YSTÄVYYS

 

Ystävyys on yksi ihmisten välisen rakkauden muoto, sanoo italialainen sosiologi Francesco Alberoni tutkielmassaan Ystävyys (L´amicizia, Otava 1986).

Kirjassaan hän myös laajasti perustelee rakkauden ja ystävyyden välisiä ratkaisevia eroja. Ystävyys on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista ja oman identiteetin tunnistamista, se on pakotonta, vilpitöntä, spontaanisti jatkuvaa ja hyväntahtoista; vain ystävän kanssa tunnemme olomme mukavaksi ja meille tulee halu ilmaista se mikä meissä on parasta. Ystävä tekee meille oikeutta. Jotta voisi arvostaa jotain ominaisuutta toisessa ihmisessä, täytyy olla hyväntahtoinen. Ystävä on sitä, hän näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. 

     Tavatessamme ystävän yhteinen menneisyytemme ei paina meitä eikä tulevaisuus huolestuta. Väliaika ei ole ongelma. Ystävyydessä ei ole rakkaussuhteelle ominaista vakuuttelua ja varmistelua, vaan se on luonteeltaan vapautunutta ja aina tietyssä mielessä keveää. 

     Mikään inhimillinen ei kuitenkaan jatku itsestään, vaan on olemassa vain siinä tapauksessa, että sitä uudistetaan. Ystävykset kohtaavat yhä uudelleen ja uudistavat ystävyytensä näitten kohtaamisten kautta. 

Kiinnostavasti Alberoni ottaa esille valta-käsitteen. Ystävyyteen ei sovi liian suuri valtatasapainon poikkeama, koska se on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista. Nähdessämme ystävän, meidän tulee unohtaa tarve, rooli ja asema. Näin ystävyys voi syntyä myös kahden hyvin eri-ikäisen ihmisen välille.

      Ystävyys on aina myös vastavuoroista, ilman vastakaikua ei ole ystävää.

Ystävyyden kriiseistä Alberoni kirjoittaa: "Jos ystävyys säröilee, voimme yrittää pelastaa sen, säilyttää ystävällisen asenteen, olla olevinamme ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se on turhaa. Ystävyyden aines on moraalista. Kun luottamus kerran katoaa, se katoaa ainiaaksi.

     Myös väärinymmärtämiseen sisältyy aina hyvän tahdon puutetta. Se on alitajuisen välinpitämättömyyden, kaunan, kateuden, halveksunnan ja jopa aggressiivisuuden oire. Niinpä, jos ystävämme ei ymmärrä meitä, se merkitsee että hän ei itse asiassa olekaan ystävämme eikä pidä meistä." 

Alberoni kirjoittaa hyvin eurooppalaisesti ja myös italialaisesti. Kokonaisuutena kirjan päätelmät ovat päteviä ja rehellisiä. Mutta toisinaan hänen kriteerinsä vaikuttavat olympolaisilta ihanteilta. 

Minusta ystävyydellä on myös vaatimaton puolensa; se ei vaadi liikaa ystävältä, ystävän ei tarvitse olla kaiken aikaa säkenöivä ja meitä innoittava ja kohottava.

      Isäni tapasi sanoa, että epätyydyttävätkin ihmissuhteet ovat parempi kuin ei ihmissuhteita ollenkaan. 

Ystävyyden säilymisen, ja jopa syntymisen, yhdeksi kivijalaksi ottaisin myös uskollisuuden. Alberonikin kyllä toteaa, että syventyäkseen ystävyys vaatii aikaa. Minusta juuri aika punnitsee uskollisuuden. 

Kirjoitin kokoelmassani Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä (Tammi 2011) sadun koirasta ja hevosesta, jotka ovat kauan olleet läheisiä ystäviä. Sitten koira yllättäen tutustuu kissaan ja hurmaantuu. Sillä on mahdollisuus saada kissa ystäväksi! Kissa jopa kutsuu koiran vierailulle. Silloin hevonen saa häipyä. Hevonen ei enää kiinnosta koiraa. " Sinä et nyt tajua, koira sanoi. Tässä ollaan menossa kutsuttuna vieraana kissan luokse. Se ei ole sellaista toljailua ja juttujen jauhamista kuin tallilla ja pihalla". Tässä koira toimii aivan alberonilaisittain: toveruus ei ole ystävyyttä, pelkkä tapa viettää aikaa yhdessä ei ole ystävyyttä. - Mutta koira saa pettyä. Yhtäkkiä kissa ilmoittaakin olevansa liian kiireinen enää tavatakseen koiraa. " Se oli tutustunut tuohon innokkaaseen otukseen jo mielestään riittävästi. Joku kiinnostavampi ja vaikeammin voitettava olisi nyt saatava ystäväksi". Alberoni vastaisi tässä kissalle: 'Todellisia ystäviä ei voi valloittaa. Onko sellainen ystävä, joka ei sano meille totuutta, hymyilee aina, myöntää aina meidän olevan oikeassa, vetoaa turhmaisuuteemme?'

Mutta yksinkertaisempi hevonen täyttää ystävyyden hyveet: se on uskollinen, se ei kanna kaunaa, se on jaksanut odottaa. " Koira palasi heti järkyttyneenä hevosen luo. Hevonen ilahtui. Se avasi tallinsa ovet apposelleen. Koira astui sisään korvat riippuen.

- Kissa salli minun olla vain hetken ystävänsä. Mutta vasta paljon myöhemmin meillä olisi ollut ihan oikeasti jotain sanottavaa toisillemme, se tunnusti. - Niin kuin sinulla ja minulla, hevonen. Meillä sitä riittää puhuttavaa kun olemme tunteneet toisemme niin pitkään. 

- Niin, kyllähän sitä on yhtä ja toista tapahtumaa piisannut, hevonen nyökki muistilokeroitaan kaivellen.

- Tärkeintä on, että ystävyys kestää, koira huudahjti viisastuneena.

    Hevonen ymmärsi. - Kyllä! Määrä on tärkeämpää kuin laatu, se hirnahti hyvillään. - Tallin täysi tavallista luotettavaa heinää pitää paremmin hengissä kuin kourallinen makeaa kauraa."

Oheinen vanha repeytynyt kuva kertoo ensimmäisestä unohtumattomasta ystävyydestäni. Hannele oli minua huomattavasti vanhempi tyttö, jo lukiolainen, kun itse taas olin kansakoulun tokalla. 

     Ystävyytemme alkoi onnettomuudesta, jossa hänen keinulautansa kulma osui päähäni niin, että siitä alkoi dramaattisesti vuotaa verta kasvoilleni. Järkytys ja hätä oli ympärilläni suuri, vaikkei minua muistaakseni edes erityisesti sattunut. 

     Syyllisyydentuntoinen Hannele halusi sen jälkeen usein tavata minut, jotta hän sai tarkastella arven paranemisprosessia. Pyöräilin mielissäni hiekkatietä hänen kodilleen. Kuten kuvasta näkyy, olin eräänkin kerran kähveltänyt päähäni kotoa äidin silkkihuivin käyntini kunniaksi. Hannele halusi joka kerta, niin kauan kuin päässäni vielä näkyi jälki, varovaisesti harjata tai kammata hiukseni ja katsoa arpea. Sen jälkeen hän saattoi ehdottaa minulle silmät tuikkien: "Lähdetäänkö poimimaan joelle rentukoita?" "Tule, mennään yhdessä kivenkoloon lukemaan!" " Nyt minä opetan sinulle miten puhdistetaan korvasieniä". Vinttikamarissaan hän esitteli minulle kesyttämänsä punatulkun, joka istui hänen hiuksissaan. Jokainen tapaamisemme täytti sydämeni onnella ja riemulla. 

Vastoin Alberonin määritelmää, pidin ja olen muistoissani pitänyt tätä itseäni vanhempaa tyttöä todellisena ystävänäni, vaikka hän oli idolini. Vaikka hänen hyväntahtoisuutensa lähti syyllisyydentunteesta, löysimme toisistamme kesän aikana niin paljon yhteistä iloa ja luovuutta, että meistä tuli ystäviä; valta-asema ja rooli katosi. Toteutui Alberonin teesi: "Ystävä näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. Muut ovat välinpitämättömiä, heidän sydämensä on kylmä, eivätkä he sen vuoksi edes näe millaisia me tosiasiassa olemme. Saattaa tapahtua, että henkilö joka tekee meille oikeutta, joka ojentaa meille kätensä, on meille vieras. Tämä vieras henkilö on silloin ystävämme, vaikka vain hetkisen."