KIRJOJA MENEMÄÄN

Kirjoista täytyy välillä päästä eroon. En tosin tee niin kuin isävainaani, joka kumosi lastin vanhoja teologisia oppikirjojaan pihan kaivoon. Mutta olen kipannut kaksi urheilukassillista kirjoja roskapönttöön nimeltä MOLOK. (Miten hämmästyttävän sivistynyttä antaa suurelle syvälle roskasäiliölle noin vanhatestamentilliseen aikaan kuuluva nimi.)
     Kummankin hävitysvimman syynä oli muuttokuorman teko. Kuten moni tietää, kirjat saavat uinua hyllyllään rauhassa kuin hautuumaalla, ellei joskus koita muuttokuorman aika. Muutto on suuri inkvisiittori. Silloin akanat erotellaan jyvistä.
    Olen tehnyt virheitä tuossa erottelussa. Olen kiikuttanut divareihin kirjoja, joita olen myöhemmin tarvinnut ja haikeasti kaivannut - samaan aikaan kun hyllyssä edelleen on pönöttänyt (ja pönöttää) puuduttavan tylsiä kirjoja, jotka vuosikymmeniä sitten olivat olevinaan merkkiteoksia. Mitä vielä. Aika on armoton tuomari. Ja jos olisi ollut rehellinen, totuuden olisi tajunnut ja myöntänyt jo ennen tuota ajan tuomarointia. Nyt näitä ansiottaan vaalittuja harmittaa nähdä, koska ne vievät tilaa paremmilta. Mutta niinhän se on muuallakin elämässä.
    Molokin kita kutsui minua kirjoineni Hämeenlinnassa kesällä 2006, kun yritin tarjota kirjoja sikäläisiin divareihin. Eivät kelvanneet. Kirjoista oli kuitenkin päästävä ja siksi istahdin kirjakasseineni kauniiseen Rantapuistoon päivää paistattamaan - aikomuksenani "unohtaa" muutama kirja siihen penkille. Siitä ei tullut mitään. Pikkukaupungin vaivihkaisen uteliaasti silmäileviä ihmisiä käveleiskeli yhtenään ohitse, ja siellä täällä heitä jo istuskeli penkeillä tilanteita tarkkailemassa. Takanani oli kaupunginkirjasto ja tutkiskelin katseellani sen takapihaa. Näin Molokin. Ei kun sinne ja kassin vetskari auki. Kirjat mennä rymistivät alas syvyyksiin. Keski-ikäinen pariskunta oli pysähtynyt rantatielle katsomaan. Rouva osoitti minua sormellaan miehelleen.

Helsingissä on kierrätys helpompaa. Täällä olen siirtänyt kirjoja myös suoraan selluloosavaiheeseen. En emmi hävittää vastenmielistä kirjaa. En pane vahinkoa kiertämään. Kannet irti ja kartonkikeräykseen, sivut paperinkeräykseen.
   En emmi hävittää kirjaa vaikka sen tekijä olisi saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Nobel-komitean päätökset eivät ole kiistattomia kuin luonnonlait, vaan raati koostuu joukosta ukkoja (varmaan siellä on joku tätikin). Välillä he osuvat oikeaan, välillä tulee huteja.
    Mo Yan (pseudonyymi, suomeksi 'En puhu') on kiinalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2012.  Ryhdyin loippuvuodesta lukemaan hänen 586-sivuista romaaniaan Punainen durra (suom. Riina Vuokko, Otava 2016).
Vaikutuin Mo Yanin runollisista durra-vainioitten kuvauksista. 'Punainen durra' ei romaanissa kuitenkaan ole vain durran punaisena hehkuvia kukintoja, vaan yhtä lailla taivaanrantaan ulottuvat myyttiset durrapellot peittyvät ihmisvereen. Veri roiskuu ja suolepätkät pursuavat. Mädäntyvän ihmislihan löyhkä ja toinen toistaan seuraavat sadistiset tappajaiset eivät toisaalta pian tunnu enää miltään sen jälkeen, kun on lukenut tarkan selostuksen siitä, miten ihminen nyljetään elävältä. Ja sitten taas durra huojuu tuulessa ja sille lauletaan ylistystä. Durravainioitten suojin ryömin pahoinvoivana tekstiä eteenpäin.
Tarinoinnissa on paljon sikäläistä rosvoromantiikkaa, ja toisinaan tyyli tuo mieleen eteläamerikkalaiset "maagisen realismin" edustajat. Satuilua siis. Ja jotain hulluutta, rinta röyheänä hehkuvaa kotiseuturakkautta ja sotaisaa isänmaallisuutta, jossa japanilaisilta leikataan munat ja tungetaan ne näitten suuhun. Kiinan ja Japanin välinen viha vaikuttaa todellakin sammumattomalta, ja sitä tulta tämäkin teos puhaltaa liekkiin. Mo Yan on paitsi entinen maatyöläinen, myös sotilas. Tuo paatunut sotilasko hänessä on kirjoittanut tämän väkivaltafantasian?  
     Kiinassa Mo Yanin Nobel-palkinto herätti ristiriitaisia tunteita.
     Durrapeltojen kauneus ja runollisuus yhdistettynä tapahtumien raakalaisuuteen tuo myös mieleen japanilaisen kulttuurin, jossa 'brutaali estetiikka' yhdistää kauneuden ja sadismin.
     Outoa, mutta ei kiinnostavaa minusta. Olen päättänyt etten tuhlaa kallisarvoista elämän aikaani vastenmielisiin ja mielestäni tarpeettomiin kirjoihin, olivat ne sitten palkittuja tai eivät. Enkä pane pahoinvointia kiertämään. Siksi makuloin oman Punaisen durrani Eko-keskuksen kierrätypisteeseen.
    Kirjoja on maailmassa niin paljon, liikaakin. Onneksi sieltä silti myös löytää omansa, ystävänsä, niin kuin ihmisistäkin. Kummistakin voi olla suuresti kiitollinen.    

MUUTAKIN KUIN BRÄNDINSÄ

Suomessa Sakari Topelius taisi olla ensimmäinen, joka brändättiin niin, ettei hänestä enää tule juuri muuta mieleen kuin tuo kamala sana satusetä. Vähän kuin Josefin kohtalo joulukorttien seimikuvaelmassa: olla seniili. Kuva lasten ympäröimästä vanhuksesta oli piinallista Topeliukselle itselleenkin, samoin kuin tilanteet, joissa hänen polvelleen istutettiin rusettipäisiä ja rusettikaulaisia äidin pikku kultia.
    Topelius oli satujensa lisäksi tai edellä kuitenkin myös historioitsija ja kansallisuusmies, sanomalehtimies ja maan ensimmäinen historiallisten romaanien kirjoittaja, laulu- ja virsirunoilija, professori ja Helsingin yliopiston rehtori. Nuorena miehenä hän oli viettänyt hyvinkin vallatonta elämää Tukholmassa.
    Satusetyys hakattiin sitten pian oikein kiveen. Ensimmäisenä kuvanveistäjä Emil Wikström ikuisti Topeliuksen lasten ympäröimänä patsaaseen, joka sijoitettiin Vaasaan 1915. Helsingissä kirjailija Maila Talvio taas touhusi niin, että Ville Vallgrenin veistämä tuttu 'Topelius lasten ympäröimänä'-patsas saatiin sinne 1932. Samana vuonna Helsingin Esplanadilla paljastettiin Topeliuksen kunniaksi Gunnar Finnen veistämä 'Satu ja totuus' . Viitteellisempänä ja hienostuneempana se olisi saattanut miellyttää ja helpottaa Topeliusta itseään.

 Tove Jansson halusi olla ennen kaikkea maalari. Tietenkään hän ei sen ohella väheksynyt kirjoittamista. Jansson, niin kuin tosi taiteilijat aina, tiesi että kirjoittaminen ja maalaaminen ja leikki ja muu sen sortin työ ja tekeminen kumpuaa kaikki samasta luovuuden lähteestä. Ns. aikuisten kirjoissaan Jansson vain vähän säätää tekniikkaa, aivan kuin uimari joka vaihtaa kroolista selkään ja rintaan ja ehkä perhoseen. Uimista kaikki - kirjoittamista kaikki.
    Kuitenkin hänet on polttomerkitty muumin kuvalla. Kaikki muu on ikään kuin "oheista". Kannattaakin olla tarkkana sen suhteen, mikä muumi-Toven brändissä on japanilaista animaatioteollisuutta ja ylikansallista tuotteistamista ja krääsäbisnestä, minkä kaiken massiivisen kuorman alle koko janssonilainen muumius uhkaa hukkua ja kadota.





"Ennen pitkää tunsin halua kirjoittaa jotain muuta kuin salapoliisijuttuja. Ja melkein syyllisyyttä tuntien kirjoitin huvikseni tavallisen romaanin. -- Tekijäksi merkittiin Mary Westmacott", Agatha Christie kertoo omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani (suom. Antti Nuutila, WSOY 1978). Pseudonyymi pysyi salaisuutena 15 vuoden ajan ja Agatha Christie kirjoitti sen suojin joukon romaaneja, joissa hänen ei tarvinnut murhata ketään. Tarkkoja viiltoja pinnan alle niissä kuitenkin tehdään. Romaanit ovat näennäisen keveitä ja tietenkin 'helppolukuisia', sillä Christie tiesi olevansa viihdyttäjä ja arvosti sitä ammattinaan. (Kuinka oikeassa hän olikaan: olisiko Dostojevskistakaan klassikoksi, ellei hän olisi kirjoittanut luettavaa, jonka äärellä aina jotkut viihtyvät?)

     Omaelämäkerrassa, tuossa mieleenpainuvassa runsaudensarvessa, käy ilmi kuinka terävä ja älykäs psykologinen silmä jo pikku Agathalla oli. Näitä luontaisia taitojaan  ja elämän varrella karttuvia tietojaan hän käyttelee kirjoissaan. Mary Westmacott-romaaneissa on myös melko lailla aiheita suoraan hänen omasta elämästään, etenkin romaanissa Kuin muuttolintu (suom. Panu Pekkasen työryhmä, WSOY 1976). 
     Puitteiltaan hyvin christiemäinen on romaani Yksinäinen kevät (Absent in the Spring, 1944, suom. Eva Siikarla, WSOY 1975). Ylempää keskiluokkaa edustava (nimenomaan edustava) Joan Scudamore on junamatkalla Bagdadista kotiin Lontooseen, kun matka yllättäen katkeaa autiomaassa ja rouva joutuu odottamaan sen jatkumista Tell Abu Hamidin majatalossa. Hän on yksin ja eristyksissä, kaikin tavoin oudossa paikassa ja olotilassa, mutta koska tämä ei ole dekkari, ketään majatalon vieraista ei murhata. Joan Scudamoren omat ajatukset sen sijaan uhkaavat surmata tämän. On kuin hänen pinnallisen ja sovinnaisen elämäntapansa verho olisi repäisty alas ja hän näkisi todellisuuden - suhteensa palvomaansa aviomieheen ja aikuisiin lapsiinsa, koko perheen dynamiikan - yhtäkkiä raa'an rehellisesti ja paljastetusti. Välillä hän syyttää tästä kaikesta selvännäköisyyden tuskasta, "hourailustaan", autiomaan kuumuutta, kurjaa majataloa ja odottamisen yksitoikkoisuutta. Mutta matkan taas jatkuttua hän on ikään kuin voimaantunut ja odottaa kiihkeästi päästäkseen "tunnustamaan kaiken" miehelleen Rodneylle ja lapsilleen, jotta nämä ymmärtävät  "että hänkin tietää", että hän on muuttunut. Kotiinpaluu on kuitenkin yllättävä. Joan onkin juuri niin kuin ennenkin. Kaikki loksahtaa välittömästi entisiin asetelmiinsa. Toisaalta: yhtä valheellinen ja teeskentelevä on hänen aviomiehensä. Kylmäävältä tuntuu tämän psykologisen näytelmän päätös: vaimo jää pöyhimään olohuoneen tyynyjä ja miettimään uusia tuolinpäällisiä. Ei siis hengn menetystä murhaamalla, mutta kuolema kumminkin.
     Agatha Christie halusi välillä vapauden kirjoittaa brändinsä ulkopuolelta. Mutta sama kirjailija hän oli silti: toisissa kirjoissa hän kuljettaa juonta vaakatasossa, toisissa pystysuuntaan. Salanimi oli aluksi kustantajan toivomus suojata Christie-brändiä, myöhemmin Christie mieltyi siihen itse, sillä häntä huvitti, että Mary Westmacott sai kirjoistaan paremmat arvostelut kuin Agatrha Christie omistaan. Ja "menekkikin muodostui kohtalaisen hyväksi".    
                                                                                                                                             

IHMINEN JA DIAGNOOSI

Kukaan ei tietenkään enää käytä sellaisia sanoja kuin äpärä, neekeri, vanhapiika. Ihmisarvoa kunnioitetaan , eikä ketään nimitetä sen mukaan, ovatko hänen vanhempansa solmineet avioliiton, mikä hänen ihonvärinsä on, tai onko hän sattunut löytämään ja ottamaan itselleen elämäntoverin.
     Kuitenkin arkisessa ja virallisessa puheessa käytellään sanoja, joilla leimataan ihmisen persoona samalla kun puhutaan jostain aivan muusta. Ihmisestä tehdään esimerkiksi hänen sairautensa. Skitsifreenikko, dementikko, diabeetikko.
     Miksi ei sitten syövikkö ja peräpukamikko? Siksikö, että me toki ymmärrämme, ettei syöpää sairastava ihminen ole syöpä, eikä peräpukamia poteva pukama. Reumankin saanut on reumapotilas tai reumaa sairastava, ei reumakko.
     Kukaan ihminen ei ole sairautensa. Sairaus ei ole ihmisen identiteetti.

Kirjallisuudessa sairausnimikkeitä ei anneta, vaan ihmiset elävät elämäänsä ja vaikuttavat toisiinsa reaktioittensa ja tapahtumien kautta. Lukemisen arvoinen kirjallisuus on sitä että ihminen näytetään ihmisenä erilaisine puolineen mutta jotain aina jää myös (ihmisen) salaisuudeksi. Kirjallisuudessa ei olla -nikkoja tai -tikkoja.
     Sairautta ja hulluutta ja häiriötä kirjallisuudessa tietysti riittää, paljon. Ihmiset ovat aina jollain lailla valuvikaisia. Joskus lukija saattaa jopa kirjailijasta itsestään olla haistavinaan jonkinlaista viitettä johonkin mielenterveyshäiriöön, anoreksiaan tai narsistisuuteen. Kylmän ja lämpimän sydämen tunnistaa. Kyynisyyden myrkky vaikuttaa kirjailijasta lukijaan salakavalammin. Turhamaisuutemme luulee sitä joskus älykkyydeksi. Huumori taas on mielestäni parempi puntari ihmisen henkisestä kypsyydestä kuin henkevyys.
     Joitakin vuosia sitten kuulin tukholmalaisesta lukupiiristä, jossa kirjallisuutta harrastavat neurologit kokoontuivat toistensa kodeissa hyvän ruuan ja juoman ääreen jutustelemaan romaaneista löytämistään neurologisista sairauksista. Voi, miten mielelläni olisin ollut kärpäsenä katossa. Mahtaakohan kerho yhä kokoontua - muutenkin kuin hyvän ruuan ja juoman ääreen?

Dementiasta on viime vuosina kirjoitettu ja esitetty paljon näytelmiä ja elokuvia. Moni esityksistä kuvaa hupsuja hölmöileviä vanhuksia. Elokuvat taas leikkaavat draamallisia otoksia sairastuneen puolison äkillisestä oudosta käytöksestä. Asutaan merenrantatalossa ja vauraassa kodissa näkyvät flyygeli ja seiniä peittävät kirjahyllyt ja modernit maalaukset. Arkiset siisteysongelmat, rappeutuminen ja alennustila eivät mahdu tyylikkääseen tragediaan.
     John Bayleyn muistelmateos Alzheimerin tautiin sairastuneesta vaimostaan, filosofi Iris Murdochista, Elegia Irikselle (suom. Raija Mattila, WSOY 2001) on yksi mieleenjäävimmistä rakkaustarinoista, joita olen lukenut. Heidän hyvä, epäsovinnainen avioliittonsa alkoi 50-luvun Oxfordissa, missä nämä kaksi intellektuellia opiskelivat. Iriksellä olivat sukat makkaralla heidän ensi kerran kömpelösti rakastellessaan, ja jollain lailla boheemisti makkaralla oli koko heidän myöhempi elämänsäkin. Kirjassa Bayley muistelee sairauden tuomina surun päivinä heidän iloista "lapsenomaisuuttaan", jossa he esimerkiksi automatkoilla pulahtivat uimaan mihin tahansa näkemäänsä jokeen tai lammikkoon ("so much water on the planet"). Verkkaisiksi käyneillä kävelyretkillä John toistelee Irikselle entiseen tapaan heidän tuttuja puheenparsiaan ja Iris "pikkuisen hymyilee". Kun Iris, tuo maailman tuntema älykkö, kirjailija ja filosofi, nyt vain istuu ja katsoo tunnista toiseen TV:stä teletappeja, John kirjaa senkin tyynen hyväksyvästi kirjaansa. Voisi sanoa, - ellei se nykyisin tuntuisi vähän banaalilta - että he elivät muumimaisemmin kuin ehkä ketkään kirjoihin viedyt ihmiset koskaan. On mahdotonta, että Bayley olisi käyttänyt sanaa dementikko.  


                                                                                                                 

SELATTUA VAI LUETTUA

Olen aina ihmeissäni kun kuulen joidenkuiden kertovan, että he lukevat joka kesä Seitsemän veljestä tai Alastalon salissa I-II.
Onko se mahdollista?
Itse luen hyvin harvoin kirjan kannesta kanteen kahteen kertaan. Jos kirja on hyvä, lukunopeuteni hidastuu ja intensiteetti tihenee. Jo siinä hetkessä opin ulkoa kirjan parhaat kohdat, joihin voin palata myöhemmin kuin hyvän ystävän luo. Mutta että kymmeniä kertoja alusta loppuun? Ja joka kesä? Miksei marraskuu tai maaliskuu?
     Minusta kirja on luettava hitaasti, jos se on hyvä. Jos on kyse kaunokirjallisuudesta, en arvosta tippaakaan ohjeistuksia "miten kehittyä nopeaksi lukijaksi". Hyvä lukutaito on minusta sitä, että nopeus vaihtelee tilanteen mukaisesti kuin autolla ajossa. On myös arvostus hyvää kirjailijaa kohtaan, että hänen tekstiinsä keskitytään, eikä porhalleta sivuja eteenpäin kuin vauhdikkaalla ruohonleikkurilla.
     Kustannusmaailmassa on fraasi "Ei koko munaa tarvitse syödä tietääkseen että se on mätä".  Jos teksti herättää kiinnostusta, se luetaan lähemmin, ja jos se päätetään ottaa ohjelmaan, se luetaan huolella (niin ainakin oli joskus tapana). Ollessani vielä nuori kustannustoimittaja 70-luvun lopulla tein tunnollista käännös- ja kielitarkastusta jopa Morgan Kane-niteille, kunnes esimieheni herätti minut hullutuksesta. " Nää on kuule niitä kirjoja, jotka menee suoraan painokoneeseen!".

                                                                     

 

Gunnar Björlingin runokirjat olen lukenut irtolehtipainoksiksi, mutta siitä on jo kauan aikaa. Sen sijaan Suomi-englanti-suomi-sanakirja pysyy herkeämättä näppösissäni, painos painokselta. En kysele sanoja netistä. Lehteilen niitä esiin sanakirjoista. Viimeisimmästä suomi-englanti-suomestani puuttuvat jo Y- ja W-aakkoset. Lehtikaalimainen olemus ja muukin havaittava vanhanaikaistuminen on saanut minut nyt tekemään päätöksen: On hankittava uusi! 
        Vessapaperin pehmeäksi selattu on myös koulu- ja opiskeluaikojeni englannin sanakirja, vanha konkari Riikonen - Tuomikoski. Sen kanssa menin jopa välillä illalla sänkyyn rentoutumaan. Kädessäni oli kynänpätkä, jolla alleviivasin sanakirjan jakelemia esimerkkilauseita: "Suu puhtaaksi!", "Kirjoittaa harmistuneena yleisönosastoon", "Menköön hirteen!", "Mättää mahaansa, kaataa kurkkuunsa, selvittää lopulta rästit", "Lukuhevonen, päähänpänttääjä, pinko", "1)Erittäin hermostunut henkilö 2)jazz-tanssija", "Hekumoida piinallisissa yksityiskohdissa, kasata kauhuja", "Kalamainen, epäilyttävä ihminen", "Kumikaula, utelias matkustaja", "Menehtyä levottomuuteen", "En helkkarissa tiedä sitä", "Hankalaa väkeä", "Tärvellä perinpohjaisesti esim. runo esittämällä se huonosti".
       Halki vuosikymmenten on kuitenkin säilynyt muistissa enkunmaikan ohje: Varokaa sanakirjan makuisia ilmauksia. Niinpä silloin tällöin, kirjoittaessani kirjettä englantia äidinkielenään puhuvalle, tarkistan sanan vivahteita englanti-englanti-sanakirjasta. Ostin tuon kunnianarvoisen tiiliskiven -95 Cambridgestä ja sen teksti on niin pientä printtiä, että joudun lukulasien lisäksi käyttämään suurennuslasia. Yleensä en tule hullua hurskaammaksi.

Kalifornialaiset ystäväni hämmästyivät kun näkivät muusiksi lehteillyn sanakirjani. He eivät koskaan olleet tulleet ajatelleeksi, että sellaista voi tarvita. Näytin heille myös rivistön muun kielisiä sanakirjojani. Siinä ne seisoivat kirjahyllyllä ryhdikkäinä ja palveluvalmiina. Joskus niitten neuvot menevät epäilemättäkin viisi senttiä pieleen; oma kielikorva kun on suomalaisugrilaista tekoa, eivätkä sanakirjojen laatijat yleensä anna yhtä selventäviä esimerkkilauseita kuin Riikonen & Tuomikoski. Mutta aina niitten seurassa turvallisuudentunne kuitenkin lisääntyy ja maailma tuntuu jotenkin järjestyneeltä. Kyllä sanakirjan kuin sanakirjan voisi ottaa vaikka yöpöydälleen ja sitten selailla sitä yön unettomina yksinäisinä hetkinä. Ei liian jännittävää ja hereillä pitävää, ei syvällistä eikä tunne-elämää häiritsevää; ja silmätkin saisivat hyppiä vähän minne sattuu.                                                                  

MITEN SE PÄÄTTYY

                                                eli kuinka romaani kaartaa maaliin



Katsoin viime joulukuussa TV:stä  Elisabeth Stroutin Pulizer-palkitun romaanin (2008) pohjalta tehdyn minisarjan Olive Kitteridge. Se oli virkistävän erilainen ja hyvä. Sitten tuli ns. "amerikkalainen loppu", happy end. Sillä nimellä kai on kutsuttava loppua, jossa nainen käpertyy onnesta huokaisten miehen kainaloon. Ja mikä tärkeää: tämä mies on miljonääri. Persoonana matikanmaikka Olive Kitteridge oli ollut kyyninen riivinrauta, joka laukoi suoria sanoja oikealle ja vasemmalle eikä perustanut niin sanotusta ystävällisestä käytöksestä; perheensäkin (lempeä apteekkarimies ja poika) parissa hän oli hymytön ja vihainen paistinpannun pesijä. Mies kuolee ja täydellisessä yksinäisyydessään Olive valmistelee jo itsemurhaakin. Mutta sitten onni kääntyy isolla autolla hänen talonsa ja kukkapenkkinsä viereen ja autosta astuu uusi paikkakuntalainen, mies, joka - kappas vaan - pyytää kylmäkiskoista naista päivälliselle. Jo parin tapaamiskerran jälkeen siihen asti penseä Olive rientää itse miehen talolle ja loppuelämän rakkaustarina voi alkaa.
     Miksei Olive voinut vähitellen lämmetä ja ystävystyä miehen kanssa? Tai miksei hän vain jatkanut yksinäisenä niin kuin ennenkin? Tässä tapauksessa toivo paremmasta olisi ollut suurempi onni ja uskottavuus kuin pikkurouva-asetelma miehen kainalossa.

                                                                         

     

     

Älykkäitten amerikkalaisten naiskirjailijoitten romaaneja lukiessa olen ennenkin törmännyt siihen, että hyvin vetävään kertomukseen on äkisti kursittu epäuskottava onnellinen loppu, joka jollain lailla turhentaa koko edellä kerrotun. Olen miettinyt, onko happy end Yhdysvalloissa kustantajan vaatimus?
     Hokkuspokkus-happy end tapahtuu esimerkiksi Anne Tylerin muuten niin jännän nasevassa romaanissa Elämän tikapuilla (suom. Kristiina Drews, Otava 1995) ja Carol Shieldsin muuten niin ravisuttelevassa romaanissa Ellei (suom. Hanna Tarkka, Otava 2003).
     Tylerin tarinassa Delia, lääkärinrouva ja kolmen aikuistuneen lapsen äiti häipyy yllättäen eräänä lauantaiaamuna ja elää kokonaiset puolitoista vuotta teillä tietymättömillä, tarkemmin sanottuna siistissä vuokrahuoneessa, työskennellen sihteerinä asianajotoimistossa. (Suomessahan tällainen piilossa eläminen ei olisi mahdollista palkanmaksua varten vaaditun sotu-tunnuksen takia, aprikoin otsa kurtussa lukiessani). Paluu kotiin tuttuihin kuvioihin on sitten hämmästyttävän kepeä ja nopea, ja tuota pikaa jo " Sam kääntyi häneen päin, ja Delia pujahti peiton alle ja Sam veti hänet itseään vasten".
     Shieldsillä on romaanissa niin ikään kolme aikuistunutta mutta kotona asuvaa lasta ja lääkärimies. Perheen tytär Norah katoaa äkillisesti ja elää vuoden päivät istuen mykkänä kerjäämässä Toronton kaduilla. Norah'n tapaus on niin järkyttävä, että olisi luullut sen riittävän pelkästään koko kirjan aiheeksi, mutta loppujen lopuksi Shields kirjoittaa melkein koko 316 sivuisen romaaninsa naisasiaa, nimenomaan naiskirjailija-asemaa. Norah on katalysaattori, jonka kautta äiti, Shieldsin alter ego, Reta Winters puhuu suunsa puhtaaksi naiskirjailijan aliarvostuksesta miesvaltaisessa kustannus- ja mediamaailmassa. Kaiken koetun kovan, piinan ja tuskan jälkeen pyörähdetään jälleen hyvin pikaisen oloisesti amerikkalaiseen happy endiin. Joku toimittaa käsistään palaneen Norahin sairaalaan, mistä tämä siirtyy kotiin entiseen tytönkamariinsa. (Norahin itsensä ei kuulla puhuvan kirjassa mitään.) "Päivä päivältä Norah toipuu meillä kotona, herää atomi atomilta ja suunnittelee tulevaa mielikuvituksensa kartalla. -- Voi olla, että hän alkaa syksyllä lukea luonnontieteitä McGillissä. Hän miettii sitä vielä. Nyt hän nukkuu. Muutkin nukkuvat, myös Muru, käpälät levällään keittiön lattialla, lämpimänä kauniin turkkinsa sisällä". Noinko helposti kaikki päättyy ja ratkeaa?

Niin kirjoissa kuin elokuvissa amerikkalainen maku vaatii onnellista loppua, mutta venäläinen maku vaatii onnetonta loppua, mieluiten kuolemaa; ainakin päähenkilön on lopuksi vaikka hoiperreltava yksin yöhön lumituiskuun, pakkaseen, pimeyteen.
    Kyllähän me tiedämme, kuinka Anna Karenina hyppäsi junan alle. Eikä taida uudempikaan venäläinen kirjallisuus ja elokuva suosia pehmoisia loppuja.
    Euroopassa myös klassikot Goethen Wertheristä Gustav Flaubertin Rouva Bovaryyn päättyvät itsemurhaan.
Tänä talvena televisiossa esitettiin BBC:n mainio kooste Charles Dickensin romaaneista, missä päähenkilöitä odotti lopuksi kuolema, lohduton elämä, ja hulluksi tuleminen. Ainoastaan puhdassydäminen äiti ja katalista katalin roisto selvisivät. Dickens ei uskonut happy endeihin, eikä niitä häneltä vaadittu tai haluttu.

Dekkareissa ja saduissa juonivyyhti johtaa siihen, että paha paljastetaan ja syyllinen saa tuomionsa.
    Itävaltalainen Bruno Bettelheim (1903-1990) menetti myöhemmin maailmanlaajuisen maineensa ja arvostuksensa psykoanalyytikkona, mutta eräältä osin hän onnistui. Teoksessaan The Uses of Enchantment: The Meaning and Importance of Fairy Tales, 1975 (Satujen lumous, suom. Mirja Rutanen, WSOY 1984) Bettelheim muistuttaa klassisten satujen merkityksestä kasvutarinoina, joihin lapset voivat samastua ja saada toivoa ja voimaa omassa itsenäistymisessään. Loppujen katharsikset tuli säilyttää, hyvän oli voitettava ja pahan saatava palkkansa. Ymmärrän tämän hyvin, kun muistan itseni jo alle kouluikäisenä hekumoimassa Hannu ja Kerttu-sadun viimeisen kuvan äärellä: lapset työntävät noita-akkaa uuniin ja tämä sätkyttelee koipiaan joutuessaan liekkien nielemäksi. Myös Lumikin loppu oli värisyttävän ihana: paha äitipuoli syöstään vuorelta rotkoon kuolemaan.
Suomessakin oli 1970-luvulla vallalla trendi, jonka mukaan satujen loppuja siivottiin nynnyiksi (esim. Punahilkan susi ei ollutkaan syönyt isoäitiä ym.) ja "raakojen satujen" sijasta lapsille tarjottiin "realistisia kirjoja" tyyliin ' Sanna menee hammaslääkäriin'.

Perinteisen romaanin määritelmän mukaan loppu on selkeä. Se ei aina päde moderniin monisyiseen romaaniin, joka ennemminkin lähtee seurauksesta kuin syystä ja kuvaa moniakin ajallisia ja temaattisia kerroksia. Kuitenkin lukija tunnistaa siinäkin hallitun kokonaisuuden. Romaani ei voi noin vain loppua, se olisi kuin pesäpallossa väliin jätetty syöttö ja mailan heitto ilmaan. Lukijan on saatava luottaa illuusioon loppuun asti.

HALU TAITEESEEN

Joel Haahtela,

Mistä maailmat alkavat. Otava 2017.


On tuttu sanonta - ja valitettavasti aika totta - että toisiaan tavatessaan kirjailijat puhuvat vain rahasta. Ainakaan he eivät puhu kirjallisuusteorioista.
    Joel Haahtelan taiteilijuutta kuvaavassa romaanissa Mistä maailmat alkavat sekä nuoret että vanhat kuvataiteilijat sen sijaan intoilevat, kiivailevat ja esitelmöivät kaiken aikaa taideteorioista. Taide abstraktioina täyttää heidän mielensä.

Joel Haahtelan aiemmat, sivumäärältään niukemmat romaanit, ovat mielenkiintoisesti muistuttaneet käännösromaaneja. Tätä seikkaa joku voisi pohtia pro gradussaan (ellei ole jo sellaista tehnytkin?): mikä on se klangi, joka erottaa junttiproosan ja käännösproosan toisistaan?
   Laumasta poikkeaminen on kuitenkin aina plussaa, joten hyvä että joku on lähtenyt kulkemaan myös sivistyksen ja estetiikan maaperällä.

Takakansitekstin mukaan kirja on "hurmaava taiteilijaromaani".
Minusta kirja on ennemminkin romaani halusta taiteeseen, sen älylliseen haltuunottoon. Siinä on aivan liikaa teoriaa ja liian vähän elämää. Päähenkilö Visa Lehtinen on kuin ulkoapäin liikuteltu paperinukke, jonka kautta kirjailija pääsee puhumaan kiinnostuksestaan taiteeseen. Varsinkin romaanin Italia-jaksossa voimistuu vaikutelma turistista taideaarteiden äärellä. Marrakeshissakin käydään lopuksi, lisää estetiikasta hurmioitunutta turismia.

Mitä 'taiteilijaromaani' sitten tarkoittaa? Minusta se on käsitteenä yhtä hankala kuin 'kristillinen romaani'. Ns. kristillinen romaanihan voi olla hengellisesti kuivunut hedelmä verrattuna johonkin "maailmalliseen" romskuun, joka herättää syvällisiä ajatuksia kertomalla ihmisistä maailmassa. Taiteilija taas tuo itsensä ilmi teoksessaan, siitä tulee kuvaus hänen persoonastaan. Muutenhan hän elää niin kuin kuka tahansa leivän purija ja vessassa kävijä.
      Paavo Rintala jo törmäsi 'taiteilijaromaani'-käsitteen sudenkuoppaan romaanissaan Jumala on kauneus (Otava 1959). Kirja kertoo liminkalaisesta taidemaalarista Vilho Lammesta, mutta sen Lammesta antamaa kuvaa kritisoitiin ankarasti, mistä syystä Rintala selittikin, että kyseessä ei olekaan taiteilijaromaani eikä edes taiteilijaelämäkerta, vaan kuvaus kauneuden kokemisesta. Tämän kauneuden kokemisen myötä kuitenkin myös itse Lammen tuotanto "löydettiin" ja hänet nostettiin yhdeksi 1930-luvun merkittävimmäksi taiteilijaksi.
Jos hyvin käy, Haahtelan kuvataide-innostus voi myös tarttua lukijaan. Kirja jakelee nimiä ja tärppejä. Esimerkiksi Tamburinin luento sakraalitaiteen symboleista on kiehtova tietoisku. Enemmän kuin eläytyvää Haahtelan teksti onkin ahkerasti opiskelevaa.

Yleisesti ottaen romaanit kertovat elämästä paremmin kuin tutkimukset. Mutta on hämmästyttävää huomata, että taiteilijan elämän ja persoonan kuvauksessa romaanimuotoa paremmin onnistuu joskus dokumentaarinen, "epätaiteellinen" elämäkerta. Kyse on - samoin kuin romaanissa - kirjoittajan kyvystä sisäistää aineistonsa.
Vincent van Gogh on Haahtelan romaanin ponnahduslauta ja voimanlähde, johon usein palataan. Nimenomaan "korvansa leikanneen" van Goghin ympärillä on jo yli sadan vuoden ajan kuhissut ihailijoita, kirjailijoita, tutkijoita ja kirjoittavia psykiatreja. Uskottavimmin van Goghista on mielestäni kirjoittanut ranskalainen taidehistorijoitsija Pierre Cabanne, jonka dokumentoiva elämäkerta Vincent van Gogh (1961) on myös samannimisenä suomennettu (Weilin&Göös, 1965). Olematta hetkeäkään romantisoiva, yliampuva ja tavanomainen Cabanne raportoi herkän eläytyvästi ja puhuttelevasti van Goghin elämäntarinan ja sen myötä, siinä sisällä, antaa ikään kuin "tartunnan" van Goghin taiteesta. Kirjan luettuaan näkee hetken tutut tavalliset maisemat "uusin silmin". Näin kaiketi taide toimii ja tapahtuu!

Myös Franz Kafka kiehtoo Haahtelan romaanin henkilöitä. Samoin kuin van Goghin, myös Kafkan ympärillä on pian sadan vuoden ajan kuhissut ihailijoita, kirjailijoita, tutkijoita ja pohdiskelevia psykiatreja. (Arviolta yli 15 000 teosta maailman valtakielillä.) Kafka on kova pala. Hänhän on jo kirjoittanut itsensä teoksiinsa. Tutkijat haluavat silti tutkia ja kirjoittaa tutkimuskohteestaan. Varsin kiinnostavasti ja vakuuttavasti on jälleen onnistunut ainakin dokumentaristi, epäromanttisesti ja epäsovinnaisesti aihepiirinsä sisäistänyt ja siksi innostavasti ja kuitenkin tiedemiesmäisen pedantisti kirjoittanut Ernst Pawel teoksessaan The Nightmare of Reason. A Life of Franz Kafka (suomeksi Franz Kafka, Otava 1989).

Tulisiko romaanit taiteilijoista ja taiteen olemuksesta siis siirtää kirjailijoilta tutkijoille?
Riippuu siitä, kumpi kirjoittaa paremmin. Ja tietysti siitä, kumpi lukijaa kiehtoo: taide sinänsä vaiko luovan ihmisen sisäinen maailma.
   Haahtelaa kiehtoo taide. Jos hän olisi kirjoittanut taiteilijasta eli tämän sisäisestä maailmasta, luovuudesta, hänen olisi kannattanut heittää fiktiivinen päähenkilönsä Visa Lehtinen menemään ja panna itsensä likoon kirjoittamalla yksikön 1.persoonassa. Tai sitten luodata säyseää Visaa syvemmältä. Eikö aistimusvoimainen veto ilmaisuun, väreihin ja muotoihin todellakaan antanut mitään viitteitä hänessä jo lapsena, kauan ennen lukioikäisenä nähtyä elokuvaa Vincent van Goghista?
Myös romaanin kronologinen jana on aivan liian pitkä ja saa rakenteen pahasti notkumaan. Muistilappumaiset merkinnät "John F.Kennedy ammuttiin", " hipit kulkivat San Fransiscossa", "Vanha vallattiin", "Koponen nai flyygelin päällä", "Allende tapettiin" ovat aivan irrallisia ja turhia. Tekee mieli myös valistaa, että 60-70-luvuilla nuoruuttaan eläneet eivät suunnitelleet tai edes haaveilleet reppureissaamisesta Neuvostoliittoon Chagallin Vibetskiin ja poikkeamisesta ehkä Tolstoin maatilallakin "ennen matkan jatkumista kohti Italian Assisia" - siis elleivät  he olisi olleet ansioituneita kommunisteja ja kuuluneet johonkin ystävyysseuraan tai tarkkaan valittuun ryhmään, joka olisi liikkunut valvottuna säädetyn reitin ja ohjelman mukaisesti.
Jokin sisältä syttyvä voima tästä romaanista puuttuu. Se on niin sanotusti kaunis ja kiltti kertomus, eikä siinä mitään, viinan ja konfliktien kautta on liikaakin kuvattu ja leimattu taiteilijuutta. Stereotypioita kannattaa aina hajottaa; mutta tilalle olisi hyvä tuoda sitten jotain vahvemmin omakohtaista.

KUKA HÄN OLI?

                                                                 Kirjoituksia äidistä, isästä ja perheestä 




Delphine de Vigan,
Yötä ei voi vastustaa. Suom.Kira Poutanen.WSOY 2013.

Kyung-sook Shin,
Pidä huolta äidistä. Suom.Taru Salminen.Into 2015.

Paul Auster,
Yksinäisyyden äärellä. Suom.Erkki Jukarainen.Tammi 2005.  
                                                               
                                                                   

Äidistä tai isästä kirjoitetaan tämän kuoltua. Kuolema vapauttaa? Mutta asiaan syventyvä joutuu huomaamaan, että toisesta, niin sanotusta läheisestäkin ihmisestä kirjoittaminen on aina moraalinen riskinotto. Mitä lopullista voimme sanoa toisistamme? Vielä elävistä? Kuolleistakaan?

     Paul Auster tiesi heti kuolinviestin saatuaan, että hänen täytyy kirjoittaa isästään, vaikkei tahtoisi. Kolme viikkoa myöhemmin hän ryhtyi urakkaan.

     Austerin lailla de Vigan vastusti ajatusta kirjoittaa äidistään, mutta ryhtyi kuitenkin pari vuotta tämän kuoleman jälkeen työhön. Siitä huolimatta, että "--pidin sen kaukana itsestäni mahdollisimman pitkään, listasin mielessäni kaikki ne lukemattomat kirjailijat, jotka olivat kirjoittaneet äidistään, vanhoista kirjailijoista uudempiin, halusin todistaa itselleni, miten vaarallisella maaperällä liikuin ja miten kulunut aihe oli.". Mutta "pikkuhiljaa opin ajattelemaan Lucilea (äitiä) ilman että henkeni salpautui. -- Ja sitten, kuten kymmenet kirjailijat ennen minua, yritin kirjoittaa äidistäni".  

    Korealainen Kyung-sook Shin etäännyttää kertomuksen äidistään romaanin muotoon ja käyttää itsestään  yksikön toista persoonaa, mikä antaa kerronnalle erityisen tutkiskelevan luonteen.
    Olin Kyung-sook Shinin kirjailijatapaamisessa Helsingin yliopiston kirjastolla keväällä 2015. Tulkkina toimi kirjan suoraan koreasta kääntänyt Taru Salminen. Kirja on myös ylipäätään ensimmäinen  suomennettu eteläkorealainen romaani. Kun yleisön joukosta kysyttiin, mitä kirjailijan äiti oli sanonut kirjasta sen luettuaan, Kyung-sook Shin painoi katseensa ja mietti pitkään hiljaa. Sitten hän vastasi vältellen ja vaitonaisesti: "ei mitään".
    Kirjan lukenut voi arvailla, miksi äiti ei puhunut - ollut puhumassa.


Mikä näitä kolmea erilaista kirjaa yhdistää?
Missään niissä ei ole vähääkään puberteettisuutta. Puberteettisuuttahan suhteessa vanhempiin voi tavata ihmisessä myöhäiseen vanhuuteenkin asti, älyköissäkin. Ei, nämä kirjat lähtevät liikkeelle ilman mitään henkilökohtaista asevarustelua. Kukin niistä haluaa selvittää arvoitusta "Kuka minun äitini/isäni oli?".
Väistämättä on käsiteltävä myös perhettä. De Viganin perhettä - sukua - moukaroi jonkinlainen äärimmäisyys, hallitsemattomuus, Kyung-sook Shinin perheen pirstoivat sukupolvi- ja kulttuurierot, Austerilla ei perhettä oikeastaan koskaan ollutkaan.
Jokaiseen käy myös luonnehdinta, jonka Le Monde antoi de Viganin kirjasta: "-- piirtää kuvan pitkästä kirjoittamisen tiestä täynnä epäilyksiä, epäröintiä ja kerronnallisia harha-askelia. Tie mutkittelee, mutta sitä pitävät koossa rakkaus ja elinvoima".
Kulttuurieroistaan huolimatta nämä kirjat ovat teemoiltaan yleisinhimillisiä.
                                                                     
                                                             

 

Halutessaan kertoa äitinsä elämäntarinan Delphine de Vigan aloittaa jo tämän kasvuvuosista eläväisessä pariisilaisperheessä. Kauniissa Lucilessa on jo varhain psyykkisen sairauden merkkejä, mutta pienet signaalit hukkuvat suuren perheen elämäniloa manifestoivaan menoon ja tohotukseen. Delphinen ja hänen sisarensa Manonin lapsuus- ja nuoruusvuodet ovat sitten myöhemmin vaikeuksien täyttämää aikaa.  Traagista aikaa kaikkien kolmen kannalta. Sillä uskomattoman sisukas ja elämänhaluinen Lucile yrittää aina parhaansa niin itsensä kuin tyttöjensä eteen, kunnes psykoosit taas suistavat elämän raiteiltaan ja tapahtuu paljon pahaa, vaarallistakin. Sosiaalityöntekijät, psykiatrit, poliisit, ambulanssit ja sairaalat tulevat tytöille tutuiksi. Sairauden jo tasoituttua ja elämän helpotuttua Lucile kuitenkin tekee itsemurhan 61-vuotiaana. Rankkuudestaan huolimatta 'Yötä ei voi vastustaa'  antaa lukijalleen voimia, ei vie niitä. Vahva, elämänmyönteinen kirja on de Viganilta hieno kunnianosoitus äidilleen ja perheelleen.

                                                     

Paul Auster sanoo etsineensä isäänsä koko elämänsä ja jatkavansa nyt, kun tämä on kuollut. Hänellä on kiire. "Ellen toimi nopeasti, hänen koko elämänsä häviää hänen mukanaan". Isä on aina livennyt kaikista otteista, ollut mies joka "pitää elämää siedettävänä vain silloin kun se pysyy pinnallisena, eikä tarvitse kohdata ihmissuhteiden vaatimuksia, ei sitoutua mihinkään". Austerin kertomat arkielämän esimerkit isän tavoittamattomuudesta ja henkisestä latteudesta ja piileskelystä ovat huomionarvoisia ja kuvaavia. "Hän oli ollut poissa jo ennen kuolemaansa, ja lähimmät ihmiset olivat oppineet hyväksymään tuon poissaolon kauan sitten, suhtautumaan siihen hänen perusominaisuutenaan". Silti isän tavat ja käytös yhä uudelleen hämmästyttävät. "Mies vailla mieltymyksiä. Tuntui ettei mikään pystynyt häiritsemään häntä ja ettei hän tarvinnut mitään, mitä maailmalla oli tarjottavanaan". Jotain harvinaista, mitättömästä syystä syttyvää raivokohtausta lukuunottamatta isä on aina kepeä ja "kovapintaisen hilpeä".
      "Tajuan että on mahdotonta astua toisen yksinäisyyteen", Auster tunnustaa. Hän toteaa tämän tästä kirjoitustyönsä tuntuvan järjettömältä. Hän ei tiedä, haluaako haudata isänsä kirjoittamalla, vai pysyttää tämän hengissä. Kirjoittamisen jatkuessa hän käsittää, että hänessä itsessään "on ollut haava ja se on erittäin syvä". Ja "toisin kuin luulin, kirjoittaminen ei ole parantanut sitä, vaan pitänyt sen auki". Hän ei saa otetta miehestä, joka "oli sanan syvimmässä ja täysimmässä mielessä näkymätön mies. Näkymätön toisille ja mitä todennäköisimmin myös itselleen".
'Yksinäisyyden äärellä' on Austerilta niin henkilökohtainen kuin kirjallinen saavutus. Kritiikeissä se on mainittu hänen parhaaksi kirjakseen.

                                                     

En usko, että 'Pidä huolta äidistä'  voisi olla suomalaisen tai länsimaisen romaanin nimenä. Ainakin suomalaisessa kulttuurissa tuollainen kehotus kuullaan herkästi sentimentaalisena tai syyllistävänä.
        Tässä tarinassa pyyntö on hiljainen rukous ja koko kirjan viimeisin lause.
        Kyung-sook Shinin vaikuttava romaani alkaa Soulista, ruuhkasta metrolaiturilla. Vanha pariskunta on tullut kaupunkiin tapaamaan poikaansa ja tämän perhettä. Metro lähtee liikkeelle ja yhtäkkiä edellä omaa tahtiaan mennyt isä huomaa vaunussa seistessään, ettei äitiä näy missään. Äiti on kadonnut. Vain hänen kassinsa on isän kädessä. Isä ja aikuiset lapset tekevät kaikkensa löytääkseen äidin. Joku silminnäkijä kertookin nähneensä avuttoman oloisen vanhan naisen jossakin, mutta yksikään vihje ei johda mihinkään. Äitiä ei löydy. Luku- ja kirjoitustaidottomana, rahattomana ja kenties sairaanakin tämä harhailee jossain päin suurkaupunkia.
       Kirja on käännetty 20 kielelle ja julkaistu 36 maassa. Miten korealaisen kansannaisen elämäntarina voi tuntua niin koskettavalta ja läheiseltä niin monesta täysin eri olosuhteissa elävästä lukijasta? Kaiketi siksi, että perhe, syyllisyys, hyvästien jättö, ja silmien aukeaminen sille, mitä ei arkisissa kuvioissa nähdä, on tuttua kaikille ihmisille kaikkialla maailmassa. Eivät pelkästään ajat ja sukupolvet, vaan myös kulttuurit murtuvat ja muuttuvat. Jokaisella tuntuu olevan omassa kiireisessä elämässään kyllin. Äiti on aina kehottanut lapsiaan hankkimaan tietoa, koulutusta, ja lähtemään maailmalle parempaan elämään, ja kun niin on tapahtunut, hän on menettänyt heidät. Äidin menetys sen sijaan tulee aikuisille lapsille musertavana yllätyksensä. Varsinkin kirjailijatyttären suru ja katumus on kouraisevaa. Kauniisti ja ymmärtävästi hän kirjoittaa paitsi oman äitinsä, myös yleisemminkin Korean maaseudun naisen työntäyteisestä elämästä, luonnosta, kauneudestakin. Avuttomaksi ja hitaaksi muuttuneen äitiparan eksyminen suurkaupunkiin saattaa myös olla symboli jollekin neurologiselle sairaudelle, esimerkiksi dementialle. Viitteitä siihenkin tarinasta löytää.