KIMALAISIA, MEHILÄISIÄ

Kuulemma kimalaisia ei enää näy. Ei pidä paikkaansa. Postilaatikolla juhannusruusussa käy nyt huumaava pörinä. Unikot auringossa eivät saa hetken rauhaa näiltä työteliäiltä hyönteisiltä, ja kun menin kasvihuoneelle, ohitseni surahti tuulenvireessä kiire nimeltä kimalainen. Avasin sille heti oven selkoselälleen: Tervetuloa!  
Vuosi sitten sateessa ja kylmässä kävin siveltimellä läpi tomaatin- ja mansikan kukkia, jonkinlaista keinopölytystä siis, mutta nyt voin jättää homman ammattilaisen hoidettavaksi.

Kimalaisen - ehkä mehiläisen - voisi nimetä meidän runoilijoitten suojeluhyönteiseksi. Se ei "vain lennä kukasta kukkaan" missään alhaisessa ja kevytmielisessä merkityksessä, vaan heittäytyy elämään, pikku siivilleen, keräten mettä aamusta illan tuloon, elämäänsä epäilemättä.
   
Seurasin kerran vanhan puuhuvilan seinänrakoon kiipeäviä kimalaisia, joitten takajalkojen "vasut" olivat kukkuroillaan siitepölyä. Iltamyöhään ne lensivät pois ja tulivat takaisin, jopa selllainen kimalainen, jolla oli vain yksi vasu. Kirjoitin siitä sadun 'Mehiläisen sydän' (kokoelmassa Kiitollinen sammakko, Tammi 2009). Siinä mehiläinen - tunnollinen lääkäri - tulee kesken kiireittensä katsomaan kimalaista:
" - - Mehiläinen surahti kimalaisten taloon. Se osui mesivasujen lastaussillalle, kovaan tungokseen, mutta pääsi silti nopeasti Iso-kimalaisen kansliaan, missä poikakin lepäsi.
   - Jalka on murtunut, mehiläinen sanoi tunnusteltuaan tuntosarvellaan varovasti nuoren kimalaisen vasujalkaa. - Ja poika vaikuttaa muutenkin ylirasittuneelta. Hänen värinsä ovat haalistuneet ja siivistä on kadonnut kiilto.
    - Ei voi pitää paikkaansa! Iso-kimalainen huudahti hämmästyneenä. - Poikahan tekee yhdellä vasullaan vain puolet siitä työmäärästä, mitä me muut kahdella!
--
    - Mutta ehkä hän juuri siksi tekee kaksinverroin töitä teihin muihin verrattuna, mehiläinen sanoi. - Ehkä hänen on pidettävä enemmän kiirettä , ehkä hänen on vaikeampi lentää, kun vasut eivät ole tasapainossa."
     
        Keskittymistä vaatineen, pitkän työpäivänsä jälkeen uuras mehiläinen, se kuvitteellinen, josta me emme tiedä mitään, kuitenkin katoaa hetkeksi muilta näkymättömiin:
" -- niin kuin tuuli olisi temmanut sen mukaansa.
       Illan valossa se lensi yli salmen ja seurasi jokea, jonka laskeva aurinko kultasi. Rannoilla puut kallistelivat kohti vettä ja isot kivenjärkäleet kohosivat töyräiltä kuin mammutit, kuuset metsässä tummuivat. Mutta pienen mehiläisen sydän täyttyi auringosta, veden välkkeestä, kurjenmiekoista, kaukaisen niityn tuoksusta ja jokien pyörteestä. Se lensi pois, tavoittamattomiin, hetkeksi ennen kuin aamu taas heräisi rantakivillä ja uusi päivä olisi alkanut, ja sitä tarvittaisiin."

Kimalaista on sanottu runoilija Emily Dickinsonin hyönteiseksi, mutta hänen kootuistaan, The Complete Poems (Faber & Faber, 1975) en löydä 1775:n runon joukosta yhtään bumblebee-mainintaa, sen sijaan bee tulee vastaan aina silloin tällöin. Esimerkiksi:

Bee! I´m expecting you!
Was saying Yesterday
To Somebody you know
That you were due - 

The Frogs got Home last Week -
Are settled, and at work -
Birds, mostly back -
The Clover warm and thick - 

You´ll get my Letter by
The seventeenth; Reply
Or better, be with me -
Yours, Fly. 

NIITYILLÄ JA PUUTARHOISSA

NIITYILLÄ JA PUUTARHOISSA
kasveja, ihmisiä ja historiaa


Teija Alanko,
Malva ja mulperi,
SKS 2018.


Edith Holden,
Nuoren naisen päiväkirja
luonnontapahtumista 1906,
Otava 1977.
(The Country Diary of an Edwardian Lady,
@Webb&Bower, 1977.)

Edith Holden,
Luontopäiväkirja 1905,
Otava 1989.
(The Nature Notes of an Edwardian Lady,
Webb&Bower, 1989.)


Jos ei ole ollut taipumusta luonnontieteitten teoreettiseen opiskeluun, botaniikan ystävä saa tällaisista kirjoista suurta mielihyvää.
Toinen keskittyy kasviarkelogiaan (mikä kiehtova, huima oppiala, josta tuskin olin ennen kuullut), toinen kirjapari runouteen, maalaustaiteeseen ja suureen luonnonrakkauteen ja
-tuntemukseen. Kumpaakin kirjoittajaa - vaikkakin aivan eri aikakausien ja maailmojen ihmisinä, toinen kamera kaulallaan, toinen maalaustarvikkeet kainalossaan - yhdistää kokosydäminen omistautuminen aiheeseensa.

FT Teija Alanko, kasviarkelogi ja -biologi, on tutkinut suomalaisten hyötykasvien ja puutarhojen historiaa halki vuosisatojen. Varhaisimmat arkeologiset siemenlöydöt

) 

(esim. nokkonen) ovat peräti kivikautisilta asuinpaikoilta (1700 eKr.).
Pääpainoi kirjassa on kiehtovalla ja monin tavoin mullistavalla 1700-luvulla, hyödyn ja valistuksen aikakaudella.

Puutarhojen historia on ihmisen luontosuhteen historiaa, erilaisten paikkojen ja tyylisuuntien historiaa, taidehistoriaa ja kasvihistoriaa. Se on myös puutarhoissa vaikuttaneiden ja niiden kanssa työskennelleiden yksittäisten ihmisten henkilöhistoriaa.

Malva ja mulperi ei todellakaan ole kuivakiskoinen kasvihistoriikki, vaan elävä kuvaus erityisesti 1700-luvun tarmokkaista ihmisistä, jotka puuhasivat uusien keksintöjen (mm. peruna) ja kokeilujen (mm. riisi ja silkintuotantoon tarvittava mulperi) parissa.
Lukija seuraa mielihyväisellä kiinnostuksella, miten vaikkapa Hans Henrik Boije, tuo opportunisti, juonittelija ja Kustaa III:n suosima poliitikko, häärää Kaisaniemen 'plantaasillaan' kasvattaen rahakkaita toiveita herättävää perunaa ja mulperia, hedelmäpuita, tupakkaa (ilman lupaa), sekä uuden mantereen hyötykasvina tunnettua okahulluruohoa.

Silkkiäistoukka valkomulperin lehdellä.
J.W.Weinmann, Kansalliskirjasto

- Tai kuinka Kokkolassa lääkärintointa harjoittanut kirkkoherra Anders Chydenius ja apteekkari Gustaf Libeck kasvattavat unikkoa valmistaakseen siitä oopiumia. Chydenius aloittaa kokeilun, Libeck innostuu ja tulee mukaan. He toteavat rohdoksensa ulkomaisen veroiseksi tinktuuraksi. Myös raparperi-kokeiluja kirkkoherra-lääkäri harrastaa.
- Turun Brinkhallissa moniosaaja Gabriel von Bonsdorff, luonnonhistorian professori, lääketieteen professori, arkkitehti, rakennusmestari ja antiikin historian tuntija, valistaa kansaa puutarhakasveista, viljelymenetelmistä ja terveistä elämäntavoista ja kasvien lääkekäytöstä. Tässä vain muutama esimerkki. Lukuisa joukko merkittäviä henkilöitä vilahtelee kirjan sivuilla kasvinlehtien seassa.
Kirja on runsaudensarvi. Suomiensa tietojen vuoksi moni tuttu paikka, etenkin Turun ja Helsingin seudulla, saa aivan uutta mielenkiintoisuutta.

Oopiumunikko (Papaver somniferum),
J.W.Weinmann
1737, Kansalliskirjasto.

Puutarhahistoria linkittyy siis suuresti lääke- ja taloustieteen sekä farmasian historiaan. Myöhemmin tulevat mukaan henkiset ja kauneusarvot (englanninkielinen termi: pleasure garden).
Ihmiset puutarhoissaan vaikuttivat puutarhojen historiaan yhtä lailla kuin maailma ja muutokset heidän ympärillään. Koko 'puutarha'-käsite on vaihtunut aikojen saatossa.
Oletettavasti puutarhoissa hääri entisaikaan monenlaisia ihmisiä ikään, sukupuoleen, säätyyn tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Silti useimmiten vanhaan puutarhakulttuuriin liitettävät henkilöt, ne jotka kirjallisuus tuntee, edustavat ylempiä säätyjä, akateemisia, pappeja, aatelisia tai opportunistisia porvareita, ja ovat enimmäkseen miehiä, jotka ahersivat palstoillaan muitten toimiensa ohella. Toisaalta voidaan olettaa, että puutarhoissa työskennelleet ihmiset olivat jopa ennemminkin naisia, aina viikinki- ja keskiajasta alkaen.

Hienosti kuvitettu teos esittelee luostaripuutarhat, linnapuutarhat, apteekkipuutarhat, akateemiset puutarhat ja koepuutarhat, pappilapuutarhat, kartanopuutarhat, orangerit ruutanalampineen, kaupalliset puutarhat, kaupunkitonttien puutarhat (mm. C.L. Engelin talvipuutarha lämmitettävine uuneineen), kaupalliset puutarhat ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi kerrotaan yli 50:stä hyötykasvista, joita on käytetty ravintona, mausteena, lääkkeenä ja väriaineena.

Hauska on myös lukea, mitä suomenkielisiä kasvien nimiä meille ovat antaneet 1500-luvulla Mikael Agricola, 1600-luvulla Elias Tillandz, ja 1800-luvulla Elias Lönnrot. Murteellisten kasvinimien luettelo on pitkä ja värikäs.


Edith Holden (1871-1920), englantilainen kirjankuvittaja,
kirjoitti ja kuvitti hienot luontopäiväkirjansa Warwickshiressä maaseudulla. Päivittäisillä kävely- ja pyöräilyretkillään hän pysähtyi kasvien, lintujen ja hyönteisten äärelle ja tallensi näkemäänsä.
    Muistiinpanojensa lisäksi hän kirjoitti talteeen englantilaisen talonpoikaiskulttuurin elämänviiisauksia.
     Runovalinnat osoittavat, kuinka suuresti hän arvosti rauhallista, eristäytynyttä elämäänsä.
     Holdenin kauniit, luonnonrakkautta sädehtivät kuvitetut päiväkirjat löytyivät kuin sattumalta 1976 ullakolta, jossa ne olivat vuosikymmeniä lojuneet. Onneksi ne esiteltiin kustantajalle, joka heti ymmärsi niitten arvon.
       Vaikka Edith Holden rakasti yli kaiken maaseutua, hän muutti myöhemmin Lontooseen avioiduttuaan kuvanveistäjän kanssa. Hänen elämästään ei tullut kovin pitkä. Hän hukkui Thamesiin 49-vuotiaana ollessaan keräämässä kukkivia kastanjan oksia.

'Laulu', R.L. Stevenson 

IHMISTÄ TUNTEMASSA

Juhani Mattila,

NÖYRYYTYS,

Arvokkuuden kokemuksen
menettämisestä ja
uudelleen löytämisestä.
Kirjapaja 2017.


Kavahdan populaaripsykologisia kirjoja, joita ovat kirjoittaneet kaikenkarvaiset terapeutit ja humanistit. Niitten mustavalkoisuus ja valmis asenteellisuus tekee lukemisesta ahdistusta ja levottomuutta herättävää ja pahimmillaan nostattaa syyllisyyden ja voimattoman epäluottamuksen tunteita niin perhe-elämää kuin kaikkea sosiaalista kanssakäymistä kohtaan.
       Sattumalta käsiini sattunut Juhani Mattilan kirja on kuitenkin aivan toista maata.
Kokeneen lääkärin rauhallisuudella Mattila käärii auki erilaisia elämän sideharsotukkoja ja tarkastelee alta paljastuneita haavoja, märkiviäkin, ammatillisella tyyneydellä ja ystävällisyydellä. Hän menee juuri sinne, missä kipu on, mutta 'potilas' (=lukija) on sittenkin vain helpottunut päästyään asiantunteviin ja osaaviin käsiin. Kiinnostuneena ja luottavaisena hän kuuntelee lääkärin sanoja ja tuntee olonsa keventyneeksi ja kiitolliseksi. Nyt puhutaan vaikeista asioista ymmärtäväisesti ja tuomitsematta.
       Juhani Mattilalla on takanaan monikymmenvuotinen ura psykiatrina ja psykoterapeuttina. Pelkkä pitkä työura ja potilaiden virta ei kuitenkaan sinällään vielä kerro mitään ammattiauttajasta. Teoreettisen oppineisuuden lisäksi hyvällä lääkärillä on viisautta, totunnaisuuksista vapaata kriittistä ajattelukykyä, ja lämmintä myötätuntoa. Hän elää elävässä elämässä silmät ja korvat avoinna. On hieno asia, että Mattila on myös julkaissut kirjoja käsittelemistään syvästi inhimillisistä aiheista. Niin lukijakin pääsee ikään kuin hänen vastaanotolleen.
Ahmin nöyryytyksistä kertovaa - vapauttavaa - kirjaa niin kotona kuin metromatkoilla. Juuri ennen nukkumaan menoa päätin olla lukematta, sillä helppolukuinen mutta sisällöltään tavattoman rikas teksti aktivoi kovasti ajatuksia, ei pian uni tule silmään. Mieleeni nousee lukiessa tulvimalla muistoja sekä omasta että tuntemieni ihmisten elämästä. Säälin tai itsesäälin sijasta huomaan tarkastelevani valtaosaa mietteistäni kiinnostuksella, tekisi mieli sanoa kunnioituksella ja lempeydellä.
        Uutta oivallusta tarjoavasti Mattila esimerkiksi avaa käsitettä itsetunto. On tullut tavaksi puhua vahvasta tai heikosta itsetunnosta. Mutta asiaa voi ajatella myös toisin. Vahvan tai heikon sijaan itsetunto olisikin reagoimaton tai herkkä. Jännittäminen esimerkiksi ei tarkoittaisi huonoa vaan pikemminkin herkkää itsetuntoa. "Jos itsetunnon reagoivuus loppuu ja jumittuu johonkin asentoon, joko ylös ylemmyyteen tai alas alemmuuteen, tarkoittaa se koko tunne-elämän jähmettymistä. Ihminen saa vakautta mutta luopuu samalla aidosta ja elävästä itsestään.
       Joidenkin ihanteiden mukaan ihmisen pitäisi olla ainakin ulospäin vakaa; hänen mielialansa pitäisi pysyä tasaisen leppoisana ja tyytyväisenä riippumatta olosuhteista. Se ei kuitenkaan voi olla tavoiteltava normi, joka sopisi kaikille. Tällainen hyvä itsetunto saattaa olla merkki tunneherkkyyden puutteesta ja joustamattomuudesta. - - Vakauden vastakohta ei siis ole epävakaus, vaan herkkyys."
      Häpeä, shokki, lamaannus, raivo, pettymykset, suru, pelot, varautuneisuus - monenlaista "tulikärpästä" pyörii nöyryytysten ympärillä. Ne kaikki on syytä tehdä näkyviksi, kohdistaa niihin ajattelun ja keskustelun valoa. Ei ole syytä peitellä mennyttä. Usein puhutaan reipastelevaan tai patistelevaan sävyyn vain "eteenpäin katsomisesta". Ei ole mitään "eteenpäitä", jos takana on paljon haavoittavaa sotkua. Samoin "positiivista ajattelua" ei synny tyhjästä, jos kielteistä ei ole uskallettu tunnustaa. "Tikulla silmään, joka vanhoja muistaa" on sekin mielestäni mitä typerin sananparsi - varsinkin jos jotakuta on satuttavasti jo sohaistu jollakin "tikulla". Asiat eivät vanhene unohtamalla.
      Kirjallisena ihmisenä bongasin tietysti kiinnostuneena myös Mattilan viittaukset kaunokirjallisuuden henkilöihin. Esimerkkejä hän löysi venäläisistä klassikoista. Kirjoittaessaan siitä, miten ihminen ei ole itselleen kylliksi, vaan tarvitsee toimivan vuorovaikutuksen, vaikka olisi sosiaalisesti yksin - olkoot nämä muut vaikka mukana mielikuvissa ja muistoissa, Mattila ottaa esimerkin Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta: "Samalla tavalla kuin nöyryytykset liittyvät ihmissuhteiden karikoihin tapahtuu nöyryytyksistä toipuminenkin suhteessa johonkin itsen ulkopuoliseen toiseen. Dostojevskin perusajatus Rikos ja rangaistus-romaanissa oli se, että ihminen ei voi yksinään löytää itseään. Tunteittensa ylä- ja ulkopuolelle ajautuneelle Raskolnikoville se tärkein toinen ihminen oli Sonja."
     Tässä tärkeässä kirjassa on paljon näkökulmia raskaan kokemuksen käsittelyyn ja oman arvokkuuden ja voimavarojen uudelleen löytämiseen. Se kuvaa näitä tapahtumia niin yksittäisen ihmisen elämässä kuin yhteiskunnassakin. Mattilan terävyys on vapauttavaa ja hänen älykkyytensä lämmintä.

   

AVIOLIITTOJA JA MUITA ONNENPOTKUJA

Anne Tyler, 


Äkäpussi,
(Vinegar girl, 2016)

suom. Tarja Lipponen,
Johnny Kniga, 2018.


Tämä pieni tarina ei tunnu Anne Tylerin romaanilta, vaan hänen saamaltaan improvisaatiotehtävältä. Toki hän suoriutuu siitä ammattilaisen ottein. Hän kertoo (kansiliepeessä) kirjoittamisen olleen valtavan hauskaa, "ihan namia!". Tällaisesta lauseesta kustantajat pitävät kovasti. Joitakin lukijoita se saattaa kuitenkin epämääräisesti arveluttaa (?). Varsinkin jos on aikaisemmin nauttinut Tylerin romaaneista, kuten moni on. Takakansiteksti: " - - Siitähän soppa syntyy ja Äkäpussi vie lukijaa kuin pässiä lieassa lempeän huumorin keinoin" on sekin kuin suoraan Kaupunginteatterin esitteestä farssin mainoksesta.

Tehtäväksi saaminen pitää paikkansa, sillä kaikkiaan kahdeksan tunnettua kirjailijaa on pantu tulkitsemaan uudelleen romaanin muotoon Shakespearen näytelmiä. Kirjojen suomennokset ilmestyvät Johnny Knigalta 2018-2021.
     Tylerille on näytelmistä osunut (vai onko hän itse valinnut?) Kuinka äkäpussi kesytetään. Uskon että "äkäpussi"-käsitteessä on ollut pureskelemista. Älykkäänä naisena Anne Tyler on varmasti pohdiskellut, mitä viihteellistä ja huvittavaa on naisen alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Siitähän Shakespearen huippusuositussa komediassa on kysymys. Alkuperäisen The Taming of the Shrew sijaan hän on valinnut kertomukselleen nimen Vinegar girl, joka ennemminkin tarkoittaa sanavalmista, pisteliään suorasukaista.
 

 Loppujen lopuksi vuonna 1594 kirjoitetusta tekstistä on tähän 2016 julkaistuun 'hupailuun' otettu vain samoja tai samankuuloisia henkilöitten nimiä. Kauppias Baptista Minola on nyt tohtori Louis Battista, ja tyttäret Katherine (Kate) ja Bianca ovat Katherine (Kate) ja Bernice (Pupu). Isän junailema naimakauppa-kuvio on tässä viisumivapauden hankkiminen tohtorisisän tutkimusassistentille Pjotr Tserbakoville. Avioliitto tyttären, amerikkalaisen Katen kanssa, mahdollistaisi miehille tieteellisen tutkimustyön jatkumisen keskeytyksettä. Maahanmuuttovirasto pitäisi saada vakuuttuneeksi ettei kyseessä ole lume-avioliitto, ja koska Kate-Katherine tietenkin panee kaikessa hanttiin, sekä kommelluksia tapahtuu, saadaan loppuun asti jännittää, onnistuuko hanke vai ei.
     Sanailua kirjassa on niin runsaasti ja pitkitetysti, että luulen Tylerin pinnistelleen saadakseen kokoon säälliset vähän yli 200 sivua. Hauskutusta syntyy Tserbakovin Pjotr-nimestä, jonka kaikki ääntävät Pjootor, sekä hänen hahmostaan muutenkin: venäläinen on kelta-harjastukkainen karpaasi, joka vierasperäisillä lauserakenteillaan ja sananlaskuillaan sekä yleisellä hyväntahtoisuudellaan vaikuttaa isolta kiltiltä tomppelilta.
Kirjaa lukiessani huomaan myös, että niin avioliitto- ja parisuhdekuvaaja kuin Tyler onkin, hän ei koskaan kirjoita seksuaalisuudesta. Hänen henkilönsä eivät tunne himoa tai seksuaalista vetovoimaa tai vastenmielisyyttä. Ihmisten yhteenhioutuminen tai eroaminen, rakkaus, kuvataan muilla, ikään kuin "sivistyneemmillä" ja "arkisemmilla" tasoilla. Se on hämmästyttävää, sillä useimmiten hän onnistuu.

Tyler on on aina ollut lempeä ja kepeä kirjoittaja, ja erittäin taitava ihmisten ja ihmissuhteiden kuvaaja. Parhaiden vuosiensa voimannäytöissä hänestä on ansiosta kirjoitettu: "Anne Tyler on älykäs, sivistynyt, omaperäinen; sulkakynänsä hän on kastanut toisella sivulla happoon, toisella appelsiininkeltaiseen likööriin. Hän on noita. Hän on ihana kirjoittaja." (New Yorker).
Mielestäni hänen hienoimmat ja syvällisimmät romaaninsa ovat Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982) ja Avioliiton lyhyt oppimäärä (The Amateur Marriage, 2004). Avioliittoa kuvatessaan Tyler kirjoittaa aina perheestä. Jokainen hänen romaaninsa käsittelee perhettä, sen jäsenten näkymättömiä siteitä toisiinsa.

Anne Tylerin mietittyjen romaanien rinnalla Äkäpussi,Vinegar girl, tuntuu kirjailijan vanhuusvuosien herttaiselta, pinnallisen sopuisalta hupinumerolta, jonka hän on pyynnöstä pyöräyttänyt. Ja mikäs siinä.
Vaikka kirjassa käväistään keveästi feministisissä lausahduksissa ( blondin bimbosiskon suulla - niin, miksi tosiaan bimbot kuvataan aina vaaleatukkaisiksi?! Mikä klishee!) ja Katea loukkaa isän intoilu naittaa hänet, mitään sen problemaattisempaa tai monisäikeisempää ei oteta esille. Katekaan ei suomalaisittain vaikuta lainkaan räväkältä suorasuulta. Kovin kepeää ja kesyä on kaikki.
     Lopun epilogissa käy ilmi, että järjestetty avioliitto on onnistunut. Pariskunnalla on lapsikin, ja he kaikki elävät boheemisti ja menestyvästi. Bonusta avioliitolle Tyler antaa kertoessaan, että Kate saa miehen, joka pitää ilman muuta selvänä, että vaimo voi jatkaa keskeytyneitä opintojaan. Mies tekee hänestä näkyvän ja olemassaolevan. Ilman avioliittoa Kate olisi hautautunut vain isänsä huushollin hoitajaksi ja käymään vähpätöiseksi kuvatussa työssään, avustajana päiväkodissa. Nyt hän sen sijaan menestyy botaniikan alalla niin, että saapa jonkin arvostetun palkinnonkin alallaan. Samoin hänen miehensä (ja isänsä) uurastus lääketieteessä palkitaan kansainvälisesti. Minusta oli plussaa, että Tyler itsenäisesti ja kirjailijoiden joukossa epäsovinnaisesti toi esille sen, että avioliitto voi tuoda ihmisen elämään myös voimaa, tervehtymistä, itsetuntoa ja tyydytystä antavaa työn ja elämän sisältöä. Mutta heti perään mietin, miksei "tavallinen" elämä voisi myös merkitä kaikkea tätä. Miksi on 'menestyttävä' sanan sovinnaisimmassa ja ulkokohtaisimmassa merkityksessä. Saatava palkintoja, mitaleja, kunniakirjoja! Se on kai jälleen kerran se amerikkalainen happy end. Ellei rahaa, niin kunniaa ja aplodeja. 

AJATUS PUETAAN SANOIKSI

Hesarin Tiede-sivulla kerrottiin 12.4. uutisia MIT:stä Massachusettista. Teknillisessä korkeakoulussa on kehitetty leuka- ja kaulapanta, joka voi lukea ajattelemiamme sanoja. Hmm. Alammeko lähestyä muurahaisten ja mehiläisten kommunikaatiotaitoja?
       Laitteen anturit kiinnitetään korvaan ja leuan lihaksiin. Käyttäjä lausuu ajattelemiaan sanoja sisäisessä puheessaan, ei ääneen. Puhe kuulemma kuitenkin heijastuu kasvojen lihaksiin ja nämä laitteen nappaamat havainnot syötetään tekoälyyn, joka on opetettu tunnistamaan tiettyjä sanoja vastaavat lihasliikkeet. Hmm. Niin sanotut pokerinaamat ja kaikki muut taulunsa peruslukemilla pitävät kansalaiset  - joita liikkuu keskuudessamme paljon - voisivat olla kova pala tälle ajatuksenlukijalle. Ne, joiden olen nähnyt itsekseen kaupungilla tai metrossa liikuttelevan puheenomaisesti huuliaan ja kasvolihaksiaan, ovat tuntuneet olevan tuskaisen tunnekuohun tai mielenterveyden häiriön vallassa.
      MIT:n tutkijaryhmä on jo kaavaillut laitteen käyttöä laboratorion ulkopuolella. "Tavoitteena on ollut tehdä älykkyyttä lisäävä laite", he ilmoittavat. Yhtäaikainen touhuaminen puhelinten ja muitten digitaalisten laitteitten kanssa on vanhanaikaista ja häiritsevää, "puhepanta" korvaisi kömpelöt käyttöliittymät. "Laitetta voisi ensiksi kuvitella käyttöön meluisaan ympäristöön, missä se voisi esimerkiksi korvata käsieleet", kommentoi professori Thad Starner.

(Greta Hällfors-Sipilä)

      En tiedä, nauraisinko vai kalpenisinko kauhusta kuvitellessani ihmisiä toistensa seassa leuka-kaulapannat päässään, tumput suorina, "kommunikoimassa". Miksi he enää edes vaivautuisivat toistensa luo? Jäätävää. Muodostavatko fanaattisimmat teknologia-uskovaiset  kaltaisistaan joskus jonkinsortin kyborgi-eliitin? Onko käsitys ja asennekasvatus ihmisestä käyttöliittymänä jo hyvälläkin alulla? Sanoisin, että tämä jos jokin on kallonkutistusta.
Isaac Asimov (1920-1992) onkin jo mittavassa tuotannossaan dystopistisia tieteisromaaneja 1950-luvulta 1980-luvulle kirjoittanut ja ikään kuin profetoinut uuden uljaan maailman ihmisistä, jotka eivät enää vaivaudu tapaamaan toisiaan, vaan ovat tarvittaessa yhteydessä hologrammien välityksellä, kehittävätpä itsensä myöhemmin myös hermofrodiiteiksi, joitten ei enää tarvitse vaivautua itse lisääntymään.

(Auguste Renoir)

Mutta puhepantaan palatakseni: en ollenkaan usko, että ajattelua puetaan aina sanoiksi. En usko, että ihmisen ajattelu ja toiminta perustuu kieleen. Sanat ovat sopimuksia, palikoita joita järjestellään. Järjen hitaat härkävankkurit kuljettavat sanoja. Sanallinen sisäinen yksinpuhelu (äänetön, kasvolihaksia liikuttamaton) on usein keskustelun suunnittelua toisen/toisten kanssa, esim. jonkin oivalluksen, muistamisen tai päätelmän valkenemista ja johtopäätöksen tekoa. Sanallisesti valmistellaan mielessä ilmoituksia, puolustuspuheita, kysymyksiä ja esityksiä. Tietysti ihminen myös puhelee mielessään sanallisesti tyyliin "voi hitsi, että taas tekisi mieli jätskiä". Tai harrastaa kyselevää seurustelua itsensä kanssa: "mihin ihmeeseen mä panin sen vara-avaimen?".

Luova ajattelu ei lähde sanoista ja kielestä, vaikka niillä myöhemmin nimenomaan operoitaisiin, kuten kirjoittamisessa. Luova ajatus, oivallus, jokin vielä rajaamaton polttopiste, jonka ympärillä ajatus alkaa hääriä, on kuin tikkatauluun heitto: siinäkään silmät (ajattelu) eivät katso kättä (sanaa/sanoja), vaan kohdetta, napakymppiä; samoin ajatus tähtää sisältöönsä, joka on jo olemassa ennen kuin sanat (tikat) lennätetään sen suuntaan.
      Vaikka sanojen kanssa on joskus hankalaa, ne ovat ihmeellisiä ja siksi niihin aina ajatus kietoutuu. Kuten Emily Dickinson sanoo: "I know nothing in the world that has as much power as a / word. Sometimes I write one, and I look at it, until it begins to shine."  

KERTOA JA KUVATA

Jokin pani minut tässä eräänä myöhäisenä iltahetkenä etsimään esille tämän vanhan melkein haljenneen valokuvan. Ilahduin että se oli yhä olemassa, ja jälleen ihmettelin, miten kummassa se on otettu. Varmaan pelkkä koelaukaisu isän uudella kameralla?
Kuva saa minut muistamaan tilanteen. Olen 6-vuotias ja mansikkamaalla kotiapulaisemme Tyynen kanssa. Tyyne on tapansa mukaan ärtynyt ja harmistunut minuun ja hän on kiukkuinen myös mansikkamaalle, joka on hoidon puutteessa lähtenyt kurittomasti rönsyilemään. Tyyne kiskoo ja katkoo rivakasti työhön tottuneella kädellään mansikan rönsyjä. Minä kiedon pois heitettyjä rönsyjä vyötärölleni ja päähäni ja esitän Tyynelle "mansikka rönsyää"-tansseja. Pian kuvan ottamisen jälkeen Tyyne suuttuu minuun tosissaan ja antaa pitkin kinttuja. Jätän hänet rauhaan ja menen pois. Tottakai tiedän että olen kamala. "Rehurastas" kuten äiti sanoo.
      Suomessa ei aikoinaan ole ollut helppoa olla eloisa. Ei ainakaan siinä etelä-pohjalais-hämäläisessä ilmapiirissä, jossa kasvoin. Toisaalta: myöhemmin, varhaisteininä, sain äidistä parhaan kuuntelijan kuvaamisilleni. Tuttu tilanne toistui: myöhäinen arki-iltapäivä, perunat kiehuvat ja äiti tekee vauhdikkaasti kastiketta, minä seison hellan vieressä huoneeni ovella ja esitän opettajia. "Kuinka saksanopettaja astuu luokkaan" oli bravuurini, äiti nauroi sille aina, ja olin onnessani. Kerta toisensa jälkeen pääsin myös vauhtiin saadessani kuvata kaupungin merkkihenkilöitä, joita olin nähnyt koulumatkalla torilla tai vaikka "tuulen piekseminä" porhaltamassa ylös Raatihuoneenkatua. Äidin naurattaminen oli noina lapsuuden ja teiniajan viimeisinä vuosina elämäni suurimpia iloja.

Albert Edelfelt, Pyykinpesijät 1893. Maalauksessa näkyy,
miten sekä kertoja että kuulija nauttivat. Ehjä hetki!

Kuvaaminen kääntyy myös sisäänpäin.
Kirjoittaminen on mitä introverteinta puuhaa.
Harrastin sitä jo hyvin pienenä tietämättäni. Minulla oli tiettyjä paikkoja kotona sekä kesällä ulkona, joihin vetäydyin välillä "muistelemaan" eli istumaan hiljaa itsekseni. Katselin siellä äänettömästi ajatuksiani, kaikenlaista mitä olin nähnyt, yksityiskohtia, sekä muistelin mitä olin kuullut ja kuvailin niitä asioita itselleni sanattomasti, syvennyin. Tajusin jo aika pienenä, että piirtämisessä, lukemisen kuuntelemisessa, leikkimisessä ja näyttelemisessä on kyse samasta kummallisesta asiasta. Joskus näistä riemuista
seurasi riehaantuminen, joskus pelko, tai tyynnyttävä kyynelehtiminen. Mutta tärkeintä oli sopivan hetken tullen saada olla yksin ja keskittyä tekemiseensä.

Kirjoittava ihminen ei - halutessaankaan - saa rauhaa kuvaamiseltaan. Hän kuvailee huomaamatta ja vastentahtoisestikin kaikkea kaiken aikaa. Hän jopa muokkaa ja stilisoi ilmaisua itselleen. Näin jopa äärimmäisissä tilanteissa. Lohdukseni luin jo vuosikymmeniä sitten parinkin kirjailijan tunnustuksen - toinen heistä taisi olla Camus - että he ovat istuneet rakastamansa lähiomaisen kuolinvuoteen äärellä ja jo huomanneet ammatillisen kylmästi ja ulkopuolisesti kirjoittavansa mielessään kuvausta tapahtuvasta. Toinen - "inhimillinen"? - puoli heistä on ollut kärsivä, ahdistunut, itkuun valmis.

Niin, osa meistä kertoo ja kuvaa, osa ei. "Ei ole mitään kertomista", on kuvailijalle käsittämätön lause. Sitä kuulee usein. On vaikea uskoa, että kukaan eläisi niin suuressa deprivaatiossa.  Ehkä silloin on käsitetty, että kertomisen arvoisten asioitten tulee olla samaa luokkaa kuin puoli yhdeksän uutiset? Että muut asiat, varsinkin pienet sattumukset, ovat niin merkityksettömiä, ettei niissä ole mitään kerrottavaa, ja siksi ne ovatkin jo oikeastaan unohtuneet?

Margaret Abramshe, ' Release', tilkkutyö, art quilt, Yhdysvallat 2017.
"Thoughts, like the small birds portrayed, fly in and out of consciousness."  

                                                                    

MATKALUKEMISTA

Sanotaan, että siinä vaiheessa kirjailijasta tulee miljonääri, kun hänen kirjaansa myydään pokkarina suurimmilla lentokentillä.
Miten nuo kiiltäväkantiset viihde- ja murhapokkarit vertautuvatkin mielessäni hampurilaisiin ja kosteuspyyhkeisiin - sellaiseen mille on tarvetta vain lyhyen, ohikiitävän ja samantien unohtuvan hetken. Viekö joku ne oikeasti koneesta vielä matkatavaroissaan kotiin? Asettaa kirjahyllyyn? (Onko ihmisillä ylipäätään enää kirjahyllyjä?)
       Tietysti on sitten meitä, jotka pakkaamme jo kotona luettavaa matkalle. Hiiteen kaikki heppoinen ja höttö, jos ollaan lomalla. Jos työaikana kerran "ei ole aikaa eikä voimia" (?) mihinkään "painavampaan luettavaan" (?), niin sittenhän sitä on lomalla, nimenomaan lomalla, eikö?!
        Lukeminen alkaa koneessa. Etenkin pitkän matkan lennolla kone on sellainen suljettu deprivaatio-tila, että siinä tulee luetuksi se, mitä on edessä. En esimerkiksi aikoinaan millään ollut saada itseäni lukemaan György Konrádin pienoisromaania Vierailija (suom. Anna-Maija Raittila, Tammi, 2.painos 2004), mutta kun otin sen ainoaksi lukemisekseni pitkälle lennolle, luin kirjan - kiitos pakollisen paikallaan istumisen - luin unohtumattoman hienon kirjan, joka vielä perillä kovasti puhutteli minua kävellessäni erään yllättäen vastaan tulleen hökkeliasumuksen ohitse.
        Olen pakannut viikon lomamatkoille myös huteja. Ne ovat olleet joitain kovasti mainostettuja (ja nyt jo täysin unohtuneita) edellisen syksyn romaaneja, joita olisi ollut syytä vähän silmäillä ennen kuin otti ne riesakseen ja painolastikseen mukaan.
        Kun puhun kirjoista ja niitten mukana kantamisesta, puhun oikeista kirjoista enkä sähkökirjoista, jotka eivät ole kirjoja vaan näyttöjä. Saatan muistaa monien vuosien, jopa vuosikymmenen, päästä, oliko jokin erityisen hyvä kohta kirjassa aukeaman vasemmalla vai oikealla puolella. Niin intensiivistä - tai sanoisinko intiimiä ja kinesteettistä - kosketusta tekstiin ei voisi saada litteältä näytöltä.

      Siispä kannan ja kiikutan mukanani kokonaisia, ´orgaanisia´ kirjoja. Metromatkani keskikaupungille kestää viisitoista minuuttia ja se menee hujauksessa, jos luen. Vielä 2010-luvun alussa metrovaunussa näki muitakin lukijoita, aloittipa kerran eräs opiskelijapoika keskustelunkin Roald Dahlista, kun näki minun lukevan tämän kirjaa Rakkaani, kyyhkyläiseni  - mutta nykyisin lukijoita näkee vain harvoin. Sen sijaan lähes jokainen "lukee" puhelintaan.
      Kiitos parempien ja suorempien teiden ja parempien autojen, pystyn nykyisin lukemaan myös automatkoilla, kuskin vieressä istuessani. Luin tässä taannoin Hki-Kuhmo välillä Leo Tolstoin mahtavan Ylösnousemuksen (1899, suom. Juho Tervonen 1952, WSOY). Sen toki olisin lukenut muutenkin, olinhan joitakin vuosia sitten, vielä vanhoilla päivilläni, voimakkaan elämyksellisen Tolstoi-kuumeen vallassa, mutta automatka takasi vielä senkin huvin, että sain tilaisuuden lukea romaanista loistavia kuvauksia miehelleni, joka oli sidottu rattiin ja kaasupolkimeen.
     Lämpimästi ajattelen junaa lukevan ihmisen kulkuvälineenä. Laivaan pätee sama kuin lentokoneeseen: on luettava mitä on luettavana, sillä vaihtoehtona on vaaleanharmaan pilvimassan tai harmaansinisen horisontin tuijotus. Mutta junassa teksti, mietiskely ja vaihtuvat maisemat tuntuvat olevan kuin luovassa vuoropuhelussa keskenään, junassa voi ihmeen hyvin keskittyä, vaikka ihmisiä kulkee käytävällä ja kaikkea sitäkin on välillä pakko seurata - tietenkin, sillä eihän se joka lukee, tuijota pelkkää kirjaa. 

PIENI ELINTILA

Lehdissä on nykyisin tämän tästä juttua yhä pikkuisemmiksi käyvistä taloista, sellaisista 15-20 neliön kopeista, joihin pääkaupunkiseudun ihmiset voisivat muuttaa asumaan ja viihtymään. "Oma tupa, oma lupa" on lause, josta suomalaisten tiedetään tykkäävän.
Hesarissa on jo kahteen eri kertaan nyt talvella myös kerrottu laajalla sivuaukeamalla kansalaisista, jotka järjestyssääntöjä uhmaten ovat muuttaneet ympärivuotisesti, siis salaa, asumaan siirtolapuutarhamökkiinsä - tai jotka rientävät sinne vaikka halki lumikinosten joka  viikonloppu.
   

"Muistan kuulleeni kehräystä viimeksi isoäitini 
köyhässä kodissa!"
 poliisikissa selitti tassu sydämellä.

Mieleeni muistui, että olen käyttänyt tätä pienen pesän ideaa jo ihka ensimmäisessä kirjassani, lastenkirjassa Köpi Käpälämäki (Otava, 1979). Tarinassa päähenkilöt, Köpi Käpälämäki ja Musti Mustonen, joutuvat vangeiksi vauraaseen Kissalaan. Pois päästäkseen heidän olisi maksettava suuret summat rahaa, joilla Kissalaan rakennettaisiin asukkaita viihdyttävä ja levottomuutta vähentävä huvittelukeskus. Kissat näet tuntevat olonsa "ahtaaksi ja ikävystyttäväksi ultramoderneissa asunnoissaan", joissa niillä ei ole mitään tekemistä. Talot on rakennettu pelloille ja "ne olivat monikerroksisia, sementtisiä ja ikävän näköisiä. Niitten välissä puikkelehti opasteilla varustettuja kulkuteitä". Kaveruksilla ei ole lunnasrahoja, mutta he keksivät tehdä kissoille pahvilaatikoista pieniä majoja puihin ja pensaisiin. Kissat muuttavat joukolla mukavuuksilla varustetuista tilavista lukaaleistaan pahvilaatikoihin; ne saavat itse repiä niihin ikkunoitakin kynsillään, ja ovat kaikesta puuhailusta aivan innoissaan. Kerrostalot tyhjenevät. Huvittelukeskusta ei tarvita. Kissoista on mukavaa viettää aikaa ahtaissa ja puutteellisissa oloissa. Tyytyväinen kehräys kaikuu pikku moduleista. 

Majan, leikkimökin, pikku kodin ja salapaikan idea on tuttu lapsuudesta ja monen monista lastenkirjoista. Pieni oma tila tuottaa iloa ja turvallisuudentunnetta.

Kirjailija Maarit Verronen on kuvannut tätä nautintoa aikuisen kohdalla: " Tunsin omituista riemua tuosta kaikesta: tavasta olla, elää, liikkua ja majoittua. Se oli minun maailmani. Pienet rakoset, joihin mahtui sopivasti yksi tällainen ihminen". (Pieni elintila, romaani, Tammi 2004.)
Verrroselta on ilmestynyt myös pieni (!) hauska kirja Pieni kumikanoottikirja, Tammi 2011, jossa maailmaa katsellaan turvapesästä nimeltä Hemmo kumikanootti.
Jostakin Verrrosen romaanista tai novellista on mieleeni jäänyt myös unenomainen ja siksi kiehtova kohtaus, jossa päähenkilö löytää pienenpienen asuinhuoneensa yläpuolelta yllättäen toisen pienen tyhjän huoneen, eräänlaisen lepopaikan, salapaikan. Hän kiipeää sinne muistaakseni vessasta kattoluukun kautta?

   

HYVÄÄ KALEVALAN PÄIVÄÄ!

Huomaan, että vielä on muutama tunti aikaa toivottaa Kalevalan päivää. En päässyt kirjoittamaan tätä aikaisemmin, koska olin viettämässä päivää. Muutama vuosi sitten päätimme erään ystäväni kanssa, että alamme viettää Kalevalan päivää aivan niin kuin vietämme Runeberginkin päivää syömällä runebergintorttuja. Söimme silloin karjalanpaistia ja jälkiruuaksi Väinämöisen palttoonnappeja ja puolukkaporkkanakiisseliä. Tänään keskityimme kuitenkin henkisempään antiin Kansallisarkistossa. Suomen liput hulmusivat päivän kunniaksi komeasti kirkkaansinistä pakkastaivasta vasten maamme sivistyksen ytimessä Kruunuhaassa.



Innostuin nuorena kovasti Kalevalan kielestä ja vertauskuvista. Haltioituminen tapahtui koulusta ja suomen tuntien ankeudesta päästyä, 19-vuotiaana. Loioin laverilla ja luin. Toinen käsi heitteli suolapähkinöitä suuhun, toinen hamusi sängyn vierestä lattialta vissypulloa. Naurahtelin ääneen kielikuville, tein kynällä huomautuksia sivun laitaan. Paperi oli jo silloin reunoiltaan rusehtavaa, mukavasti piparkakulta tuoksuvaa. Isoäitini vanha eepos vuodelta 1913. En 'kunnioittanut' kirjaa ja runoja, vaan nautin niistä, pidin hauskaa ja hämmästelin. Metsän kuvat saivat minut haikean onnellisena hymyilemään.

Tämänpäiväisessä Hesarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkija Niina Hämäläinen sanoo:
" Yleensä Kalevalasta tunnetaan sankarit ja heidän seikkailunsa. Häärunot eivät vie juonta eteenpäin. En usko monenkaan lukeneen niitä alusta loppuun."
Ei pidä paikkaansa; kyllä ne on ollut pakko lukea, jos on Kalevalan lukenut. Miksi ne olisi jättänyt väliin? Kyllähän naimatouhut aina kiinnostavat. Minut häärunot veivät Kantelettareen asti.
Kalevalan häälaulut, 23. ja 24. runo, joista ensimmäisenä ovat morsiamen opastukset, sitten sulhasen saamat neuvot, ovat näköjään useinkin saaneet minut tarttumaan kynääni. Näitä lauluja lukiessa tuskin suu on kääntynyt hymyyn ja suolapähkinä lentänyt suuhun. Niin paljon surua ja kovaa kohtaloa morsiamen taholla, niin paljon kovia otteita ja sovinismia sulhon puolella.
"Sellaista oli elämä ennen", lienen ajatellut kulmat kurtussa.
       Helsingin Sanomien Kalevala-artikkeli keskittyykin näihin kahteen runoon ja ihmettelee niitten väkivaltaisuutta. "Miksi?" se kysyy, "Ja minkä vuoksi aiheesta ei puhuta?".
Vastaus: Lönnrot halusi Kalevalaan elämän koko kirjon, häärunoissa on vahva etnografinen ote.
   Minusta olisi aivan turhaa lähteä historiaa vain nykyajan näkökulmasta kauhistelemaan. Sen sijaan on tietysti toivottavaa, että lukija huomaa kavahtaa näitten runojen naisvihamielisyyttä (ukko neuvoo sulhasta, sekä sulhasen perheväen kylmäsydämisyys ja nuoreen vaimoon kohdistettu raatamisen ja alistumisen vaatimus).  Nämä asenteet ovat vaikuttaneet pitkään, ehkä vaikuttavat jossain vieläkin, jopa myös piilovaikuttavat.
     Jotain hyvääkin on morsiamelle jaetuista ohjeista jäänyt mieleeni. Olen näköjään sen neuvon silloin aikojen alussa alleviivannutkin. "Syötä vierasta sanoilla, / Kunnes keitto kerkeävi."  Muistan mietiskelleeni tuota lausetta kerran kauan sitten eräillä vieraskutsuilla, kun ruokaa sai yksin sohvalla istuen odottaa tunnista toiseen unettavan hiljaisuuden vallitessa.
   
Kalevalasta on vuosikymmenten kuluessa jukaistu myös kaikenlaisia lastenpainoksia, viimeisimpänä Koirien (!) Kalevala. En keksi syytä, miksi pitäisi. Kalevala odottaa aikuista lukijaa; se on aikuisten satuja. Siinä on paljon upeaa, mystistä, syvästi suomalaista. Hyvin on ahkera Lönnrot harsinut ja kursinut kirjoituspöydällään kokoon runolle ryhtyneitten laulut.

        

KIRJALLISUUDEN HULLUUS

Kävin maanantaina kuuntelemassa Venäläisen kirjallisuuden seuran järjestämän parituntisen luennon Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta. Antoisia knoppitietoja venäjää osaamattomalle. Esimerkiksi 'mielipuoli' saatettaisiin kääntää myös muotoon 'musikantti', kertoi kääntäjä Anton Nikkilä ensimmäisellä tuntipuoliskollaan. Siis Musikantin päiväkirja. Hmm, ei ehkä niin kiehtovaa kuin Mielipuolen päiväkirja.
   
Juuri tästä mielipuolisuus-käsitteestä tuli puhe professori Maija Könösen kiinnostavassa luennossa.
Hulluus kirjallisuudessa ja hulluus elämässä ovat eri asioita, vaikka hämmästyttävästi romantiikan ajan (1700-luvun lopulta 1800-luvulle) ajattelutapaa esiintyy yhä vieläkin: hulluuden uskotaan olevan lähellä neroutta, jopa sekoittuvan siihen ja olevan sen tunnusmerkki. Kuitenkin hulluus voi iskeä tyhmään yhtä lailla kuin neroon. Elämä jakelee syöpää, peräpukamia, ihottumaa, hulluutta ja kuolemaa älykkyyteen katsomatta. Kukaan psykoosissa oleva ei "luo". Romantiikka tämän ihanteellisen käsityksen hulluudesta keksi.
Saksassa, mistä kaikki alkoi (ellei oteta lukuun 1600-luvun Cervantesia ja hänen Don Quijoteaan), E.T.A.Hoffmann, suosittu romantikko ja kauhukirjailija, piti kotonaan Berliinissä viikottain kokoontuvaa keskustelukerhoa, joka keskittyä pohdiskelemaan nimenomaan mielisairautta ja "hulluuden ja nerouden suhteita".
Romantiikan ajan kirjailijoille "hulluus" tarjosi vapauden irtautua rationaalisuudesta. Tässä mielikuvituksen estottomassa käytössä oli siis jo häivähdys myöhempää, 1910-20-lukujen kirjallista surrealismia.
Syntyi hauskaa ja absurdia ja traagistakin, kuten venäjällä Gogolilla, jonka kertomuksista on tapana sanoa, että ne "aina ensin naurattavat ja sitten itkettävät".  Kummasti luennon yleisöä kyllä edelleen kuului naurattavan, kun luettiin Päiväkirjasta katkelma 'mielipuolesta', joka luulee olevansa Espanjan kuningas. Sellaiselle kaiketi "kuuluu nauraa". Aivan niin kuin teatterissa joskus tuntuu, että jotkut eivät muuta kuin odota, että saisivat nauraa.
 
 Ei tarvitse olla tosikko, mutta jään mietttimään, miten aika tekee kaikesta hupaisaa ja "romanttista". Merirosvot ovat nykyisin hauskoja ja niistä saadaan kivaa ohjelmaa lastenkutsuille, ja entisaikojen hullut nyt olivat kertakaikkiaan hullunkurisia hännystakkeineen ynnä muine kohelluksineen.
     Nykyaikana psykiatriset sairaudet eivät ole hauskoja eikä niistä tehdä pilaa. Ne ovat rankkoja kärsimyksiä niin sairastuneille kuin heidän läheisilleen. Joku saattaa kirjoittaa selviytymistarinansa, joku muistella ja pohtia surutyönään läheistään. Jos joku sepittää novelliinsa tai romaaniinsa mielisairaan hahmon, se ei ole koominen.
  Kirjailijat ovat tietysti kirjoittaneet ja kirjoittavat siinä yhteiskunnassa, jossa elävät. Skitsofrenia määriteltiin lääketieteessä vasta 1900-luvulla. Tieto lisääntyy, määritykset lisääntyvät, ja nykyisin taidetaan tehdä kotioloissakin innokkaasti ja yliampuvastikin kaikenlaisia diagnooseja inhimillisestä käytöksestä. On ymmärrettävää, että ihmismieli on ihmismielen jatkuva harrastuksen kohde.

Ns. kylähulluista kerrottiin ja kirjoitettiin ennenmuinoin pilkallisesti ja sanalla oli kielteinen leima, mutta nykyisin käsite on myönteinen. Yhteisön ennakkoluulotonta tarmonpesää ja puuhamiestä/-naista saatetaan kehuen nimittää kylähulluksi, ja myös yhteisössä mukavasti "boheemi" ja sosiaalinen hahmo voi saada tämän arvonimen. Vielä omasta lapsuudestani 1960-luvun maaseudulta sen sijaan muistan oikean kylähullun, psykoottisen naisen joka ajoi hurjana pyörällään ympäri kylää, puhuen ja mesoten itsekseen. Pelkäsin häntä pikkutyttönä kuollakseni, ja jos jouduin kävelemään yksin pitkän matkan maantien laitaa, rukoilin mielessäni että Jumala varjelisi eikä antaisi hullun tulla vastaan. Nykyisin ei kaduilla huonossa kunnossa olevia itsekseen huutelijoita ja kiroajia sanota kylähulluiksi. Ei ole olemassa mitään "siunattua hulluutta".

Mutta takaisin Gogolin Venäjälle, missä hulluuteen suhtauduttiin varsin rempseästi. Kirjailija saatettiin poliittisista syistä julistaa mielisairaaksi. (Niinhän vielä Neuvostoliitossakin.) Ja sellaisten ominaisuuksien kuin ylpeyden ja kunnianhimon - sekä toisaalta arkuuden ja säikkyväisyyden katsottiin ilman muuta johtavan hulluuteen. Sairaaksi julistaminen onkin ihmisten kesken tehokas mitätöinnin keino. Tosin myös Gogol oli elämänsä lopulla mielisairas, kieltäytyi hoidosta ja kuoli nälkiintymiseen.

Mielenkiintoinen heitto yleisöstä Mielipuolen päiväkirja-luennon jälkeen oli: "Aina kun puhutaan Venäjän suurista kirjailijoista, miksi aina puhutaan vain näistä äijistä?!" huudahti vanha rouva.
Samansuuntaisia mietteitä on minullakin ollut halki vuosikymmenten. Esimerkiksi Saksan suuri mies, Johann Wolfgang von Goethe ja hänen järisyttävän kuuluisa, nuoriin romantikkoihin tuhoisastikin vaikuttanut romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Miksi juuri mies - ja vainko mies? - on traaginen hahmo?  Entä 'Nuoren Marthan kärsimykset'? Olisiko sellainen saattanut - tai saattaisiko - kiinnostaa kumpaakin sukupuolta? Edes vähän? Miksi Mika Waltarin 'Tule takaisin, Gabriel!'-näytelmässä naiset, vanhatpiiat, ovat naurettavia? Entä 'Tule takaisin, Gabiela!'? Olisiko siinä petetyksi tullut, lopullisesti yksin jäänyt mies naurettava? Ei. Hän olisi traaginen. Näitä esimerkkejä riittäisi. Mieleeni tulee vain patriarkalismin perusprinsiippi: mies=ihminen; ihminen=mies. Hulluudessakin mies on lopulta traaginen. "Ensin naurattaa, sitten itkettää".

Mietin kirjallisuudesta hullun naisen kuvauksia. Oikopäätä mieleen ei tule kuin Jean Rhysin hieno sisäistynyt Siintää Sargassomeri (1967).

Luentosalissa itsenäisen mielipiteen ilmaissut rouva kertoi myös, mikä kirja hänellä tällä hetkellä odottaa lukemistaan. 'Mimotska ottaa myrkkyä'. Hommasin kirjan itselleni antikvariaatista. Paksun lukemiston alaotsikko on Naisten kertomuksia 1800-luvun Venäjältä (SN-kirjat 1990). "Loistavilla kaunottarilla oli päässään muutakin kuin monimutkainen hiuslaite", lupaa takateksti.                                                               

KUSTAVIN KUKKOJA KOOLLA

Volter Kilpi,
Alastalon salissa I- II,

Otava 1933,
vuoden 1965 painos.


Nyt se on sitten tehty: luettu  Alastalon salissa I ja II. Melkein kuin olisin suorittanut jonkin keskenjääneen tutkinnon. Kaksikymmenvuotiaana koetin tuota yli 800 sivun lukupakettia ensimmäisen kerran, mutta uuvahdin jo kuuluisalle piippuhyllylle ensimmäisen osan alussa. Nelikymmenvuotiaana perin romaanit sukulaisen kuolinpesästä  ja ryhdyin uuteen yritykseen. Taas piippuhyllyn kohdalla tuli parempaa tekemistä ja mielenkiintoisempaa luettavaa. Mutta nyt, nyt onnistui. Kiitos Matti Klingen. Klinge nimittäin kertoeli lokakuun Kuukausiliitteessä (Hesari), että hän lukee rentoutuakseen vaimonsa kanssa iltaisin vuorotellen ääneen Alastaloa. Tästä mieheni, juridiikassa jo sitkeäksi lukijaksi kouliintunut henkilö, kiinnostui ja ehdotti että ryhtyisimme samaan. Vai yllytinkö minä? En muista, mutta uteliaan innostuneina aloimme yhdessä lukea, viisi sivua per nenä. Ensimmäinen osa meni mukavasti, mutta  myöhemmin, kakkososan raskaissa aallokoissa olin - jo kolmannen kerran - antamassa periksi, mutta mies oli innostuksen aallonharjalla ja jatkoimme, mikä oli hyvä. Mies luki välillä puolestani, jopa 20 sivua kerralla. Hän suolsi Kilpeä kuin äidinkieltään.

Alastalohan on hauska kirja. Jokin kohta naurattaa jopa seuraavanakin ja vielä sitäkin seuraavana päivänä. Hauskuus tulee Kilven rakkaudesta henkilöihinsä hänen kuvatessaan esimerkiksi näitten turhamaisuutta, yksinkertaisuutta, tai sosiaalisen sivuun jäämisen pelkoa ja kauheutta.
       Alastalo ei kuitenkaan ole mitenkään syvällinen romaani, vaikka sitä joskus onkin innostuttu luonnehtimaan "syvissä vesissä soutavaksi". Joskus tuo soutu kyllä laahaa ja painaa vertauskuviensa moninkertaisuudessa ja samanaikaisuudessa niin, että lukeminen on kuin airojen kiskomista ankkurikivi pohjassa. Eteenpäin päästään vain vaivoin, todella 'vuovaamalla' Kilven suosimaa verbiä käyttääkseni.
      Uskaltaudun myös sanomaan - Kilven kanonisoinnista huolimatta - että kakkososa on pitkitetty, ja sen, erikseenkin julkaistu, 13.luku, satu Albatross-aluksen kapteenista ja retarista,  ylipitkä ja lapsellinen. Olkoonkin, että tarinan teema, ystävän uskollisuus, on hieno.  Alastalon salissa istujat saattavat hekin vaikuttaa nykyajasta katsottuna lapsenomaisen hartaalta kuulijakunnalta. Tai no, kyllähän satu rikastumisesta aina luo hartautta. Hievahtamattahan mekin kuulisimme tarinaa kymmenien miljoonien lottovoittajasta. Toki myös Alastalossa istuvien käyttäytyminen on nykyaikaa pidättyväisempää, sosiaalisesti määritellympää, siveellisempää ja normitetumpaa. Maailma on todellakin ollut toinen, niin kuvitteellisten tapahtumien aikaan 1840-luvulla että myös Kilven kirjoitusajankohtana 1930-luvulla.
       Kilven paikoin ihan vimmainenkin suomen kielen generointi, omien sanojen keksiminen, on välillä rasittavan itsetarkoituksellista. Toisaalta - ja 'toisaalta'-sanaa on Kilven kohdalla käytettävä ('viljeltävä', sanoisi hän) useinkin - toisaalta millintarkka kuvaukseen jumittaminen nostaa välillä huumorin herkkuja tarjolle. Sillä keinoin tulee tosiaan ainutlaatuisen 'tajunnanvirtaisesti' ja visuaalisesti kuvatuksi esimerkiksi "huulten joutilas hörppä ja niuku ja kouru", johon Eenokki Karjamaan on suunsa aseteltava, jotta kynän kankea käyttö ja allekirjoitus hoituu Alastalon laatimaan parkki-sopimukseen. 

Alastalo 1993

      Niin, kuten kaikki tiedämme - ja sellaistahan ei pidä koskaan eikä ainakaan tässä edellyttää tai olettaa - Alastalon salissa-romaanin kehyskertomus on Kustavin talollisten merikapteenien kokoontuminen Hermann Mattssonin taloon, Alastalon komeaan saliin, sopimaan yhteisvaroin rakennettavasta kolmimastoisesta parkkilaivasta. Kapteenit ovat pitäjän mahtimiehiä, koska kullakin on myös maaomaisuutta. Sellainen varallisuus tuo sosiaalista statusta. Status on tärkeää. Se on aina ollut, ja on, mutta tuohon aikaan asemaan ei päässyt pelkällä rahalla. Oli oltava myös sukua, taustaa, askeleen painavuutta, ja itsetunnon "fasuunaa". Kapteenien kävely lattialankkujen poikki on kuin kukkojen ja rotukukkojen esittely. Myös siihen on sääntönsä, istuutuuko peräseinän sohvalle, peräti keinutuoliin, vai seinänvierustoille asetelluille tuoleille, ja mihin kohtaan. 
      Kukkojen keskellä, verkkaisen piipunvalinnan ja muun neuvonpidon lomassa vilahtaa myös kaksi naista, Alastalon emäntä, toimelias Eevastiina ja tytär Siviä. He tuovat miehille kahvia ja rinkelipullaa, totivettä ja lopuksi pitoruokia, räätinkejä. Naisten läsnäollessa ei juuri puhella, mutta Siviän suloisuus herkistää etenkin Härkäniemen "sedän" mielen. Naiset on kuvattu äärimmäisen yksiulotteisesti ja sovinistisesti. Mutta tämä ei olekaan heidän romaaninsa, eikä laajempien ihmissuhteiden, vaan keskenään toimivien, rakastettavan persoonallisten miesten kuvaus.                                                                                           
       On suorastaan kadehdittavaa, kuinka ehyt näitten miesten maailma on. Jokaisella on tarkka paikkansa niin kirkonpenkissä kuin yhteisössä. Elämällä on sääntöjen ja noudatettujen tapojen luomat turvallisen selkeät puitteet. Asema ja arvostus näyttää tuottavan kaikille mielihyvää. Vain Pukkila, Petter Pihlman, pullikoi lukkoon lyötyjä asteikkoja vastaan, kateuttaan ja alemmuudentunnettaan, jonkinlaista neuroottisuuttaan, mutta kyllä  myös tarkkasilmäisyyttään ja älykkyyttään. Hänen "kohtauksiinsa" suhtaudutaan kuitenkin järkkymättömästi ja ikään kuin asiaan kuuluvina, kuin lapsen uhmaisuuteen. Ja niin turhautunut Pukkila taas joksikin hetkeksi vaikenee. 
       Mielenkiintoista on lukea tuosta maailmasta käsin luotujen kauppayhteyksien

Laiva-votiivi Kustavin kirkossa 

kansainvälisyydestä 1840-luvun Länsi-Suomessa. Alastalossa olivat posliinit ja tyttären puvun silkki Englannin Hullista, joltakin arkiselta kauppamatkalta tuodut, Antwerpenistä ja Lübeckistä saattoi isäntä-kapteeni ostaa piipun, ja Pietarin ja Tukholman reissut olivat pelkkiä lähivesillä puljaamisia. Nyt hankinnassa olevalla parkilla aiotaan lähteä Atlantin yli Rioon kahvia hakemaan. Suomi ei todellakaan ole auennut ulkomaailmalle vasta "meidän aikanamme". Länsirannikolta on reissattu maailman meriä ja käyty ulkomaankauppaa jo parisataa vuotta. Tehtiinpä Pohjanmaalta tervakauppaa Amsterdamiin ja Lontooseen jo niinkin aikaisin kuin 1600-luvulla. 

Kilpi sanoi kirjoittaneensa Alastalon "tulevaisuudelle", tuleville lukijoille. Ehkäpä pieni joukko innostuu hänen sanaleikistään jatkossakin? Onhan innostujia nytkin. Alastalon salissa-kirjat näkyy saavan myös e-kirjana. Kesäisin pidetään Kustavissa Kilpi-päiviä. Kirjailija ei tällaisesta erityisharrastajien suosiosta olisi varmaankaan yllättynyt. Sanoihan hän itse, että Cervantes ja Shakespeare nousevat kirjailijoina hänen rinnalleen. Niin sanoakseen täytyy miehellä olla melkoisesti  fasuunaa.
        En usko enää lukevani Alastaloa uudelleen, luin sen nyt riittävän intensiivisesti. Sinne vain takaisin ylähyllyn rauhaan muhoileva Härkäniemi, kierroksilla käyvä Pukkila, yksinkertainen Karjamaa, viisas mutta myös koominen Alastalo, herkkänahkainen Lahdenperä, ylimysmäinen Langholma sekä kaikki muut sohvalla tai seinän perukoilla istuneet Kustavin kapteenit.
Monta päivää pyörivät mielessäni uudet oppimani, usein toistellut sanat torkottaa, tihuviltaan, laimiska, pukspröötti, piuvattu, sääripiiput, sisukiehumat, viljellä (esim. leukaa= puhua), jne.
Tiedän etten pääse niistä enää täysin eroon, voi unohtaa siis. Sillä omalla erikoisella tavallaan Alastalon sali pysyy kyllä muistijäljessä.         

TYÖHUONE

Viimeisimmässä Kirjailija-lehdessä (4/2017) Anu Kaaja kertoo työskentelytavoistaan sarjassa Oma huone. Aihe on tuttu. Se on koluttu ja kaluttu (enkä tarkoita pelkästään Virginia Woolfia ja Simone de Beauvoiria) ja koettu. Nykyisessä elämäntilanteessani minulla on käytössäni oma huone -  kokonainen talo - olisin haukkonut henkeäni joskus moisesta ylellisyydestä - mutta ironista kyllä, se ei silti liity kirjoittamiseen - edesautakaan sitä? - enää?
      Muistan joskus Runar Schildt parkaa (1888-1925), joka ajautui itsemurhaan kirjoittamattomuutensa plus ylettömän ankaran itsekritiikkinsä takia. Niin ainakin kerrotaan. Jopa hänen kustantajansa oli järjestänyt hänelle "täydelliset olosuhteet" Italian Caprilla, mutta tekstiä ei vain tullut. Kirjoitusrauha Caprilla ilmaisen huvilan rauhassa kuulostaa hyvältä, mutta ehkä se juuri oli väärää lääkettä S:lle, myrkkyä suorastaan.

      Kirjoittaminen on olotila, sisäinen huone, jonka rauhaa ja yksityisyyttä on vaalittava niin että ympäristö tilana menettää merkityksensä, katoaa aivan. Kirjoittava ihminen ei ole siellä, missä hän kirjoittaa. Miksi siis mennä kirjoittaamaan johonkin kauniiseen paikkaan? Tai ulkomaille? Huh, ainakin omasta puolestani viimeisenä ulkomaille, ellei oleskelu olisi todella pitkä. Kirjoituspaikan on mielestäni oltava täysin tuttu, neutraali, vailla mitään ulkoisia virikkeitä ja huomion kiinnittäjiä. Parasta on, jos voi kirjoittaa kotona hiljaisuudessa, ikkunan edessä, ja välillä ikkunasta katsoa mitään erityistä näkemättä kymmenen kilometrin päähän johonkin vihreänsameanharmaaseen horisonttiin. Ei siis mielellään mitään tiiliseinään tuijottamista, vaikka huone muuten voikin muistuttaa selliä.
      Täysi hiljaisuus ja yksinäisyys, se on ja on ollut minun työhuoneeni.
      En voisi kuvitella kirjoittavani kahvilassa. En junassa. En virallisessa työtilassa. Sain tässä kerran - ja olen mahdollisuudesta kiitollinen - suuren hienon työhuoneen Helsingin kirjailijatalo Villa Kivestä. Kaksi suurta ikkunaa Töölönlahdelle, kohti Oopperaa, Finlandia-taloa, Kansallismuseota ja Eduskuntataloa. Vaikka se oli etuoikeus, en pystynyt kirjoittamaan siellä juuri mitään. Ahdisti olla oven takana huoneessa "vankina" ja tulla välillä ulos huoneesta (mm. vessassa käynti "yhteistiloissa" keittiössä) ja tervehtiä käytävällä jotakuta toista ystävällisesti tervehtivää kirjoittajaa. Oli olo kuin munituslaitoksessa. Liian julkinen ja sosiaalinen ja määritelty paikka, vaikka harvoin näki ketään, kuuli vain ovien naksahtelun. Kerran oli pöydälleni  ilmestynyt viesti: "Ikkunat pesty". Kavahdin! Ja kesäkuukausina Töölönlahden takaa Hesperian puistosta kaikui kaamea möly ja möykkä, kun ihmiset siellä zumpasivat. En tainnut istua Villa Kivessä kuin vajaan vuoden sovitusta kolmesta.
      Kirjailija-lehden jutussa Anu Kaaja kertoo oman huoneensa olevan siellä, missä hänen läppärinsä on. Ja se taas johtuu erään hänen opettajansa antamasta neuvosta: " Kannattaa opetella työskentelemään missä tahansa".
Kallistun lukemaan tämän niin, että opettaja on neuvonut avaamaan läppärin nimenomaan julkisissa tiloissa. Myös jutun viitekuvat ovat latte-kuppeja ja kahvila-kaupunki-näkymiä.
      Tekee mieli kertoa aivan muunlaisesta "missä tahansa"-käsitteestä. Samoin kuin siitä, että ennen "missä tahansa"-kysymystä on polttavimpana kysymys "missä raossa?" "millä välillä?" "milloin?". Toisin sanoen muisteleva katsaus vähemmän sofistikoituneeseen työhuone-historiaani alkaen vuodesta 1979.

      Muinoin kuulin, kun professori Annamari Sarajas loihe lausumaan: " Vain olosuhteita uhmaten tehdyssä työssä tutkijan tahto punnitaan". Painoin tuon patetialla lausutun mietteen mieleeni, vaihtaen vain sanat 'tutkijan tahto' muotoon 'taiteilijan tahto'. On onnellista, suuresti onnellista, jos ja kun tahto on niin palava, että se löytää ratkaisuja kirjoittamiselle "missä tahansa". Sillä ykköskysymys " missä välissä?" ei sen sijaan aina ratkea edes tahdonvoimalla. Jossain elämänvaiheessa hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, työrauhaa, ei vain järjesty. Elin parhaat kirjoitusvuoteni niin, että hoidin samalla kolme peräkkäin syntynyttä lasta ja pakkasin ja purin huushollimme muuttokuormia pitkin Suomea, Itä-Lappia myöten. Jossain vaiheessa tuli autonratin päivittäinen ja taksikuskimainen pyöritys, sillä asuimme aina sivussa, kaukana kouluista ja kaupoista ja harrastuspaikoista.
Aina silloin olivat kuitenkin metsät ympärillä ja niitten hiljaisuus, kirjoitin mielessäni kun kuljin siellä ison koiramme kanssa. On mahdollista, että olisin niinä vuosina kirjoittanut enemmän ja laajemmin, jos olisin saanut yksinoloa, "omaa tilaa ja huonetta", mutta toisaalta: pakko on paras muusa, ja jos on tunti ja vartti aikaa kirjoittaa, kirjoittamiseen on ruvettava heti, kun aika alkaa juosta.

vaatehuone

      Huomaan ettei työhuoneista juuri ole kuvia. Sellaista ei tule ajatelleeksi. Riittää kun on ikkuna, pöytä, tuoli ja kone. Kirjoittaessa on aivan muualla kuin siellä missä kirjoittaa. Joskus sitä taas huomaa, että vaikka silloin ja silloin katseli tamminkaisten pörräämistä vasten persikanväristä iltataivasta Unkarissa, siellä ei ollut silloin, vaan vasta nyt, tässä kirjoituspöytänsä äärellä.

sauna

      Ensimmäinen "oma huoneeni" oli työtilaksi muutettu vaatehuone. Kirjoitin kun pirpanat nukkuivat. Lappiin muutettuamme kustantajani Otavasta soitti ja sanoi etten saa laittaa kaikkea luovuuttani lapsiin vaan minun on pantava heidät hoitoon ja ruvettava "tosissaan kirjoittamaan." Lasten päivähoito ei koilliskairalla niin vain onnistu, mutta sätkyäni hillitäkseen mieheni keksi auttaa ja vei sähköpatterin pienen ulkosaunamme eteiseen. Voisin kirjoittaa siellä, kone pakkilaatikolla, "kun ehdin". Talvi oli ankara, ja huolimatta patterista ja ulkovaatteista ja sudenkarvahatusta, kangistuin kylmästä ja tärisin hypotermian partaalla pakkilaatikon ja koneen äärellä.

murhamiehen mökki

       Onneksi jo vuoden päästä Urjalassa, Lounais-Hämeessä, pääsin kirjoittamaan pitäjän kuuluisimman murhamiehen Kalle Suomisen kotimökkiin, joka arkipäivä kahdeksi tai kolmeksi tunniksi. Äärimmäisen epäitsekäs ja monitaitoinen maalaistalon nuori tytär tuli hoitamaan lapsia ja teki jopa minulle voileivät evääksi. Yhden kevät- ja kesäkauden se onni kesti, mutta tuotti myös tulosta. En muista mökin sisätiloista mitään: Kirjoitin! Ja koska elettiin vielä sähkökoneitakin edeltävää aikaa, mitään kommervenkkejä ei tarvittu, ei edes pistorasiaa.

vintti

       Tutuimmaksi tullut "oma huone" on minulle ollut aina makuuhuoneen nurkka. Ei se ole huono tila. Kirjoittaminenhan ei vaadi kuin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Huone kuin huone. Tämä näkymä  on yksi Hämeenlinnan ajan huoneista, nukuimme siellä vinon peltikaton alla kuin pulut pesässään. Katto sänkyjen ja kirjoituspöydän yläpuolella oli niin matalalla, ettei siellä niin vain ponnahdettu seisomaan.
        Kun vähän myöhemmin jo asuimme omassa suuressa kylmässä talossamme, työtilastani, makuuhuoneen pitkältä sivupöydältä näkyi ohutrimaisten puisten kaihtimien raoista alas alakerrokseen ja ulos suurensuuresta ikkunasta, sinne toivomaani kaukaiseen sameanvihreään etäisyyteen, ja kirjoitin paljon, kaikesta huolimatta, ainakin niissä olosuhteissa, jossakin ihmeellisessä välissä, käsittämättömän tiivistyneessä "aikaikkunassa", kuten konsulttikielellä nykyisin sanottaisiin.
Jokahetkisenä seuranani ja seurailijanani ja seuraajanani oli niinä vuosina labradorinnoutaja, joka tuijotti minua herkeämättä kun kirjoitin. Se ei häriintynyt edes siitä, kun kerran panin tuon taiteilijabaskerin sen päähän. Kummallista, miten eläimen seura ei häiritse. Ei silloinkaan, kun se kuorsaa, tai pieree.

Torikatu

Hämeenlinnassa sain myös vuokratuksi kerran pikkurahalla huoneen, jonka ikkunasta oli se  kaipaamani kymmenen kilometrin näkyvyys ei mihinkään erityiseen. Ja keväällä kaikki peittyi ihanaan, puhtaassa tuulessa hulmuavaan lehmusten lehvien paljouteen! Tuo Torikadun pikku huone on rakkaassa muistossa mielessäni. Olihan se täydellinen työtila: oma rikkumaton rauha ja tila. Koskaan en nähnyt ketään rappukäytävässä, ja vaikka olisin nähnytkin lyhyt nyökkäys ja hämäläinen pidättyvyys olisi riittänyt. Täysin anonyymiä, täysin vapaata. Kirjoittamisen välillä huilasin joskus maaten vetoisalla lattialla, harmaalla muovimatolla, Hesari päälläni lämmikkeenä (formaatti oli silloin niin suuri, että lehteä saattoi käyttää peittona). Ajattelin siellä, typötyhjässä huoneessa (paitsi tietysti pöytä, tuoli ja kone), että tästä ei kodikkuus parane!
      2000-luvun alussa hommasin hetkeksi työhuoneen kaupungin kuvataiteilijoitten työhuonekommuuni Paperihuoneesta, yhdestä keskustan ränsistyneistä, 1800-luvun vanhoista

homehuone

puutaloista. Huoneeni oli homeen turmelema, mutta sen ikkunasta oli hieno näkymä vanhan kirjaston puistoon. Puistonäkymä: joku valkohapsi vanhus ilmestyi joka ikinen aamu istumaan pitkäksi aikaa penkin päähän silmieni eteen, teki minut kumman surulliseksi, ja home haisi, ja tulivat ne "yhteisasumisen" angstit, joihin myöhemmin törmäsin toisessa "virallisessa taiteilijoiden työyhteisössä" Villa Kivessä. Niinpä kiitin ja lähdin pois.

Viimeinen osoitteeni kaupungissa, Hattelmalan harjun kupeella, oli kaunein paikka jossa olen aikuisena asunut. Ns. kirjastostamme, kapeasta tilasta jossa pidin kirjoituspöytääni hyllyjen välissä, näkyi ikkunasta harjulle vievä niitty, ja siellä esimerkiksi kerran tuo sateen kastelema kukkiva tuomi. Katselin puita miettiessäni ja kaikesta siitä levollisuudesta ja etäisyydestä johtui mieleeni paljon runoa ja tarinaa.

ll

 
 

.