olevan täysin omasta elämästäni irrallinen, suorastaan maaginen. Mutta myöhemmin, kultapölyn laskeudutta, näin "autofiktiota" häilähtelevän siellä ja täällä, läpi tarinan. 

Uusimmassa Kirjailija-lehdessä (3/2021) nuori kirjaiija Matias Riikonen kertoo kaverinsa keksineen uuden lajityypin nimeltä spekulatiivinen autofiktio, jolla tarkoitetaan omien elämäntarinoiden keksimistä. Termin voi kuulemma käsittää laajemminkin: on liuta asioita, joista ei voi krijoittaa suoraan, vaan on valittava spekulatiivisia keinoja tuoda ne esiin. - No. Siitähän kaunokirjallisessa kirjoittamisessa on aina ollut kysymys: koetun pukemisesta milloin minkinlaiseen kertomuksen pukuun.

Kirjallisuuden (maailman- ja kotimaan) muutamaa harvaa omaelämäkerrallista eli autobiografista helmeäkin voi mielestäni pitää 'spekulatiivisena autofiktiona', jos termin käyttö tuntuu tärkeältä. Sillä eihän taidolla ja eloisuudella kirjoitettu omaelämäkerta ole asiakirjamainen selonteko ja kirjanpidollinen selvitys, vaan kirjoittamisen taidetta. Kirjailija voi keksiä ilman että hän valehtelee. 

Lisää termejä: biofiktio. (Miten se toikin heti mieleeni sanan 'biojäte'.)  Tänä aamuna luin Hesarista (HeSa 27.9.2021) Johanna Venhon Tove Janssonista kirjoittamasta Syyskirjasta. Tämä on hänen toinen "suurnaisromaaninsa" (HeSan ilmaus), edellinen vuodelta 2019 kertoi Sylvi Kekkosesta, jonka "hillityn, kiihkeän nahan alle Venho meni". 

Elämäkertoja on tänä vuonna sekä viime vuosina julkaistu todella paljon. Tekisi mieli siteerata William Blakea: "Kylliksi - tai liikaa!". Omaelämäkertoja (autobiografioita) kirjoittavat jollakin lailla menneinä vuosina - tai jopa vuosikymmeniä sitten - julkisuudessa olleet henkilöt. Jo kuolleista suomalaisista kirjailijoista kirjoittavat vielä elossa olevat suomalaiset kirjailijat. Joskus mietin: Onko heillä (kirjailijoilla) aiheista pula? Mikseivät he keksi itse henkilöitään? Mikseivät he luo, vaan kopioivat,  "menevät jonkun toisen, eläneen, nahkoihin"?

Mieleeni on jäänyt Eeva Joenpellon romaanin Kaakerholman kaupunki (1950; 1983) aloitus. Anni-niminen nainen on kuollut. Siunaustilaisuuden edellä nuori pappi tuskailee itsekseen: "Tämäkin vainaja tässä, tuntematon metsäkulman naisihminen, mitäpä hänestä voisi saada irti?". Siitä Joenpelto lähtee liikkeelle, ja totisesti saa irti, kokonaisen unohtumattoman romaanin vähäisestä Sortin Annista ja tämän elämänpiiristä.  

Helsingin Sanomat jatkaa: "Romaaneissa on kyse kiinnostavasta  konseptista. Venho on nimittäin kertonut aikovansa myös jatkaa biofiktion eli oikeista, eläneistä ihmisistä kirjoittamista.

Mikä tässä siis minua kiusaa ja arveluttaa?  Tulkinta. Minusta tällaiset romaanit lipeävät pelkiksi tulkinnoiksi. Ne eivät ole romaaneja, eivätkä ne ole elämäkertoja. Moni lukija kuitenkin pitänee niitten tekstiä faktana. 

Tekee mieli vääntää Ernaux'n huokaus tai huudahdus toiseenkin malliin: Tällainen on väsyttävää. Miksei heillä ole vain tarve kirjoittaa - omaansa. Kertoa ihka oma uusi tarina, luoda omat maailmansa. (Ja: Hellittäkää jo noista termeistä!) 

MITÄ SE SANA TARKOITTAA?

 

Huomaan olevani kuin 2-vuotias: kyselen itseltäni, mitä sana tarkoittaa?

Viimeksi mietin sanaa velvollisuusvierailu. Se tulee hämmästyttävän usein vastaan ns. laatukirjallisuudessa; ei sanana, vaan kuvauksena. Romaani kertoo, miten aikuinen - useimmiten tytär - tekee vierailun vahempiensa - useimmiten äitinsä - luo. (Kiinnostava ohimennen tuo suomen sana 'vierailu', kantasanaltaan 'vieras'.)

     Tavanomaisin tapa kuvata tätä vierailua on kuvata sitä velvollisuuskäyntinä. En taida muistaa romaaneista heti yhtäkään tällaista vierailua, josta kerrottaisiin moniulotteisesti ja myönteisesti. Sen sijaan mieleen tulvii monia, joissa kertojan asenne on apea, väsynyt ja torjuva, jopa ylimielinen. Jos päähenkilö on mies, hän tapaa yleensä molemmat - turhauttavat - vanhempansa.

  Mietin: miten usein kyynisyyttä erehdytäänkään pitämään älykkyytenä. Ja miten salakavalasti sellainen myrkky vaikuttaa turhamaisessa ihmisessä. 

   En tiedä, miksi mikään vierailu olisi velvollisuus sanan yleisesti käytetyssä kielteisessä mielessä. Vaikka se tehtäisiin ns. virallisesti, esimiehen tai työtoverin luo, tutun, vieraan, ikävän ja rasittavan tuntuisen ihmisen luo, se on aina kuitenkin inhimillinen kohtaaminen ja mahdollisuus.

On hyvä pyrkiä tiettyyn naiiviuteen, puhtauteen, asioiden ja käsitteiden suhteen; ottaa oppia 2-vuotiaasta.

Käsite elämänkaari on suuresti ärsyttänyt minua jo vuosikymmeniä, siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensi kerran kuulin. En ole sitä koskaan purematta niellyt,enkä niele. Enkä koskaan käyttäisi moista ilmaisua. 

     Teesini: elämä ei ole kaari, joka nousee, etenee, ja laskee alas. Elämä ei ole kaava. On hyvin pinnallista ajatella elämää niin. Sanoisin: se on pelkästään lihallinen kuva ihmisestä, kaava lihan kasvamisesta ja kuihtumisesta. 

    Se on myös henkisesti harhaanjohtava käsite. Ihmisen henkinen ja hengellinen kasvu, "nousu", ei suinkaan välttämättä osu ja asetu odotuksenmukaiselle 'Gaussin käyrälle'.

     Tämän näkemykseni mukaan ihmiselämä ei myöskään koskaan katkea "kesken", vaikka se inhimillisesti ajatellen tuntuisi siltä. 

      Juliana Norwichlainen (1342 - n.1416) kirjoittaa myös tästä teemasta. Aikaa ei tule nähdä suorana, jota pitkin ihminen vaeltaa, sillä Jumala jatkuvasti luo aikaa hetki hetkeltä ja ojentaa jokaisen hetken erikseen ihmiselle tiettyä tarkoitusta varten. "Aika on luotu ihmistä varten eikä ihminen aikaa varten. Sen tähden Jumala, joka on kaiken luodun hallitsija, ei halua aikoja antaessaan kiirehtiä ihmisen luonnollisten sielunliikkeiden edelle, koska ne pystyvät ottamaan vastaan vain hetken kerrallaan."

Miten kallista ihmisen osakseen saama aika onkaan.

'Elämänkaari'-sanan aiheuttama ensireaktio, ärsyyntyminen, on protestillaan johtanut kohdallani vakavampaan pohdiskeluun kuin pelkkään luonnostaan nousseeseen harmistumiseen.  

Sana kotiäiti kuuluu 1980-luvun alusta periytyviin leimaaviin sanoihin. Jäin ensimmäisen kerran äitiyslomalle 1982 ja vähitellen pois säännöllisestä palkkatyöstä. Tuo hyvin lässyttävästi ja säälivästi käytetty ilmaus sai karvani pystyyn. Mikä sanan sisältämä merkitys, rooli, oli? 

Vuonna 1989 Maria-Liisa Nevala (toim.) julkaisi kirjan, jonka nimi oli vavahduttavan tosi ja osuva:

Sain roolin johon en mahdu: suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. 

Toden totta, miten ahtaaseen rooliin nainen ulkoapäin tungettiin ja miten ahtaasti hänet nähtiin (nähdään), jos hän oli (myös) äiti. Aivan kuin 'kotiäiti' (lue: ei mene aamulla toimistoon viisastumaan) olisi jokin yhtenäinen naisjoukko, jolla ei ole muuta henkistä ja fyysistä sisältöä ja liikkumatilaa kuin banaali kodin piiri. 

Suvaitsevaisuus on sana, jonka oikea, alkuperäinen merkitys on kadonnut. Sen epäpoliittista puhtautta ei ikään kuin enää kuule ja ymmärrä. Mutta kun oikein kaivan korvistani sinne juntatun poliittisen propagandavaikun ja teroitan muistiani, muistan suvaitsevaisuuden joskus vapaan ajattelun aikana merkinneen rentoa, vähän läpi sormien katsovaa, anteeksiantavaa, muitten heikkouksia ymmärtävää mieltä, tyyneyttä.  

Ja sitten - niin monien kriittistä tarkastelua odottavien ja jopa merkitykseltään käsittämättömien sanojen suuresta joukosta - loihen vielä lausumaan jotakin myyttisestä sanasta taiteilijaelämä.

    Mielestäni se on käsite, joka sopii romanttishakuisiin elämäkertoihin ja elokuviin - taikka jolla puolustellaan holtitonta, muista piittaamatonta elämäntapaa. Mutta mitä aivan todella tarkoittaa sana taiteilija ja elämä, taiteilijaelämä?

    Saadakseen ideoilleen jonkin ilmiasun, taiteilija työskentelee, tekee omanlaistaan työtä, jopa kurinalaisesti ja säntillisesti. Useimmiten hän näyttää ulospäin hyvin tavalliselta ja arkiselta ihmiseltä. Esim. kirjailijoista J.R.R.Tolkienin sanoo: " Kirjailijan elämä paljastaa hyvin vähän hänen mielensä toiminnasta."

Ajatus palaa esimerkilliseen 2-vuotiaaseen. Hän astelee rauhallisesti pihapolkua, mutta huomaa oitis ruoholla suuren ruskean käpristyneen lehden. Hän menee sen luo ja kyykistyy, tutkiskelee sitä kiinnostuneena katseellaan. Sitten hän taas kävelee tuulessa pihapolkua. Taivaalla näkyy jotain. Hämmästyneenä hän pysähtyy, katsoo, kohottaa kätensä ja huutaa ihastuneena:" Pimmi kiitää!"

Kyllä. Tuuli ajaa valkoisia pilvenriekaleita vinhaa vauhtia. Sellaisen näkevät jotkut runoilijat ja jotkut lapset. He ovat samanlaisia. Heille kaikki on uutta. 

 

NAPUE

 

(piirros: Ville Tietäväinen)

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä eilen 7.8. on laaja artikkeli Suomen historian hirvittävimmästä väkivallan ajasta, Isonvihan ajasta (1700-1721).

Tämän Suuren Pohjan sodan viimeinen suuri kenttätaistelu oli suomalaisten osaksi tullut verilöyly Napuessa Etelä-Pohjanmaalla talvella 1714. Se oli pohjalaisten viimeinen epätoivoinen yritys nousta vainolaista eli Venäjän armeijaa vastaan. Napuessa kaatui 2950 suomalaista, venäläisiä n.420. - Noihin Isonvihan hirvittäviin vuosiin sisältyy myös silmitöntä naisten, lasten ja vanhusten kiduttamista ja tappamista. 

Artikkelia - historiaa - on raskas ja järkyttävä lukea. 

Isonkyrön Napue on nimenä minulle jo varhaisesta lapsuudesta tuttu. 

Vietin pienenä paljon aikaa isovanhempieni luona Etelä-Pohjanmaalla. Ne olivat pitkiä yksinäisiä päiviä ja viikkoja. Suuri talo, Laihian vanha pappila (jota ei enää ole) jokivarressa laajan puutarha-alueen keskellä oli virikkeellinen ympäristö, samoin kaikki muu sikäläinen elämä ja ihmiset, joista tein itsekseni havaintoja. Aikuisena olen ymmärtänyt, miten rikkaita kokemuksia ne olivat, mutta lapsena se kaikki vain koetteli ja kasvatti sisukkuutta, kykyä kestää yksinäisyyttä, ja hakea voimaa omasta sisimmästään. 

Pappilan vieressä puutarhan, tuomien ja kiviaidan takana oli Napuen hautausmaa. Sinne haudattiin aikanaan 11 Napuen taistelussa kaatunutta laihialaista. Lapsena paikka oli hyvin outo ja mystinen. Kävin siellä ensimmäisen kerran äidin kanssa jonakin kesäpäivänä, kun koko keto oli auringon keltaiseksi polttama. Eri korkuiset hautakivet olivat sinne tänne kallellaan ja jäkälien peittämät. Äiti kertoi, että paikka oli Napuen hautausmaa. Vaikka olin alle kouluikäinen, nimi Napoleon oli minulle jo kuulemalta tuttu. Siksi ihmetytti ja askarrutti, kuinka Napoleon oli haudattu tänne Laihialle, Suomeen? En kuitenkaan kysynyt mitään ääneen. Lapsi ei aina kysy. Maailmahan ja sen asiat ovat joka tapauksessa niin kummallisia. 

Kirjoitin kertomukseeni Savi joka ei koskaan loppunut (kokoelmassa Matka joka aina taittui, Tammi 1996) kuvauksen Napuen haurausmaasta sekä siitä mullstavasta oivalluksesta, jonka muistan siellä 6-vuotiaana tehneeni: On historia - kuolemisten erottama aika ennen. 

" Mutta hautausmaalle hän meni. Sinne pääsi kun juoksi puutarhan sivua tuomipöheikköön ja puski itsensä läpi. Tuomien kätkössä oli sammaleen peittämä kiviaita ja ruosteiset rautakettingit, jotka kitisivät. Raskaat, raskaat, hän koetti niitä kädellään. Hän tuli esiin hautausmaalle, ja jos siellä paistoi aurinko, hän häikäistyi, sillä tuomipöheikössä ja ojassa oli kesälläkin melkein pimeä. Se oli vanha hautausmaa. Se oli niin vanha, ettei kukaan enää välittänyt niistä, jotka sinne oli haudattu. Keltainen ja harmaa jäkälä peitti kallellaan olevat kivet. Entisaika oli sitä, että kuoltiin, hän ajatteli; entisajan ihmiset olivat vainajia. Hän jäi seisomaan paikalleen ja mietti, pelottiko häntä. Täällä ei voi olla pitkään, hän ajatteli, täällä on vain historia. Hyvä, ettei hän elänyt historiassa ja kuollut. Hän katseli ympärilleen auringon polttamassa heinässä ja häkeltyi kun ei heti nähnyt tuomipöheikköä, vaan pelkkää heinää ja muutaman törröttävän hautakiven. Hän juoksi portille, josta kukaan ei tullut eikä mennyt, portti oli juuttunut puoliväliin kiinni soraan. Täällä on kaikki unohdettu! hän tajusi, mitä jos minä en pääse täältä pois! Hän juoksi takaisin heiniin ja tuomiin ja nokkosiin ja kiviaidalle ja risukkoon ja saniaisiin ja kuraa lirisevän ojan yli sinne varjoon, missä hyttyset inisevät. 

    Minä en ole täältä yhtään kotoisin, hän tunsi kävellessään taas hiekkakäytävää. Tämä ei ole minun kotimaani." 

Nyt googlaan ja näen, että Napuen hautausmaa on edelleen Laihialla omalla paikallaan, mutta se on puleerattu siistiksi "Napuen puistoksi". 
Pappilan paikalla kasvaa rivitaloja.

Olen mietteissäni ja mielissäni, että muistan elävästi jonkin toisenkin, jo kadonneen historian kerroksen. 

 

METSÄ, METSÄÄ, METSÄT

   

Metsä on hyvin suomalainen juttu. En tiedä aivan nuorimmista ikäluokista, mutta ainakin kaikki muut ovat mitä todennäköisimmin käyneet ja jopa asuneet metsässä. Joka tapauksessa - täällä pääkaupunkiseudullakin - tiet edelleen  halkovat metsiä. Lentokoneella Hki-Vantaalle laskeuduttaessa ikkunasta katsoja hämmästelee, onko maassa asutusta vai pelkkää metsää?

Supisuomalainen sydän ja järki kuohahtaa, kun uutisissa kerrotaan, miten EU - he, jotka ovat hakanneet omat metsänsä - havittelee Suomen metsiä hiilinieluikseen ja haluaa viedä täkäläisiltä metsien vapaat käyttö- ja omistusoikeudet. Toisin sanoen pyrkii sosialisoimaan EU:lle Suomen metsät. 

Muuttaessani 15 vuotta sitten muualta Suomesta takaisin Helsinkiin, huomasin ensimmäisen vuoden aikana kaipaavani fyysisesti havupuita ja metsää. Oli pakko ajaa jonnekin, missä oli mäntyjä ja kuusia, harjuja ja niitten alla kirkkaana loiskuavia metsäjärviä, Edelleen menen aika ajoin metsään, marjastamaan, sienestämään, tai "muuten vain". Nuorena oleilin yksikseni joskus kesäisin syvälläkin suurissa metsissä. Se on hyvin erityinen tunne. Varmaan niistä kokemuksista on metsä tullut moniin kertomuksiini. 

Kymmenisen vuotta sitten sain ällistyksekseni suuren kunnian: kutsun Päättäjien Metsäakatemiaan. Tuo talouselämän, politiikan ja eri tiedealojen johtajille tarkoitettu seminaari ja keskustelufoorumi oli ehkä vierainta maaperää, jolle olen astunut. Jo ensimmäisen esitelmän aikana (UPM) hämmennyin usein toistuvasta termistä 'klusteri'. Mitä se tarkoitti?! Graafiset esitykset vilahtelivat keskittyneissä mutta juuri mitään ymmärtämättömissä silmissäni. Pelkäsin kuollakseni että jokaisen osallistujan olisi esitettävä jokin loppukaneetti kunkin jakson päätteeksi. Mieleeni tuli myös, että jos käyttäisin puheenvuoron (Luoja varjelkoon mielenhäiriöltä) ja ryhtyisin puhumaan aiheesta "Metsä Suomen kirjallisuudessa", se kaikki kuuloistaisi kuin kertoisin keijukaisista ja metsätontuista näille pukumiehille ja - naisille.  - Jotain kuitenkin opin: suuret metsäjätit himoitsivat päästä laajoihin avohakkuisiin, mutta laki sen oman maan rajojen sisällä kieltää. Karjalassa oli sitten "onneksi" toisin. Opin myös laskemaan motin metsässä. Voi humanistiparkaa, "helppo toisen asteen yhtälö" ei sujunut yhtä helposti kuin latinan deklinaatiot.  Oli kuitenkin hyvin antoisaa vierailla ns. epämukavuusalueella. Jatkoseminaareihin en silti osallistunut, vaikka vuosia posti toi kirjeitä, joissa tittelikseni oli pantu absurdi Metsäakateemikko. (!)

Palaan turvavyöhykkeelle.

Tartun Topeliuksen Maamme kirjaan, joka julkaistiin 1875 ja oli "alempien luokkien lukukirjaksi laadittu teos". Kirjani on 16. painos vuodelta 1985.  Sen 46. luvussa  METSÄ  Topelius kirjoittaa:

" - -  Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin, ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin. Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja lämpimän vaihteluilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ja suojelee kuivuudelta. Metsäisillä seuduilla sataa tasaisemmin; lumi ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi metsä on ikään kuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee täällä pohjan perillä, tarvitsee hyvät talvivaatteet, mutta jos se riisuu turkin päältään, se saa syyttää itseään, jos se paleltuu kuoliaaksi.

Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa tarvitse niin paljon metsää kuin Suomi, eikä yksikään kansa käytä metsää niin huonosti kuin Suomen kansa. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsää saadakseen muutamaksi vuodeksi paljon viljaa ja huonoa laidunta. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen taittamaan ja kokoamaan kerppuja lampailleen: hän katkoo huolettomasti nuoret puut tahi kaataa ne maahan, saadaksensa helpommin lehvät käsiinsä. Sitten tulevat halkojenhakkaajat, sysimiehet, tukkienkaatajat; he kaatavat kaiken, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei ketään huoleta, vaikka elukat syövät paljaiksi lehtipuiden vesat, ja vaikka miljoonittain nuoria puita hakataan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät kulovalkeatkin suuria aloja, ja palaneiden havumetsien sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalle ei usein kasva enää mitään. 

Tällä tavalla pidetään Suomen kalliita metsiä huonossa hoidossa ja päästetään ne vähenemään. Voitonpyyntö viettelee monia myymään tahi kaatamaan kaiken metsänsä, sen sijaan että hän hakkaisi vuosittain pois vain täysikasvuiset puut ja saisi näin pysyvän hyödyn metsästään. Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt on jo suuria, avaria maa-aloja autioina ja metsättöminä. Maanviljelijät valittavat kylmien kesvättuulien hävittävän laihoja tahi kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät ajattele sitä, että he ovat useasti itse tähän syypäät. 

Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli välttämätöntä perata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille. Noista ajoista kansamme on perinyt sen onnettoman luulon, että metsä on jotakin pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian puute tulee meille paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan istutuksia, siellä hänen täytyy sanomattomalla vaivalla kylvää metsää.".     

 

HÄMÄHÄKKI

 

(Gösta Diehl, Hämähäkinverkkoja, 1955)

HÄMÄHÄKIN  HYRÄILY

Jousi, seitti, kieli,

kaunista ja täsmällistä

liikkeen geometriaa. Keveästi

vedän skaalat,

kaikki duurit seittikuvioon.

Aloin päivän aikaisin,

hm hmmm ja heh heh hee,

saan aikaan luonnoksen

täydellisen, matemaattisen.

Vaan sivuun astun niin kuin mestari

kärsivällinen,

kun joku perehtymätön

kuitenkin

lumoutuu

ja erehtyy

sisään hienoon sävellykseeni. 

Hämähäkki on yksi suuresti ihailemistani ammattilaisista. Mikä arkkitehtuurin nero! Tämä salaperäinen, yleensä piilossa pysyttelevä eläin kiehtoi minua jo lapsena, kun katselin kesäisessä metsässä aamukasteessa kimaltelevaa kanervikkoa, jonka ylle oli pingotettu harmaanvalkoisten verkkojen kattama suurensuuri "teltta-alue". Myös huusissa katon nurkassa oli nähtävillä taitavasti kudottu verkko, jonka seittiin jokin hyönteinen silloin tällöin sotkeutui, mutta jonka hämähäkki nopeasti hoiteli ja taas pikapikaa korjasi verkon tiptop kuntoon.  

       Nykyisinkin vilkaisen hyväksyvästi ruskeahousuista varastohämähäkkiä, kun näen sen tarmokkaasti ja kiireisesti juoksevan pitkin lattialistaa töihinsä. Nimitän sitä talonmieheksi. Se siivoaa huushollin kaikenmaailman sokeritoukista yms.

Tunnen yhä lämmintä iloa, että satuin vuonna 1995 astelemaan Helsingissä Kasarmikatua ja poikkesin Rakennustaiteen museoon (nyk. Arkkitehtuurimuseo), jossa oli meneillään näyttely Eläinten arkkitehtuuri. Mikä silmiä, sydäntä, järkeä ja luovuutta avaava näyttely! Olin aivan haltioissani ja seuraavat päivät tutkiskelin tarkkaan näyttelystä ostamaani kirjaa. 

    

Myös hämähäkeistä puhuttiin.

Sain tietää Stuttgartin yliopiston keveiden jännitettyjen rakenteiden laitoksen tutkimuksista, joissa on paljastanut hämähäkkien kymmenien miljoonien vuosien aikana kehittämien rakennelmien ällistyttävä monimuotoisuus ja logiikka. Kun meidän omat rakenteemme ovat keventyneet, ne ovat alkaneet muistuttaa hämähäkkien rakennelmien yksityiskohtia. 

(Saksan paviljonki, Expo '67, Montreal sekä hmähäkin verkko.)

 

Kesämökin kanervikossa ja huusissa olleet verkkonsa hämähäkit uusivat päivittäin, ja saattoivat esimerkiksi popsia vanhan verkon suuhunsa saadakseen mukavasti aminohappoa uuteen työhönsä. Hämähäkin ruuansulatus taitaa olla omaa luokkaansa - kuten kaikki Luojan suunnittelemassa ihmeellisessä luonnosssa - sillä ihmisestä tuntuu hurjalta, että joku syö seittiä, joka on - ainoastaan 0,00003 mm:n paksuisena - viisi kertaa vahvempaa kuin samanpaksuinen teräs. 

  Madagaskarin hämähäkin kehräämä, kuulakärkikynän paksuinen seittiköysi pysäyttäisi kuulemma lujuuslaskelmien mukaan Boeing 747:n lennosta. Seitti on myös vahvempaa kuin luotiliiveihin kehitetty materiaali kevlari. Sitä voi venyttää 30 metriä sen katkeamatta. 

Ilmankos silkkiteollisuus joskus kiinnostui hämähäkin seitin hyödyntämisestä, mutta ei, hämähäkit pitäytyvät omaan maailmaansa ja sulkevat ovensa kaikenmaailman kauppamiehiltä ja tuotannon suunnittelijoilta. Intian valtamerellä ja eteläisellä Tyynellämerellä tosin kalastajat ovat käyttäneet keräämiään seittejä kalaverkoissa 

 

Kirjailijana minua on joskus hyväntahtoisesti moitiskeltu siitä, että kirjoitan "liikaa" luonnosta. No, eläinten arkkitehtuuri nyt tietysti on osaltaan antanut vettä myllyyn. Virikkeet kuitenkin ovat sellaisia, että ne eivät toteudu 1:1, vaan ennemminkin laukaisevat assosiaatiot ja helähtävät monissa eri elämäntunteen tai elämänilon kielissä. Jo ennen näyttelyn näkemistä olin kirjoittanut aikaisemmin julkaistussa saturomaanissani Kultaraha nurkan alla hämähäkeistä.

" --

    Sulevi nauroi: - Sinulta tulee juttua kuin tuota sukkaa, Lyytikkä. Sinä kehräät minulle satuja kuin hämähäkki seittiään.

    - Vai hämähäkki, Lyytikkä mutisi epäillen. - Tulepas joskus katsomaan, millaisia rukkeja tällä mäellä iltaisin pyörii, niin tiedät, millaista on hämähäkkien työ. Yksikin suurimmista kutojistani on tehnyt sellaisen verkon, että siihen pysähtyy kaikki hämärässä lentävä ikävä ja kaipaus. Minä aina aamuisin tyhjennän sen ensimmäiseksi ja hautaan tuonne kukkaketoon - tai joskus muurahaisten pesään. En tiedä, mitä tekisin ilman pikku punojiani, nytkin siellä yksi ilokseni virittää kultaista verkkoa ikkunaan. Kun sitä katson, valo pyörii tuvassani kuin auringon ratas. En minä sellaiseen kudontaan itse pysty, ei se ole kolmella kädellä mahdollista." 

JUHANNUSVIIKON PIENI KIRJAVISA

 

Kuljeskelin täällä meillä merenrantaa ja näin siellä täällä kaislikosta pilkistäviä keltakurjenmiekkoja eli keltaisia iiriksiä. Niistä tuli mieleeni eräs jännityskertomus. Kukahan sen kirjoitti? Ja entä kaikki nuo muut, joilla on niin kesäinen nimi, ketkä ovat niitten kirjoittajia? - Lähes kaikki kirjat on julkaistu jo jonkin aikaa tai paljon aikaa sitten. Uusimipien romaanien ja runokirjojen nimet eivät enää ole kovin luonnonläheisiä. Tätäkin aihetta voisi joku nokkela opiskelija pohtia keveämmän luokan pro gradu-tutkielmassaan? 

Siis: Kysymys kuuluu: Kuka on kirjailija?

1.)  Keltainen iiris, jännityskertomus.

2.) Suopursu kukkii, romaani.

3.) Metsän seinä on vain vihreä ovi, runoja.

4.) Puut, kaikki heidän vihreytensä, runoja.

5.) Ihmiset suviyössä, romaani.

6.) Kesäkirja, romaani.

7.) Juhannusvieras, romaani.

8.) Missä lintuset laulaa, romaani.

9.) Lentäviä kukkia, runoja.

10.) Kesän varjot, runoja.

11.) Nokkoset kukkivat, romaani.

12.) Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle, runoja.

 13.) Kaislikossa suhisee, satuklassikko.

14.) Ruiskukkaehtoo, runoja.

15.) Kesäyön unelma, näytelmä.

Ennen kuin silmäilette alla olevia vastauksia, voitte syventyä oheiseen kasviaiheiseen kuvapostikorttiin 1900-luvun alusta. Ainakin minulle oli erityisen uutta tietoa tuo oikeassa alanurkassa oleva 'ruohonkorsi' symbolina. Mietin, kenelle voisin lähettää salamyhkäisen viestin Olen kirjoittanut. Kustantajalleko?

Vastaukset kysymyksiin:

1.) Agatha Christie 2.) Matti Hälli 3.) Risto Rasa 4.) Paavo Haavikko 5.) Frans Emil Sillanpää 6.) Tove Jansson 7.) Anna-Leena Härkönen 8.) Eeva Joenpelto  9:) Risto Ahti 10.) Bo Carpelan 11.9 Harry Martinson 12.) Arja Tiainen 13.) Kenneth Grahame 14.) Anna-Maija Raittila 15.) William Shakespeare.

VAHVA JA VÄRIKÄS SIVELLIN - MAIJA ISOLAN MAALAUKSISTA

 

(Laika ja minä, 1971)

Antoisaa tutustua taidemaalari Maija Isolaan! Tove Jansson sanoi aikoinaan, että hän on ennen muuta maalari ja vasta sitten muumien luoja ja kirjailija. Samoin Maija Isola on selvästi - ja myös omien sanojensa mukaan - ennen kaikkea maalari. Vasta sitten tai sen lisäksi tulevat Marimekolle suunnitellut painokankaat. Monen muunkin taitteilijan kohdalla toistuu tämä: ns. suuri yleisö tuntee taiteilijan vain yhden osa-alueen tekijänä. 

Hämeenlinnan taidemuseossa on parhaillaan, 12. syyskuuta saakka, esillä Maija Isolan näyttely Vahva ja värikäs sivellin. Astelin ihastuneena huoneesta toiseen. Miten inspiroivaa! Tunnistan mielessäni aina 'todellisen taiteilijan' siitä, että hänen työnsä ovat hedelmällisiä, toisin sanoen ne ikään kuin 'siementyvät' katsojan/lukijan/kuulijan tajunnassa ja synnyttävät innoitusta, inspiraatiota, jopa jotain uutta luomusta.  Vastakohtana pidän äärimmilleen jalostettua hybristä, joka voi sinällään olla muotopuhdasta ja ihailtavaa, mutta joka jää siemenettömäksi. 

(Uni, 1992)

 Esimerkiksi Maija Isolan sarjat 'Uni' ja  'Ajatuksia' (1987,1988) ovat kiehtovia oivalluksia psyykestä. Niissä on unenomainen ja selityksiä väistävä särmänsä, oma totuutensa, jota ei pidä "selittää" tai "ajatella", vaan ottaa vastaan. Niin kuvataide parhaimmillaan toimii. - Musiikki yltää mielestäni taiteen lajeista syvimmälle, koska se - vastoin kuin sopimukselliset symbolit  - pääsee samantien kaikkien psyyken kerrosten, kaikkien defenssien läpi. Niin suuret säveltäjät esittävät tunteita ja tunteitamme.  - Hankalin  väline on kieli, joka operoi pelkillä symboleilla eli sanoilla. Mutta hämmästyttävästi sekin,  onnistuessaan, tavoittaa tavoittamatonta ja koskettaa lukijan herkintä kaikupohjaa. Kirjoittajan hengen tuntee lukiessaan, se on ihmeellistä eikä sitä pysty selittämään. Sanat ovat enemmän kuin kirjaimia, musiikki on enemmän kuin nuotteja, kuvanteko enemmän kuin materiaa ja yrittämistä.  

(Rajut kukat, 1973)

Maija Isolan monet värikkäät kukka- ja kasviaiheet ovat kesyjä verrattuna Georgia O´Keeffen hurjaan vimmaan, mutta omalla tavallaan ne myös ovat vahvoja ja mystisiä. Kukat (vaikea aihe) ovat aina sanattomia symboleja, eivät vain "kauniita" tai koristeita. Yksi vaikuttavimmista kukka-aiheisista maalauksista elämässäni on ollut Ester Heleniuksen 'Itkeviä liljoja' (1919), joka - samoin Hämeenlinnan taidemuseossa - vavahdutti minua aikoinaan niin voimakkaasti, että kiirehdin kotiin kirjoittamaan (silmät vesissä) sen pohjalta runon 'Itkeviä liljoja' (kokoelmassa Kuningattaren viitta, Tammi 2011). Myöhemmin luin, että Helenius oli maalannut taulun saatuaan kuulla sisarensa kuolleen. Jotain syvästä tunteesta siirtyi siis öljyvärien kautta kaukaiseen katsojaan. 

Musta pantteri lienee Maija Isolan alter ego. Maalaukset nukkuvasta ja leijuvasta pantterista, tai kuvasarja sen vaihtuvista ilmeistä, ovat ihania. 

Maija Isola oli mitä ilmeisimmin todella hauska ja huumorintajuinen ihminen! (Hänellä näyttää myös olleen lapsuudesta asti aina koira, minkä tyytyväisenä panin merkille.) Hänen töistään välittyy energia, lämpö ja elämän rakkaus. 

(Whisky, 1973)

  
 Näyttelyn alakerrassa on myös kuriositeettinä - mutta kuvaavana sellaisena - mainio kokoelma Maijan ja hänen kahden sisarensa Irman ja Tuulikin yhteisistä lapsuus- ja kouluvuosien "furu"-leikeistä. Valtava määrä pieniä vesivärein maalattuja paperisia ihmishahmoja ja tarinoita sekä lavasteita niitten seikkailuille ja elämänvaiheille, kokonaisia kartanoita huoneineen, saleineen, portaikkoineen jne.  - kaikki mitä ilmeisimmin lähtöisin Maijan siveltimestä.