LEHTORIN SUURI YKSINPUHELU

Dag Solstad, 

Ujous ja arvokkuus.

Suom. Tarja Teva, Teos 2014.


Ensinnäkin: soisin ettei romaaneissa olisi esipuheita eikä jälkisanoja, joissa joku henkilö ottaa asiakseen antaa autoritatiivisen tulkintansa teoksesta. Blogeissa ja lehtikritiikeissä voi kertoa katsantokantansa ja osua naulan kantaan tai vähän ohi sekä puhua läpiä päähänsä, mutta itse kirjan kansien väliin tunkeutumisen voisi jättää. Usein nämä tulkitsijat ovat puolivillaisia kirjoittajia, suomentajia tai totta tosiaan jopa opettajia. Aniharvoin olen näissä ainekirjoituksissa saanut lukeakseni mitään merkitsevää ja oivaltavaa. Puolivillaisten kirjoittajien joukossa on kuitenkin joskus ollut - eikä vuosikymmenellä ole väliä - myös 'täysvillaisia' kirjoittajia, kirjailijoita tai tutkijoita, joitten teksti on ollut terävää ja ajatuksia rikastuttavaa. Mutta nekin on ollut syytä lukea vasta sen jälkeen, kun on itse lukenut kirjan ja ajatellut sitä.
       M.o.t. joka tapauksessa: Kirjan kansien väliin ei kuulu muu kuin kirjailijan oma teksti. Höpötykset ja hienotkin analyysit muualle, olkaa hyvä. Kunnioitusta kirjailijalle - kunnioitusta lukijalle. Silmäni pyöristyivät, kun luin  Dag Solstadin romaanin lopussa suomentaja Tarja Tevan itsekehun, että hän "suomentajana, tekstin lukemattomia kertoja lukeneena - kuinka monta, sitä harvoin edes muistaa, poikkeaa lukijana ja tulkitsijana muista lukijoista" koska "hänen silmänsä avautuvat yhä uusille vivahteille"... "jne".... (s.148).


No niin. Ja sitten oppitunnille Fagerborgin lukioon Osloon, missä äidinkielen opettaja Elias Rukla pitää oppilailleen intohimoista yksinpuhelua Henrik Ibsenin Villisorsasta. Luokka ei ole pelkästään kuollakseen pitkästynyt, vaan vihamielisen pitkästynyt, eikä Elias Rukla voi olla kuulematta mielenosoituksellisia huokailuja, jotka viiltävät hänen muutenkin paineistettuja hermojaan.
      Solstad kirjoittaa vailla kappale- ja lukujakoa. Aluksi, Ruklan esitelmöidessä Villisorsasta, henkeä vetämätön tekstin ladonta koettelee lukijankin kärsivällisyyttä ja siirtää hänet kuin samaan rintamaan oppilaitten kanssa, joitten on kestettävä jäseniä kiduttava pulpetissa paikallaan pysyminen ja läsnäolo. Romaanin edetessä kappale- ja lukujaon puuttuminen ei enää haittaa. Ruklan yksinpuhelu vie mennessään kuin tie halki maisemien.
     Oma sisäinen yksinpuhelu - jota Rukla on jo tosin pitkään harrastanut istuksiessaan iltahämärissä olohuoneessaan akvaviittia ja olutta ryypiskellen -  saa lähtölaukauksensa  Ruklan hermoromahduksesta, tai arkisemmin sanoen kilahduksesta koulun pihalla. Tapahtuma olisi hyvinkin voinut johtaa askeleet joko pubiin tai psykiatrille, tai kumpaankin, mutta Rukla säntää kuumeiselle kävelylle, jonka aikana hän tekee itsensä ja maailman kanssa henkistä prosessointia. 
      Elias Rukla on omayväinen haaveilija. Sitä voi olla koko elämänsä, kunnes vuosien karttuessa tutut kompensaatio- ja suojautumiskeinot eivät enää päde. Rukla on havahtunut ikääntymiseensä.
       Rukla ei myöskään tiedä, mitä tekisi kaikella sivistyksellä, jota on tunnollisen opiskelijan tavoin mättänyt päähänsä koko elämänsä ajan. Hänestä tuntuu taakalta olla 'oppinut', yläpuolella muita. 'Maailma' ei arvosta häntä. 'Maailma' ei tarvitse häntä. 'Maailma' ei enää kiinnosta häntä. 'Maailma' on hänelle vieras. Oppilaat ovat hänelle vieraita. Kaikki ovat hänelle vieraita. Kukaan ei tunne häntä. Kukaan ei tunne hänen arvoaan. Kukaan ei näe hänen mielenkiintoisuuttaan. Ainoa toivo olisi kirjailija Thomas Mann, joka voisi valita hänet päähenkilöksi johonkin romaaniinsa, Rukla ujosti ja arvonsa tuntien haaveilee. Mutta ei, ympärillä olevat ihmiset ovat kaikki tyynni tyhmempiä kuin Mann. 
       Tuntuu hiven liioitellulta sanoa - kuten jotain lehtikritiikkiä on siteerattu - että Elias Ruklan kysymykset olisivat eksistentiaalisia. Ne eivät ole kovin suuria. Ammatinvalintaansa ja elämänsä varovaisia käänteitä pohtiessaan Rukla painii tavanomaisten, ikääntymisen myötä tulevien turhamaisten pulmien kimpussa. Eikö hänestä olisi ollut johonkin suurempaan?  Eikö hän osannut valita oikein? Oliko hänellä sittenkään ikinä mitään selviä tavoitteita tai käsityksiä mistään?
         Ja mikä pahinta - ja mitä Rukla ei edes kysy, vaan ennemmin toteaa: hänellä ei ollut aikoinaan innostavassakaan seurassa mitään sanottavaa. Ainakaan hän ei sanonut mitään. Hän vetäytyi. Eikä hän sano nytkään. Hän ei koskaan aloita ajatustenvaihtoa tai keskustelua kenenkään kanssa, koska pelkää olevansa "teennäinen". Hän vetäytyy. Hänellä ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ei, vaikka hänen päänsä kiehuu suuttumusta ja turhautumista nykymaailmaa ja sen ihmisiä ja ilmiöitä kohtaan. 'Maailma', 'hengetön maailma', on pettänyt hänet. Ympäröivä yhteiskunta ei piittaa hänen uskollisesta sitoutumisestaan siihen. Eikä hän enää sitoudu! Sillä häntä ei kiinnosta enää mikään! Ei mikään!
        Elias Rukla melkein kokee hetken vihan virkistävää, kokoavaa voimaa. Mutta hän puhuu taas vain itselleen, eikä ahdistus hellitä.
        Elias Rukla on loppuunpalanut haaveksija, sivustaseuraaja, odottaja, nyhverö humanisti, jolle koululaitos on tarjonnut tähän mennessä hyvän suojatyöpaikan. Kunnes oppilaat ovat alkaneet röyhkeän äänekkäästi huokailla ja siirrellä kyllästyneesti koipiaan. Kunnes 'maailma' on alkanut loukata häntä.
        Ehkä mielenkiintoisinta ja paljastavinta tarinassa on Elias Ruklan avioliiton kuvaus.
Rukla on "perinyt" itselleen vaimon, "sanoinkuvaamattoman kauniin Eva Linden", entiseltä opiskelutoveriltaan, suuresti ihailemaltaan Johan Corneliussenilta, joka ei Ruklan lailla ole sitoutunut kovin velvollisuudentuntoisesti vastuualueisiinsa. Corneliussen häipyy New Yorkiin ja jättää kuin käki "Ruklan huolettavaksi" vaimonsa ja pienen tyttärensä. Hissukasta lehtorista ja tarkan markan miehestä tulee yhtäkkiä aviomies ja isäpuoli. Oudon tuntuisessa avioliitossa ylläpidetään sovinnaisen herttaista ja muodollista tunnelmaa. Eletään babbitt-elämää, sitä kuuluisaa keskiluokkaista, sovinnaista elämäntyhjyyttä. Rukla ihailee vaimonsa "sanoinkuvaamatonta kauneutta" ja hän puhuttelee tätä aina nimellä Eva Linde.  "Sanoinkuvaamattoman kaunista" hoetaan romaanissa niin pitkään, että se kuulostaa vitsiltä. Kenelle tai mitä siinä sitten naureskellaan? Flegmaattisen ja tyhjäpäisen oloiselle kaunottarelleko, jota ei voi luonnehtia muuten kuin ihastelemalla tämän sanoinkuvaamatonta kauneutta? Eva Linde on myös usein poissa, nukkumassa makuuhuoneessa (kun Rukla istuu, ryypiskelee ja mietiskelee olohuoneessa) tai muuten unenomaisessa ja äänettömässä kaunotar-tilassa. Camilla-tyttärestä lukja kuulee sen verran, että Rukla esittäytyy vaimoaan viisaammaksi kasvattajaksi, koska hän ei vaimonsa lailla katso "omistavansa" lasta, vaan ainoastaan antaa tälle silloin tällöin neuvojaan. Rukla pitää etäisyyttä lapseen. Hän pitää etäisyyttä vaimoonsa. Hän pitää etäisyyttä ystävällisiin appivanhempiinsa. Hänen mielestään etäisyys ihmisten kesken on viisautta.
       Elias Rukla ei anna kenellekään mitään itsestään.
       Eva Linde ei kuitenkaan ole pelkästään "sanoinkuvaamattoman kaunis". Kerran hän jopa äkisti särkee heidän yksitoikkoisen keskinäisen rauhansa ja sähähtää: "Saakelin kitupiikki!" Rauha kuitenkaan palaa taas. ja heti.
Mutta Eva Lindekin ikääntyy. Se on shokki Elias Ruklalle, aviomiehelle. Hänen oma hohtonsa on ollut riippuvainen Eva Linden hohdosta, ohikulkevien miesten hämmästyneistä katseista, kun on käynyt ilmi, että hän, Elias Rukla, on saavuttanut, saanut omakseen, sanoinkuvaamattoman kauniin vaimon. Ei vain kaunis, vaan sanoinkuvaamattoman kaunis vaimo, on ollut Elias Ruklan saavutus.
       Mutta elämän huomaamatta kuluessa Eva Linden laatusana muuttuu muotoon "pyöristynyt nainen", "tyylikäs, joskin hieman lakastunut ja pyöristynyt kohta viisikymmenvuotias nainen", "vartaloltaan rapistunut, pullea, turpea, pyöristynyt nainen", ja "sulokkuutensa kadottanut pyöristynyt nainen".
       Elias Rukla on kauhuissaan vaimonsa ulkonaisesta muutoksesta. Miten sellainen on mahdollista niin suuresti henkisiä arvoja vaalivalle miehelle? Rukla myös kaipaa vaimonsa entistä "teeskentelyä". Hänelle kauneus ja teeskentely kuuluvat samaan pakettiin. Mutta vaimo itse ei piittaa kauneutensa katoamisesta, vaan hänestä tulee uusi ja vapautunut. Hän on vapautunut kauneuden tyranniasta, kauneuden vankilasta. Se järkyttää Ruklaa. "Kun kauneus oli hylännyt hänet, hänestä saattoi tulla luonnollinen. Ei teennäinen nainen, vaan luonnollinen ihminen. Hän saattoi näyttäytyä reippaana ja mutkattomana aikuisena naisena, joka teki vaikutuksen rohkeudellaan ja tahdollaan --"
       Elias Rukla katsoo, että kauneuden katoaminen on vaikuttanut ikävästi myös vaimon luonteeseen. Paitsi että tämä vaihtaa toimistotyön sosiaalialan opiskeluun Norjan sosiaalikorkeakoulussa ja aikoo vielä, lähes viisikymmenvuotiaana, suunnata aivan uusille urille, muutakin hämmästyttävää ja ikävää ilmenee. Rukla näkee ahneuden Evan silmissä. Hän näkee himon ja ahneuden, kun Eva katselee antiikkiliikkeen ikkunan takana kauniita esineitä. Vaikka tämä ei voi koskaan saada niitä itselleen, hän himoitsee niitä. Ruklaa inhottaa ja kauhistuttaa. Häneltä itseltään on viety pois hieno kaunis esine nimeltä "sanoinkuvaamattoman kaunis Eva Linde".
       Olisi turhan ylevää sanoa, että Elias Rukla on elänyt 'elämänvalheessa' ja nyt heräämässä siitä. Ei hän ole elänyt missään valheessa, vaan on valinnut elämän, joka on ollut hänelle helpoin ja joka on hänelle lahjana langennut. Paitsi että hän ei ole omaa varautuneisuuttaan ja sovinistista penseyttään osannut nauttia lahjastaan. Nyt on vain tullut aika tehdä tiliä elämästään, ja kenellepä se olisi helppoa. Sitä, viisastuuko Rukla, kirjailija ei kerro, vaan jättää tämän ahdistuneeseen pohdiskeluunsa. Turhamaisuuttaan Ruklalla on taipumus paisutella persoonaansa, niin myös juuri tapahtuneessa katastrofissa, jossa hän on koulun pihalla hakannut rikki sateenvarjonsa ja huutanut törkeyksiä tuijottavalle oppilaalle. Ehkä hän siksi ylpeyttään - tai uupumustaan - irtisanoutuu työstään. Jonkinlainen sovinto itsensä ja 'maailman' kanssa hänen on silti tehtävä. Toisin kuin Dag Solstadilla, Rukla paralla ei ole huumorintajua, siksi hän on suojaton ja itsekeskeinen. Hänellä ei ole mitään valtaa kehenkään. Hänen vaimonsakin, entinen hauras kaunotar, on osaava ja itsenäinen ihminen. Rukla on aivan omillaan. Niin kuin jokainen meistä. Se jos mikä huimaa, eksistentiaalisesti.

MAAN LAULU

                                                                                                                                    

Musiikkitalon viime perjantainen konsertti (Helsingin juhlaviikot/HKO) sai sunnuntaisessa (20.8.) Helsingin Sanomissa ylistävän arvostelun: "Mahlerin Maan laulu oli järisyttävä kokemus".  Mahler piti vähän ennen kuolemaansa säveltämäänsä teosta omakohtaisimpana. Siinä vuodenajat kulkevat käänteisessä järjestyksessä ja elämä vilisee silmien ohi, kunnes on aika päästää irti ja hyväksyä kuolema.
        Arvostelua lukiessani muistin, että olen itsekin kauan sitten kirjoittanut runon nimeltä Maan laulu. En tuntenut Mahlerin laulua, enkä ajatellut kirjoittaessani kuolemaa. Lämpimän, "korkeimman kesän" tunnelmat toivat säkeet mieleeni. Tunsin, että pian kesä kääntyy.
        Samaa ilmaisua käytti Merete Mazzarella kirjoituskokoelmassaan Kun kesä kääntyy (2000). Mazzarella siteeraa Hans Ruinia:
        "Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä."

                                                           
                                                                     Maan laulu 



Maan laulua vie lämmin tuuli yli pellon metsään,

niitylle, ja radan varteen, missä kivitaskulla on pesä

murtuneessa portaassa.

Puitten alla huminoi

rauhoittava laulu peuran nisistä, joita vasa

hapaoiden imee,

maan säveliä helähtelee oksilta

metisinä terttuina, ja

niitä kiirii yli kuuman mullan metsään.

Metsän luolassa

kuuntelevat yhteen painautuneet karvakerät hyräilyä,

pelästyttämättömästi käy hyvä ääni juuri auenneissa

korvissa.

Läpi heinän ja marunan, katkuisten pietaryrttien ja

ratakiskojen

pyyhkii laulu kaipaavana, etsivänä.

Löydettyään kivitaskun, se jää portaan halkeamaan

niin kuin varovainen kosketus.
      
        Eikä siinä kaikki. Maa laulaa tuolla kukkulallakin;

sen syvä humina käy juuri tässä, mihin heittäydyin,

käsi, poski maata vasten, ensin itkinkin. 



(Ison kiven juureen, Tammi 2001.)

SIINTÄVÄT VUORET

Veikko Huovinen,

Siintävät vuoret, 
WSOY 1959.


Huovisen Siintävät vuoret vaikuttaa himmentymättömältä helmeltä.
Se on mielestäni suomalaisen kirjallisuuden huomaamatonta parhainta satoa, ja sen luonnonkuvaus puhuttelevinta ja elävintä, mitä suomalaisista salomaista on kirjoitettu.
Vuoden 1981 painoksen esittelyteksti luonnehtii tätä hienoa pientä kirjaa paremmin kuin ensipainoksen aika lailla banalisoiva määritelmä "romanttinen tarina alusta loppuun".

"Siintävät vuoret on kuulas ja kirkas tarina Reiman ja sinipukuisen tytön vaellusretkestä yli kaukaisten vuorten Pohjolan luonnon elokuisessa upeudessa. Se on kuvaus nuoruuden herkistä mielenliikkeistä, unelmista ja pettymyksistä, etelän ja pohjoisen, kaupunkilaisen ja maaseudun kasvatin maailmojen erilaisuudesta ja kosketuskohdista. Se on ylistyslaulu suomalaisen erämaan vuosituhantiselle jylhyydelle ja sen sisukkaiden asukkien työlle ja elämälle."

Olen lukenut kirjan peräti kolme kertaa ja mielenkiintoisesti hyvin erilaisissa elämänvaiheissa. Ensin joskus 15-vuotiaana, sitten lähellä keski-ikää, sekä vihdoin nyt kesällä 2017.
     Teinityttönä luin kirjan kertomuksen yksinomaan tytön näkökulmasta ja vain odotin, "tapahtuuko niitten välillä siis mitään?". Muistan myös, että tarinan loppu teki minuun hienoisesta pettymyksen tunteesta huolimatta vaikutuksen ja ajattelin: "Tämä on totta, tällaista on elämä, näin se menee."
      Toisella kerralla keskityin kertomuksen poikaan. Omien, aikuisuuden kynnyksellä olevien poikieni myötä olin oppinut ja herkistynyt asioille, joita vielä kypsymätön tyttö-keskeinen ajatusmaailma  ei tunne.
       Nyt viimeisellä kerralla osasin lukea hienon ja rikkaan kertomuksen kokonaisuutena. Vaikutuin Huovisen taidoista.

       Monitasoisessa tarinassa on hienoja kuvia elämän arvoituksellisuudesta, menneitten aikojen ihmisistä taivaltamassa samaa vuoret ylittävää reittiä, metsämaitten loputtomuudesta ja ihmisen hukkumisesta mittakeppeineen maisemaan. Lyhyenä väläyksenä näyttäytyvät luontokappaleet:
        "Kolme hiirihaukkaa tulee leijailemaan heidän ylleen. Hetken aikaa ne ovat aivan heidän päällään varsin matalalla. Tällöin näkee selvästi siipien ilmeikkäät, herkät liikkeet, kun ne ottavat tuulta alleen. Siipien ja pyrstön juovat, kynnet, pään liikkeetkin ovat nähtävissä. Tämä on elämää, jota ihminen ei voi käsittää. Säilyttäen salaperäisyytensä linnut katoavat juuri sopivan nopeasti, niin että mieleen jää arvoitus haukasta ja haukan sielusta."

Huovinen sanoi käsikirjoituksensa mukana kustantajalle lähettämässään kirjeessä, että kertomusta "ei saisi paikallistaa mihinkään". Voihan sen lukea Lapin, Kainuun tai Pohjois-Karjalan luonnon kuvauksena, mutta sellainen olisi vain yksi kirjan tasoista. Keskeistä ovat nuorten mielenliikkeet ja ajatukset; uskon että niihin voi nyt puolen vuosisadankin jälkeen ajatteleva lukija täysin samastua. Kirjan draama ei ole kliseinen ja tuttu, ennemminkin sen teho on ulkoisessa hiljaisuudessa.
      Elokuvaohjaaja Markku Pölönen sanoi lehtihaastattelussa talvella 2015, että "vielä haluaisin tehdä elokuvan Siintävistä vuorista". Hän oli ehtinyt neuvotella asiasta jo Veikko Huovisenkin kanssa. Elokuvaa ei ole tainnut vielä tulla tai olla työn alla? Mietin, miten tämäntyyppinen hiljainen kirja saataisiin draamallisia käänteitä vaativaan elokuvamuotoon, mutta kyllä uskon senkin hyvissä käsissä onnistuvan. Onhan tässä niin paljon "kaikenlaista". Ja luontokuvaajanahan Pölönen on pistämätön, kuten on nähty hänen elokuviensa pohjoiskarjalaisista vaaramaisemista.

TUOMARIN PAKEILLA

Kuten tiedämme, aika on armoton tuomari. Mitä me pidämme kestävänä, sen aika pyyhkii pois, ja mikä nyt myy ja kiinnostaa, siitä ei välttämättä pian kukaan piittaa.
Mikä olisi kirjalle vaarallisempaa kuin rakentua pelkkään "ajankohtaisuuteen"? Tai suosioon?
"Todellinen taiteilija ei välitä yleisöstä. Yleisöä ei hänelle ole olemassa, sen hän jättää suositulle taiteilijalle", sanoo Oscar Wilde.
      Kirja voi täyttää kaikin tavoin tarkoituksensa, mutta jäädä silti vain oman aikansa tuotteeksi kuin ohikiitävästä ikkunasta nähty kaukainen, jo pian kadonnut maisema. Useimmille - hyvillekin - kirjoille käy näin. Eivätkä klassikotkaan ole täysin turvassa. Toki ne ovat jo läpäisseet monen sukupolven seulan, eli niissä on jotain 'ajatonta' - mutta taas vain niin kauan, kun joku ne "keksii uudelleen". Näitä hengissä pitäjiä ovat tehokkaimmillaan elokuvat. Kustantajat rientävät sitten heti perässä uusin painoksin.
      Parinkymmenen vuoden välein suomalaiset kustantajat (ainakin tähän mennessä) toki ovat pyrkineet täyttämään kansalaisvelvollisuuttaan ja julkaisseet uudelleen jonkin osan tai jopa korukantisen sarjan omista vuosisadan takaisista merkkiteoksistamme. En tiedä, menevätkö kaupaksi nämä ns. hiljaisen myynnin nimikkeet. Poikkeuksena vain Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Katsoin viime joulun alla Akateemisessa, monesko painos on menossa, mutten enää muista mikä - ainoastaan että järjestysluku oli Suomen oloissa selälleen lennättävän suuri. Vuonna 2008, 63 vuotta ilmestymisensä (1945) jälkeen suomalaiset äänestivät Sinuhen rakkaimmaksi kirjakseen. Sillä on siis varmimman kirjan asema suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.
     Maailmankirjallisuudesta tiedämme, että täysin tuoretta ja pölytöntä luettavaa voi tulla vuosisatojen takaa. Muistaakseni vanhempieni huushollissa oli kirja tai kirjasarja nimeltä Elävä maailmankirjallisuus. Sepä se, kertomusten ihmiset luonteineen, puheineen ja tunteineen elävät, viis puitteista. Siihen on vaadittu kirjailijalta syvällistä ja sivistynyttä silmää, yhtä aikaa lämpimän sydämellistä ja kylmän älyllistä ihmisluonnon tuntemusta, sekä tietysti briljanttia ilmaisukykyä ja jonkinlaista taikaotetta. Pelkällä tendenssillähän kirja jää päiväperhoseksi.
 

 Aloin joskus 70-80-luvun taitteessa odotella Juhani Ahon ja Joel Lehtosen uutta buumia. Buumiin nyt ei toki päästä, koska BBC ei ota tuotantoonsa brittitaidolla tehtyä elokuvaa tai TV-sarjaa omasta Rouva Bovarystamme eli Ahon Papin rouvasta (1893) tai sitä edeltävästä Papin tyttärestä (1885). Mutta ilokseni huomaan nettiä selatessani, että kyllä Ahoa edelleen luetaan ja siitä kirjoitetaan ihastuneesti blogeissa. Kannattaakin. Aho on pääteoksissaan hieno kirjailija. Ja merkille pantavaa on sekin, että aikana jolloin realismin kauden kirjailijat kirjoittivat uutena asiana naisen asemasta, Aho oli jo heitä edellä ja kirjoitti ensimmäisenä miehen tunteista. Toki hänet tunnetaan myös hienovireisenä naisen sielunelämän kuvaajana. Toisin sanoen Aho kirjoitti ihmisestä. Se ei tunnu olevan hallinnassa oikein vielä tänäkään päivänä Suomessa; poteromaisista mies-/nais-näkökulmista ei tunnuta pääsevän. Aho oli myös ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja ainoa kansainvälinen kirjailija. Hänen teoksiaan käännettiin monille Euroopan kielille. Hänen vahvuuksiaan ovat avoin, terävä itsetutkiskelu, rohkea elämänkysymysten asettelu ja herkkä luonnontunne. Kaupunkikuvaukset Helsingistä ja Pariisista ovat eloisia ja kiinnostavia. Myöhäisteos Muistatko? (1920) sen sijaan on jo aika pitkäveteistä, rutinoitua piirtelyä.
        Ahoa parikymmentä vuotta nuoremmassa Lehtosessa (1881-1934) yhtyvät samat realistiset ja lyyriset kirjailijapiirteet, ja myös hänessä on - ehkäpä Ahoa enemmän - tarttumapintaa ja särmää nykylukijalle. Kyynisyyden varjo Lehtosella on kyllä välillä kylmäävä hänen muuten niin täyteläisessä elämäntunteessaan. Myös Lehtosta luetaan hissuksiin pinnan alla, mutta kirjojen uusintapainokset näyttävät aika lailla jääneen 1900-luvun puolelle.
        Kansankuvaus ja kansankuvaaja ovat suomalaisessa kirjallisuudessa raskaalla kädellä lyötyjä leimoja. Lehtonen - kuten Ahokin - on kuitenkin myös muuta kuin kansankuvaaja. Lehtosta ei pidä liittää vain Putkinotkoon, eikä Ahoa pelkkään Rautatiehen. Suomi on valitettavasti koulukirjamaisten yksinkertaistusten ja stereotypioiden maa.

Klassikkojen "päivitys nykyaikaan" on kuin äärimmäisen uhkarohkea leikkaus, jonka jälkeen potilas kuolee tai muuttuu tunnistamattomaksi. Klassikko-arvonhan saa olemalla juuri sellainen kuin itsessään on. Olen nähnyt teatterissa ' päivityksen'  Tsehovin Lokista: 70-luvulle sijoitetun kännäys- ja riitelydraaman suomalaisessa halvan näköisessä kesämökissä. Nyt kesällä näin Savonlinnassa Kullervon oopperana, sekavan kaoottisen koosteen, jossa Kullervo saapasteli pitkin lavaa kuin heavy metal stara ja muu väki hillui 1700-luvun ranskalaisissa hovivaatteissa tai kuoron körttiasuissa. Jne. Kaikkea mahdollista. Älytöntä mättöä. Ja uudelleen tulkittu pöhkö 'kirous' eikä edes loppuhuipentumaa, macbethmäistä kohtausta, jossa Kullervo puhuu miekalleen ja miekka vastaa - ja surmaa. Säpäleiksi menevät tekstit kun niihin tartutaan olevinaan "kiinnostavammasta tulokulmasta".

Sotien jälkeiseen aikaan tullessa kirjalliselle kentälle tulee enemmän tungosta eikä kaikista vielä tiedä, ovatko he jo kuolleet vai vielä elvytettävissä. Hämmentää, kuinka suuri määrä 50-,60-,70-,80-lukujen tunnetuista nimistä tuntuu jo unohdetuilta ja taakse jääneiltä "oman aikansa lapsilta". Varmaan toista on joskus oletettu?
      Huovisen (1927-2009) ja Haanpään (1905-1955) kohdalla olen miettinyt, että he ovat viimeiset,
jotka ovat todellisesti tunteneet Suomen metsät ja niitten asukkaat ja osanneet kirjoittaa kummastakin. Onko se taakse jäänyttä aikaa ja maailmaa? Onko tulevilla sukupolvilla - tai edes meillä - edes kapasiteettia oikealla tavalla ymmärtää? Esimerkiksi kummankin veijari-hahmot, vieläkö ne huvittavat tuttuudellaan?

Pentti Haanpäästä tuli minulle, kaupunkilaistytölle, nuoruudessani suuri kirjallinen sankari. Saatoin 21-vuotiaana mieluummin viettää illan vuokrahuoneessani Haanpäätä lukien kuin mennä treffeille tai osakunnan bileisiin. Varsinkin Haanpään (vasta 1976 julk., julkaisemattomaksi tarkoitettujen) Muistiinmerkintöjen huumori, älykkyys - ja yksinäisyys - merkitsivät ja antoivat minulle paljon, myös huvin ja lohdun kannalta. Luin koko hänen tuotantonsa, kaikki pasifistiset ja terävästi elämää leikkaavat ja sovinnaisuuksien yläpuolella olevat, omia polkujaan kulkevat romaaninsa ja 'juttunsa'.
     Haanpäätä on julkaistu kiinnostavaa kyllä viime vuosiin asti. Useimmat hänen kirjoistaanhan julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä jo vuonna 1928 hän joutui vaikeuksiin ja kirjalliseen paitsioon realistisella ja yleistä mielipidettä loukkaavalla tarinakokoelmallaan Kenttä ja kasarmi. Myöskään pääteoksenaan pitämäänsä Noitaympyrää (1931) hän ei saanut julkaistuksi, jälleen mielipiteittensä ja pasifististen ajatustensa takia. Kirjallista pannaa kesti 40-luvulle asti. Vuonna 2005 julkaistuissa Haanpään Kirjeissä todetaan takakansitekstissä: " Haanpäätä luultiin oppimattomaksi jätkäksi, mutta hänen kirjeensä tuovat esiin terävän intellektuellin. " Kyllä kyllä. Haanpää myös itseopiskeli englantia (jota harva tuohon aikaan osasi) ja luki James Joycea, jota ei vielä tunnettu Helsingin kirjallisissa piireissä. Haanpäällä oli älliä kuin toisella kouluja käymättömällä sivistyneellä intellektuellilla Harry Martinsonilla, ja jotkut hänen mietteensä ovat tuoneet yllättävästi mieleeni Franz Kafkan lauseet.

Mutta ketkä meidän aikanamme elävät tai eläneet kirjailijat jäävät historiaan? En usko, että Haavikko jää, vaikka häntä on povattu. Haavikko on liian hybridi ja arrogantti. Ajatus hakee ja sukkuloi sinne tänne sotien jälkeisissä runoilijoissa ja prosaisteissa, enkä uskalla veikata ketään. En muita kuin hänet, jonka uskon - tai toivon - jäävän: Bo Carpelan.    

KUKA, MIKÄ, KEN

                          Matrikkeleita ja luetteloita kansalaisten huviksi ja hyödyksi


Puhelinluetteloita ei enää ole.
Enkä puhu vuoteen 2016 jaetuista Keltaiset sivut-tyyppisistä laihoista niteistä, jotka eivät enää olleet oikeita puhelinluetteloita, vaan kauppojen ja yrittäjien mainoksia ja yhteystietoja kaikenmaailman alennuskuponkeineen.
   En ole pystynyt selvittämään, minä vuonna tarkasti postilaatikkoon mäjähti viimeisen kerran kaksi osaa tiiliskiviluetteloa, mutta muistan, että jonakin vuonna ainakin Helsingissä piti luettelot halutessaan hakea itse Puhelinlaitokselta. Posteljoonit eivät enää jaksaneet raahata niitä. Muistan kevättalven päivän, jolloin kannoin painavia ilmaisia tietopaketteja kassissa alas aurinkoista Korkeavuorenkatua. Eikä enää tarvinnut miettiä matkalle lähtiessä, riittääkö laatikossa tilaa viikon postille, "jos luettelot sattuvat tulemaan"?

Hämmästyn huomatessani, miten rikas ja syvä suhteeni puhelinluetteloon on. Oli. Kun lankapuhelimet katosivat, katosivat myös nämä antoisat tietopankit. Elämät yksityistyivät. Luettelon lopussa olevat värikkäät kartat taajamista ja kaupungeista olivat erinomaisia. Ilmankos ne aina heti revittiin ja vietiin puhelinkopeista.

      Mutta hyödyn lisäksi itse huviin: puhelinluetteloitten selaamiseen eli hartaaseen tutkiskeluun. Harrastin sitä jo lapsena. Kun olin 8-9-vuotiaana isoisäni luona Pohjanmaalla, keksin pitkäveteisiksi illoiksi ohjelmaa käymällä läpi Vaasan puhelinluetteloa eteisaulan siannahkaisessa nojatuolissa. Etsin hassulta kuulostavia nimiä, ja niitä löytyi. Niitä löytyi myös kotona Hämeenlinnan puhelinluettelosta - mutta varsinainen runsaudensarvi odotti vasta opiskeluaikana Helsingin muhkeissa puhelinluetteloissa.
      Erittäin kiinnostavaaa human interest-tietoa sai myös siitä, että jokaisen kohdalla ilmoitettiin ammatti tai titteli. Jos ei muuta, niin 'herra' ja 'rouva'. 'Herra' kuulosti  minusta teennäiseltä ja epäluotettavalta, ehkä tyhjäntoimittajalta, ja 'rouvakin' oli kuormitettu raskailla negatiivisilla ennakkokäsityksillä. Myös osoitteet mainittiin. Elämä taisi olla turvallisempaa? Vaikka "stalkereista" ei puhuttu, varmaan ainakin jotkut merkkihenkilöt saivat ylimääräisiä "ohikulkijoita" kotitalojensa eteen. Kuitenkin jopa lääkärit antoivat avoimesti tietää, millä kadulla ja numerossa asuivat. Puhelinluetteloista näki myös, oliko joku naimissa vai ei. Luettelot olivat tietolähteitä ja juorukalentereita.
     En usko että olin ainoa puhelinluettelo-utelua harrastanut. Sehän oli vain yksi esi-googletuksen muoto. Jos noustaan vähän korkeammalle henkiselle tasolle, voidaan viisastella, että puhelinluetteloista saa käsityksen paikkakunnan ammattialoista ja elinkeinorakenteesta, ehkä vauraudesta ja kulttuuristakin. Turussa eräs antikvariaatti myy puhelinluetteloita. Onhan meitä koko joukko: human interest-selaajia, sukututkijoita, historiasta kiinnostuneita, teatterilaisia, nostalgisia hamstraajia...

Puhelinluettelo-kiinnostusta varhaisempi ja syvempi on jo alakoululaisena alkanut matrikkeli-intoihimoni. Ensimmäinen intensiivinen tutkiskelukohteeni oli isän Pappismatrikkeli. Katselin pitkään ja keskittyneesti pieniä mustavalkoisia kasvokuvia. Etsin erityisen rumia ja jos mahdollista erityisen komeita. Katsoin, kuinka monta lasta. Ainakin ekaluokkalaisena olin vielä siinä käsityksessä, että lapsia on perheessä yhtä monta kuin aviopuolisot ovat olleet "sillä" - käsittämättömällä - "tavalla". Hävetti, että jollain pappismiehellä oli kahdeksan tai kymmenen lasta. Hyi! Mutta oli niinkin siveellisiä, ettei lapsia ollut ollenkaan tai vain yksi. Naiset eivät olleet pappeja, he olivat 'naisteologeja'. Heitä oil vähän, harvakseltaan miesten joukossa.
       Vuosikymmeniä myöhemmin sain tilaisuuden syventyä Lakimiesmatrikkeliin. Se oli hankittu taloon nimenomaisesta toivomuksestani. Niska puutuneena luin painavaa punakantista opusta

yhdenkin jouluyön. (Sivuuttaen joululahjaksi saamani korkeatasoiset kaunokirjalliset teokset). Ja kun seuraavasta matrikkelista ilmoitettiin Lakimiesuutisissa, vaadin vaatimalla, että sekin hankittiin, vaikka se oli - matrikkelien tapaan - törkeän kallis. Pääsin nimittäin nyt tekemään sen ja edellisen kanssa ' vertailevaa tutkimusta'.  Monen 'tyypin' kohdalla tietoihin oli tullut muutoksia. Vastoin kuin papit, juristit eroilivat puolisoistaan ja kertoivat kenen kanssa nyt olivat naimisissa. Halusin myös tietää henkilön ja tämän puolison taustat: minkälaisessa perheessä he olivat kasvaneet. Harrastukset-kohdan muutokset/pitkäjänteisyys kiinnosti. Joittenkin 'harrastukset' olivat ontuvia vitsin poikasia, esim.'etäisyyksien arviointi'.
Kahden matrikkelin jälkeen uutta ei enää ostettu, joten en voi tietää seuraamieni "kiinnostavien kasvojen" myöhempiä vaiheita. Syynä se, että matrikkelinsa ei enää anna tietoja. Tarkoitan: kiinnostavia tietoja. Ainoastaan nimi, syntymäaika ja asuinpaikka tms. niukkaa ja mitäänsanomatonta. Kukahan elävästä elämästä vieraantunut on ruvennut tällaiseksi sosiaalisen hygieenisyyden vartijaksi ja erottanut meidät lähimmäisistämme? Olen varma, että Lakimiesmatrikkelin myynti on romahtanut tämän kuivausoperaation jälkeen. (Elleivät ole jo palanneet ruotuun ja alkaneet taas julkaista sisältöä.)
       En tiedä, miten muilla ammattimatrikkeleilla menee. Ehkä niitä ei enää ole?! Kun 2000-luvun alussa kysäisin Helsingin kaupunginkirjaston lukusalissa Lääkärimatrikkelia (erään akuutin uteliaisuuden riivaamana), virkailija vastasi, että lääkärimatrikkelit luettiin aina niin muusiksi, ettei niitä ole enää pidetty esillä. Ja että yksi kappale uusinta "saattoi ehkä" olla varastossa, mutta sekään ei saatavilla, "koska Lääkärimatrikkeli yleensä varastetaan".

Perin tädiltäni 90-luvulla Suomalaisen elämäkerraston. Hassu nimi, sillä 50-60-luvun lapsena tietysti

assosioin kerraston alusvaatekertaan. Jyhkeä teos on vuodelta 1955 ja se on "suppea elämäkerrallinen hakuteos" , johon "oli syytä ryhtyä", "kun 1927-34 ilmestyneen Kansallisen elämäkerraston painos alkoi olla vähissä". Kerrasto esittelee lähes tuhannen sivun voimalla suomalaisia merkkihenkilöitä - etupäässä ja lähes yksinomaan miehiä. Naisista on toki mukana mm. Aino Ackté, Miina Sillanpää, Maikki Friberg ja Lucina Hagman, mutta moni moni paikkansa ansainnut puuttuu, mm. Suomen ensimmäinen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg. En ole vaivautunut edes tarkistamaan, keitä kaikkia muita. Esipuheessa mutistaankin petiitillä: "Varsin arkaluontoisen karsintatyön kustantaja uskoi ulkopuoliselle henkilölle." Kenelle? Eikö muka kirjan toimittaneelle Ilmari Heikinheimolle? Pelättiinkö jonkun partasuun suuttumusta, kun ei ollut tullut huomioon otetuksi luettelossa? Ruotsin kuninkaista lähdetään, hienossa seurassa ollaan, mutta jotenkin tämä merkkimiesten vuolas esittely ei herätä erityistä kiinnostusta. Paperi tuoksuu vanhalta, ihmiset ovat sukupolvittain kadonneet. Tulee mieleen hautausmaakävely: syntymä- ja kuolinvuodet kiinnostavat eniten, vilahtelee kulttuuria, manan majoja, menneisyyttä...

Yli sadankin vuoden takaisten naisteilijoitten esiintuonti on ollut vireää koko 2000-luvun. Erityisesti tri Riitta Konttisen ansiosta tiedetään jo laajemminkin, että kuvataiteen alalla on ollut muitakin mestareita kuin miehet Gallén-Kallela, Edelfelt ja Halonen.

  Tieteentekijöinä historiassa naisiin aletaan vasta tutustua, ainakin Suomessa. Yksi viime vuosina ilmestyneistä henkilögallerioista on Riitta Mäkisen ja Marja Engmanin toimittama Naisten aika, Valkoinen varis ja muita oppineita naisia, Gaudeamus 2015. Kirja vaikuttaa himpun puisevalta, mutta olen vasta silmäillyt sitä sieltä täältä. Mutta saa nähdä, herättääkö se vielä tuon tutun miellyttävän tunteen nimeltä inhimillinen uteliaisuus. En pidä termiä ollenkaan pahana, vaan terveen inhimillisenä: Meidän kuuluukin oilla kiinnostuneita toisistamme! (Terveisiä Facebookiin, nykyajan henkilömatrikkeliin!)

 

HONKA

 

    Hyvä elämä männyllä,

    siitä on tullut honka!

    On tilaa,

    sineä yllä ja ympärillä,

    se hymyilee kaarnalla lämpimällä,

    ei varjosta ketään noin korkealta.

    Ei mikään tuuli
     
    enää käännä sen päätä,

    vääristä vartta,

    ei enää

    mitään voi tulla sen tielle.

    Hyvä ja uljas

    on onnekkaan osa.

    Rikkaasti,

    hellästi se hymyilee korkealta.


                                                                                   (Ison kiven juureen, Tammi 2001.)

        

KULTASADETTA

Täällä Marjaniemessä kukkivat nyt kultasateet. Siellä täällä pihoilla ja teiden varsilla, aina yhtä hämmästyttävän kauniina ja ihanina. Aikaisemmin elämässäni en ollut asunut "kultasade-alueella", siksi minulle oli yllätys, että niitä ylipäätään kasvaa Suomessa.
    Ennestään kultasade-sana oli tuttu vain Knut Hamsunista. Taikka paremmin Marie Hamsunista, hänen vaimostaan, joka kirjoitti kirjan Kultasateen alla (Under guldregne, 1959; WSOY 1960), jatko-osan muistelmateokseensa Sateenkaari (WSOY 1954).

Näitä runollisen nimen saaneita kirjoja pidetään pohjoismaisina muistelmaklassikkoina, niitä - ja varsinkin Sateenkaarta - on luettu paljon myös Suomessa. Käännöksensäkin ne saivat täällä pikapikaa ilmestymisensä jälkeen. Niiden luonnehdittiin olevan "lähikuva kirjailijanerosta ja hänen luomistyöstään sekä rakkaudessaan voimakkaan naisen hiljainen, eleetön sankaritarina."
    Sitä ne epäilemättä ovatkin. Knut Hamsun on kaiken keskipiste, ylevöity, palvottu, mystifioitu kutsumuksen mies, patriarkka ja perheen yksinvaltias. Marie Hamsunin kunnioitus, tuki, apu, alistuvaisuus, solidaarisuus ja uskollisuus miestään kohtaan on lujaa ja horjumatonta halki vuosikymmenten.

  Nykylukija lukenee monin paikoin hänen "eleetöntä sankaritarinaansa" eri miettein kuin silloiset aikalaiset.
Marie Hamsun (1881-1969) oli 22 vuotta miestään nuorempi, kun he avioituivat vuonna 1909  -  nuori näyttelijätär  -  ja Knut Hamsun (1859-1952) jo 50-vuotias, Nobel-palkinnon saanut kansallissankari.
      Marie Hamsun oli älykäs nainen. Mutta vaikka siitä oli ratkaisevaa apua ja hyötyä ( ja eiköhän myös iloa?) Hamsunille ' niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä' , tämä suhtautui jyrkän tuomitsevasti vaimonsa tiedon- ja opinhaluun, jopa siihen, että tämä oli koulutyttönä ollut luokkansa "etevä kynttilä".  Kaikki sellainen, teräväpäisyys ja oppineisuus, tuli kitkeä pois, "koska mies kuitenkin perheessä hallitsee." Myös omat tyttärensä, Cecilian ja Ellinorin, Hamsun otti "hyvissä ajoin" pois koulusta, "jotta heistäkin ei kasvaisi 'kynttilöitä' ", ja lähetti nämä 13- ja 14-vuotiaat Tanskaan ja Saksaan. On satuttavaa ja kauheaa lukea, kuinka Marie Hamsun ikään kuin lukijoiltakin pyytää anteeksi sitä, että ikävöi siitä pitäen aina niin valtavasti tyttöjään. Hän tuntee syyllisyyttä myös rakkaudestaan poikiaan Arildia ja Torea kohtaan. Sillä kaikki sellainen rakkaus on pois Knutille omistautumisesta; ja mies on mustasukkainen lapsilleen.
     Jossain vaiheessa ahkera taloudenhoitaja ja tuhattaito, miehensä työrauhan täydellinen vaalija ja tämän arjesta huolehtija, kirjeenvaihdosta ym. vastaava kuitenkin myös ehti kirjoittaa kymmenen omaa lastenkirjaa ja kaksi runokokoelmaa. Niistä ei kerrota mitään. Sen sijaan Marie Hamsun sanoo ajattelevansa aikaakin, ei vuosiluvuin, vaan Knutin teosten ilmestymisen mukaan.
      Marie Hamsunin kunnioitus miestään kohtaan ei kuitenkaan ole sokeaa ja fanaattista. Hän ei kaunistele eikä kauhistele puolisonsa heikkouksia ja avioliittonsa myrskyjä. Nykyajan silmin heillä ei ollut tasa-arvoa. Silti muistelmissa ei ole häivääkään katkeruutta. Marie Hamsun oli vahva ja sisäisesti rikas ihminen, voisi sanoa: valovoimainen persoonallisuus, jolla oli voimaa ja kykyä elää ja tukea toisten elämää.

Kultasateen alla on sisällöltään erityisen hiottu julkisuuteen. Siinä on alle 200 sivua, puolet vähemmän kuin Sateenkaaressa. Marie Hamsun kirjoitti sen vähän päälle 70-vuotiaana, oltuaan jo jonkin aikaa leskenä. Pidättyväisyydestään huolimatta se on edeltäjäänsä avoimempi. Siinä otetaan esille sota-ajan raskas ja vaikea asia, Hamsunien maanpetturuus-syyte, joka luhisti ainakin heidän ulkoisen elämänsä sekä ravisteli koko Norjaa, ja muutakin maailmaa. Suomessakin Knut Hamsun oli ollut erittäin arvostettu ja luettu kirjailija, ja vaikutteita häneltä, psykologisen romaanin uranuurtajalta Pohjoismaissa, olivat saaneet ainakin F.E.Sillanpää, Joel Lehtonen ja Väinö Linna. Nyt kaikkialta kohdistui halveksuntaa, pettymystä ja paheksuntaa Hamsunia kohtaan.

Kuulemma Hamsunin natsiyhteydet häkellyttävät Norjassa edelleen. Edelleen hän on myös erittäin luettu kotimaassaan. Hamsun-asiantuntija Knut Magne Knutsenin mukaan hän oli jopa kaikkein luetuin norjalaiskirjailija vielä vuonna 2009, jolloin hänen syntymästään oli kulunut 150 vuotta.
      Juhlavuonna Hamsunin poliittisista kannanotoista ja Saksan ihailusta keskusteltiin paljon ja ne herättivät voimakkaita tunteita.
      Saati sitten aikanaan.
Marie Hamsun puolustautuu: "Eikähän saksalaisystävällisyys tässä maassa aina ole ollut pahasta. Knutin perustavat nuoruusvuodet sattuivat pangermanismin suureen aikakauteen. Myös useimmat hänen tovereistaan vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen olivat tässä kysymyksessä samaa mieltä kuin hän. Norjalaiset taiteilijat saivat  Saksasta vaikutteita, tukea ja ymmärtämystä, niin, tulivat maailmankuuluiksi tämän maan välityksellä. Mutta Knutissa tämä kaikki ehkä moninkertaistui."
Myös professori Tarmo Kunnas korostaa, että Hamsunin kirjallinen läpimurto tapahtui Saksassa ja Saksa teki hänestä maailmanluokan kirjailijan. Hamsun oli Saksalle kiitollinen.
     Marie Hamsunin mukaan hänen miehensä oli täysin epäpoliittinen henkilö, kansallisromantiko ja idealisti. Samoin professori Kunnas puhuu Hamsunin romanttisesta ja naiivistakin uskosta "kansakuntien sieluun". Saksan, vanhan kulttuurikansan, suuri menneisyys sai hänestä hartaan ihailijan.
     Norjan miehistysvuosina lehdistö kävi ahkerasti kyselemässä Nobel-kirjailijan ja 'viisaan vanhuksen'  mielipiteitä. Häneltä vaadittiin jatkuvasti poliittisia kannanottoja. Hamsun yrittikin käyttää kaikkia mahdollisia yhteyksiään Saksassa Norjan hyväksi ja saada esimerkiksi armahduksia nuorille norjalaisille, jotka oli poliittisista syistä määrätty teloitettavaksi. Marie-vaimo hoiti saksan taitoisena kirjeenvaihdon. Vaivoin saatiin järjestetyksi jopa vastaanotto itse Hitlerin luona. Vaimoaan Hamsun ei kuitenkaan ottanut matkalle mukaan, vaan vanhusparka lähti yksin. Parin minuutin tapaaminen oli ollut absurdi ja nöyryyttävä. Hamsun oli puolikuuro eikä hän kuullut eikä ymmärtänyt mitä tulkki tai Hitler sanoi. Myöhemmin hän pyysi kirjeitse, että hänelle lähetettäisiin kirje, jossa tapahtumien kulku kerrottaisiin. Kirjeeseen ei vastattu. Yksi Hamsun asioineen ei merkinnyt mitään.
     Traagiselta tuntuu jos Hamsunin kohdalla Norjassa niin erehdyttiin, että hänet tuomittiin häpeään ja vankeuteen saksalaissympatioittensa ja -yhteyksiensä takia. Maanpetturuus-syyte oli raskas isku yhdeksääkymmentä käyvälle miehelle, joka lisäksi samaan aikaan kuuroutui. Ennen vankilaa oikeus käytti hänet ensin mielisairaalassa, jossa tutkittiin "oliko hän normaali". Psykiatreilta Hamsun sai terveen paperit. 92-vuotiaana Hamsun kuoli, viimein kotonaan.
      Marie Hamsun sai miehensä tukemisesta kolmen vuoden kovennetun työn vankeustuomion, joka kuitenkin lieventyi vajaaksi vuodeksi Bredtveitin naisvankilassa. "Voitaisiin kirjoittaa kirjoja Bredtveitistä, naisen tuskan keskittymästä, jollainen tämä paikka oli. Kukaan ei ole tehnyt sitä, Bredtveit on mykkien leiri. En minäkään aio rikkoa sen hiljaisuutta tässä pienessä kirjassani."
      Paljon muutakin hiljaisuutta Marie Hamsun jätti varmasti rikkomatta, ja siihen hänellä oli oikeus. Kaiken hänen kertomansa ylle levittäytyy kuitenkin sovittava hohde. Kirja on vaikuttava kuvaus pitkästä ja uskollisesta elämäntoveruudesta.

SULKAKYNÄN RAPINAA

Olen joskus mietiskellyt, että Honoré Balzac, tuo uuras mies, joka paahtoi tekstiä pää hiessä ja pehva puutuneena - että hän kirjoitti sulkakynällä.  
    Olisiko hän saanut lähes sadan romaanin ja kertomuksen kunnianhimoisen suurhankkeensa Inhimillinen komedia (La Comédie Humaine) valmiiksi, jos hän olisi voinut keveästi näppäillä tietokonetta? Tai edes sähkökonetta?
     Olisiko siitä, mitä syntyi, tullut parempaa/huonompaa vaivattomalla ja nopealla tekstinkäsittelyohjelmalla?
      Mustepullo soikoon, meitä edeltäneet ovat saaneet hallita kaunokirjoituksen ja nähdä vaivaa! Ajatelkaa vain kaikkia kirjoittajia - säveltäjiä myös. Sulkakynät ovat rapisseet! Hanhenkynät ovat katkeilleet, kynttilät ovat kärynneet, kaatuneet ja palaneet loppuun. Mustetta ja sulkia on ollut pakko rientää taas kesken kaiken jostain hakemaan.



Virginia Woolfin viehättävä pieni kertomus Leskinainen ja papukaija (Savukeidas, 2014) toi sekin mieleeni sulkakynän rapinan. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu sulalla, vaan koska siinä on vanhan klassisen sadun tuntu. Hyvä palkitaan. Ja kansansadun kaavan mukaan lopuksi löytyy aarre, kultarahojen kätkö.
      Luin kirjan sattumalta - niin kuin aina joskus jokin hauska pikku helmi osuu kohdalle - heittäytymällä pitkäkseni ja tarttumalla vihkoseen "muun tekemisen puutteessa".  Lukemiseen ei mennyt kuin tovi, mutta sen jälkeen oli hymyilevä hyvä mieli, mekein kuin olisi saanut pannukakkua ja mansikkahilloa.
       Tämä on kuulemma ainoa satu, jonka VW kirjoitti. Noh, yksi hyvä satu on parempi kuin kokoelma keskinkertaisia. Tarinassa on tuttuja teemoja Woolfin feministisistä, moderneista romaaaneista.


Puhdas satu sinänsä on vanha vaikea laji ja harvoin sellaista enää tapaa. Satu, jos mikä, on pitkälle jalostettua kaunokirjallista ilmaisua, yhtä aikaa johdonmukaista tarinankerrontaa, unta ja runoa. Siinä ei ole yhtään rönsyä ja turhaa sanaa, kaikki osuu kauniisti ja luontevasti kohdalleen.

                                                                           

                                                                                     

NYT SE ON NÄHTY

Toissapäivänä Brysselissä Cinquantenaire-museon osastolla ´Euroopan ulkopuoliset kulttuurit: Etelä-Amerikka´:
                                                Arumbaja-intiaanien puinen fetissi

                                    Tintti-kirjasta ´Särkynyt korva' (L' Oreille cassée, 1937):

                         

Juuri tämä puu-ukko varastettiin brysseliläisestä museosta, mutta lehtimies Tinttiä (ja Milouta) ei huijattu, vaan he olivat tuota pikaa roistojen jäljillä!

Vastoin kuin kirjassa, puu-ukolla ei ole korva särkynyt, vaan jalka ja käsi. Mutta kyllähän särkynyt korva kuulostaa kiehtovammalta kuin käsipuoli ja jalkapuoli.

Äkkiä museon paikoin pimeässä, paikoin häikäisevin valopistein valaistussa huoneessa tuli vastaan myös toinen "tuttu" hahmo Tintti-kirjasta, istuma-asentoon sidottu ihmisen luuranko:

                                              Tässä hahmossa olisikin lapsena ollut sulattelemista yhdeksi jos toiseksikin illaksi yksin sängyssä, unen tuloa odottaessa.

                                                                           Auringon temppeli, Le Temple du Soleil, 1946

  
  
   






















Ranskankielistä Tintti-tietokirjaa selatessani olen oppinut myös uuden käsitteen: tintinofilia.

Suomessa tinttifiliaansa voi testata esimerkiksi 1993 Otavalta ilmestyneessä Tietovisa-kirjassa:

NAANTALI - NÅDENDAL - ARMONLAAKSO

Hauska kesäpäivä Naantalissa. Ensin Päivi Hovi-Wasastjernan inspiroiva näyttely Taidehuoneella (25.6. asti) ja sitten kävely kirkonmäelle, missä JÖNS BUDDEn muistokivi. "Suomen vanhimmalle kirjailijalle" sanotaan siinä. Hm...
        Buddehan, Jöns Raek, (1437-91) luostarin munkki, oli lähinnä kääntäjä. Käänsi ruotsiksi Vanhan Testamentin kirjoja ja pyhimyslegendoja. Mutta olihan hän toki ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjallisen työn tekijä. Kai Laitisen mukaan Budden julkaisuissa oli jopa muutama 'kevytmielisiäkin' (lue: maallisia) piirteitä sisältävä, Välimeren maiden novellistiikkaa muistuttava kertomus.

Aikamatka keskiajalle kiehtoisi, mutta pinnistämälläkään siihen ei muistokiveä tuijottamalla pysty, mielikuvituksessaan, kun alhaalta puistosta kuuluu reipas torvisoittokunnan kesämusiikki.

Kävelen vanhankaupungin idyllisiä kujia sireenien tuoksussa, hiljaisuudessa, auringon ja varjojen heittyessä hiekkaisille poluille. Ja kas, jo mieleeni tulee Bo Carpelanin Kulkeva varjo, kertomus pikkukaupungista, Otava 1978 (suom. Kyllikki Villa). Hieno, tiheä romaani. Ei mikään tavanomainen murhajuttu, joten viime kerran dekkareitten sivuun työntämistäni ei tarvinne perua. Kyllä kaikkea, mitä Carpelan on kirjoittanut, kannattaa lukea. Maailmankirjallisuuden parasta tasoa olivat/ovat hänen kirjansa.
'Uusilahti, pikkukaupunki Turun lähellä', on murhamysteerin tapahtumapaikka, mutta kyllähän kaikki uneliaaseen, pinnan alla kytevään Naantaliin viittaa, ja kansikuvakin sinne johdattaa.                                                  

             
                   - Out, out, brief candle!
            Life´s but a walking shadow:
                     a poor player,
            That struts and frets his hour
                      upon the stage,
             And then is heard no more -
                                      Macbeth V:5
                                     

NETSUKET

Edmund de Waal,
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.
Kätketty perintö.
Suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms, 2013.


Sunnuntainen Hesari (11.6.) oli tuttuun tapaansa kesälomien alkajaisiksi laatinut Dekkarikesä-esittelyn, jolla - niin ikään tuttuun tapaan - annettiin ymmärtää, että dekkarit ovat Niitä Kirjoja Joita Kesällä Luetaan. "Kun on loma", kuuluu tuttu linjaus, " luetaan jotain kevyttä kesälukemista".
    Näsäviisas kysymys: milloin on aikaa lukea jotain vähän vaativampaa? Ehkä vähän antoisampaakin kuin kertalukemisella selvät dekkarit?
    Tosin dekkareita vinkitetään ja esitellään myös joulun alla - elikä oikeastaan pitkin vuotta. Dekkarit valtaavat kirjallisuutta kuin vuohenputket ja vesiheinä puutarhaa.
    Lehden tuttu antisemitistinen  linja Israel-uutisoinnin sanavalintoineen kiinnitti sekin taas huomiota.
     Haluan siis ehdottaa kesälukemiseksi kirjaa, joka ei ole dekkari, ja joka koskee juutalaisuutta Euroopassa.

Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät  on kirja, jonka voi valita vaikka ainoaksi kirjaksi, jonka kesän aikana lukee. Siinä riittää  antia. Ja vaikeaa sen jälkeen on heti uuteen kirjaan tarttuakaan. Vähän täytyy jäähdytellä, ettei jokin uusi luettava tunnu - aiheettomasti - juuri luetun rinnalla keinotekoisen kaunokirjalliselta.
    Jänistä ei voi myöskään sulloa vain yhteen kirjallisuudenlajiin, sillä se on historiallinen dokumentti, erittäin kiehtova kertomus, sukutarina, ja moniulotteinen taideteos.  Kuten The New Yorker luonnehti kirjan ilmestyttyä 2010:" Sukutarina, joka on kerrottu niin viehättävästi ja vaatimattomasti, että se antaa miltei väärän käsityksen sisällön laaja-alaisuudesta: Proust, Rilke, japanilainen taide, toisen maailmansodan aikainen Wien... Mitä ihastuttavin historian oppitunti."
    "Ihastuttava oppitunti"? Kyllä, ilman muuta paikka paikoin, mutta ennen muuta vaikuttava, järkyttäväkin. Kerroksellisuudellaan huimaava. Ja "historian oppitunti" : kyllä!
     Tarina on vaatinut vuosien valtaisan taustatyön. De Waal on tehnyt sen mitä huolellisimmin ja täsmällisimmin. Ammatiltaan hän on keraamikko, joka valmistaa esineitä työkseen. Sitä, millä tarkkuudella ja antaumuksella hän on perehtynyt sukunsa tarinan kirjaamiseen, hän vertaa ammattimoraaliinsa:" Kuinka esineitä käsitellään, käytetään ja luovutetaan eteenpäin ei ole minulle vain laimean pohdinnan aihe, vaan kysymysten kysymys. Olen valmistanut tuhansia ja taas tuhansia astioita. -- Muistan jonkin tietyn ruukun painon ja tasapainon, kuinka sen pinta ja tilavuus toimivat yhdessä. Tunnen, onko esine tehty nopeasti vai huolellisesti. Onko siinä lämpöä."

Kaikki lähtee liikkeelle netsukeista, pikkuruisista japanilaisista esineistä, joiden kokoelman, 264 kpl, de Waal perii Tokioon muuttaneelta isosedältään. Se, miten nuo kastanjasta, jalavasta ja norsunluusta veistetyt historialliset aarteet ovat säilyneet suvulla halki aikojen ja maailmansotien, on pieni sivukertomus, joka kuitenkin pujottelee mukana näitten ihmisten kohtaloissa. Myös teokselle nimen antanut jänis on netsuke.

Viimeiseksi kertomuksessa vieraillaan Odessassa, mistä suvun tarina alkaa. Ukrainan mustan mullan alueelta tulleet juutalaiset Ephrussit alkoivat vaurastua siellä viljakaupalla, perustivat juutalaisen orpokodin ja koulun, rakennuttivat taloja, aloittivat pankkitoiminnan. Jopa Mark Twain kävi ihmettelemässä ja kirjoittamassa Odessan nopeasta noususta ja modernista, kiireisestä elämänmenosta. 1860-luvulle tultaessa Ephrussit olivat jo maailman suurimpia vehnänviejiä. Nykyistä rähjäistä Odessaa katsoessa on vaikea kuvitella, millainen edistyksellinen maailmannapa ja viljakaupan keskus se on ollut.
    Ephrussit osasivat jo silloin myös verkostoitumisen taidon. Pääsuunnitelma oli rakentaa kontaktiverkostoa ja ryhtyä rahoittamaan pääomaa vaativia projekteja: siltoja Tonavan yli, rautateitä Venäjän ja Ranskan halki, telakoita, kanavia. Raaka-ainemarkkinoilla menestyneestä Ephrussi & Cien kauppahuoneesta tehtiin kansainvälinen finanssitalo. " Ja jokainen hyödyllinen sopimus jonkin valtion kanssa, jokainen yhteisyritys jonkun köyhtyneen arkkiherttuan kanssa, ja jokainen asiakas joka jäi kiitollisuudenvelkaan suvulle, oli askel kohti entistä arvostetumpaa asemaa mahdollisimman kaukana Ukrainan kitkuttavista vehnävankkureista."
     Ephrussit olivat siis nousukkaita. Mutta he olivat menestymisessään erittäin energisiä ja taitavia.
     Odessasta he alkoivat jo 1850-luvulla siirtyä Pariisiin ja Wieniin ja perustivat menestyksekkään pankkitoiminnan Eurooppaan. Suku vaurastui vaurastumistaan. Juutalaiset hallitsivat Euroopan pankkimaailmaa. Rotschildtit ja Ephrussit solmivat keskenään myös avioliittoja. Katsottiin, että lasten oli määrä palvella perhettä joko pankkitoiminnassa tai naimalla sopiviin juutalaisdynastioihin.       Upporikkaat juutalaissuvut asuttivat palatseillaan Wienin Ringstrassen, jota happamasti nimitettiin Zionstrasseksi, ja juutalainen raha näkyi myös Pariisin rue de Monceaulla. Tuo kukkula oli täydellinen paikka Ephrusseille, kuten myös muille juutalaisille tulokasperheille, joita Pariisi veti puoleensa Venäjältä. "Näistä kaduista tuli lähestulkoon oma siirtokuntansa, jossa asukkaita yhdistivät avioliitot, kiitollisuudenvelat ja uskonnollinen yhteenkuuluvuus."
     Kuvaukset näitten rahaylimystöön kuuluvien juutalaisten avioliittomoraalista, perhesuhteista ja seurapiirielämästä ovat varsin mielenkiintoista luettavaa.

Euroopassa 1880-luvun taidemaailmaa villitsi japonismi. Pariisin gallerioissa maksettiin huimia summia pikkuruisista taidokkaista netsukeista. Ephrussit hankkivat kokoelman. He mesenoivat ja omistivat muutenkin arvotaidetta. Kun natsit toisessa maailmansodassa tehokkaasti ja asiantuntevasti ottivat haltuunsa juutalaisten asuinpalatsit kaikkine aarteineen ja maallisine rikkauksineen, Ephrussien netsuket kuitenkin selvisivät. Se oli pieni hullunkurinen ihme, neuvokkaan palveilijan tekemä temppu. - Ne harvat suvun jäsenet, jotka hekin ihmeen kaupalla jäivät henkiin, saattoivat sen sijaan myöhemmin nähdä perheensä jalokiviä ja taideaarteita myytävänä kansainvälisissä taidehuutokaupoissa, tai museoitten vitriineissä.

Historiaa lukenut tietää, että juutalaiset ovat menestymisellään ja pelkällä olemassaolollaan herättäneet pahaa verta jo vuosituhannen verran. Aina on ajateltu, että he vievät jotain pois muilta. Jopa se, mikä heille kuuluu, kuuluukin antisionistien mukaan muille. Vihalla ja yleisellä nyreydellä on vanhat mystiset juurensa. Waal ei kuitenkaan hienossa kirjassaan julista ja polemisoi, vaan toteaa tapahtuneita asioita rauhallisen asiallisesti. Kirja on historiantietämyksen lisääjänä, kulttuurissaan, kansainvälisyydessään ja kiehtovissa henkilöhahmoíssaan vertaansa vailla. Ei ihme, että jo Marcel Proust aikanaan kiinnostui tapaamistaan Ephrusseista ja teki yhdestä heidän merkkihenkilöstään, Charles Ephrussista, oman kirjallisen merkkihenkilönsä, Charles Swannin. 

AVOIN PALJAS IHMINEN

Alice Kairan maailma,
Leena Laulajainen, Otava 1987.


Jostakin Alice Kairan kirja minulle tuli. Se antoi yllättävän sysäyksen. Samoin kuin jotkut merkitykselliset ihmiset ilmestyvät hetkeksi elämään, tai jokin runo tai satu arvaamatta "annetaan" mieleen.
     Haikeuttakin tuntien luin kirjan nyt uudestaan, 20 vuotta ensilukemiseni jälkeen.
     Olen päässyt sen välityksellä osalliseksi Alice Kairan maailmasta - tai kuten Leena Laulajainen viisaammin ja oikeammin sanoo: " käynyt sisään oppaanani oma oivallus."

Kun jotkut kirjailijat ja maalarit avaavat oman elämänsä verhoa, lukija ja katsoja voi päästä sitä tietä myös oman elämänsä verhon taa.

Leena Laulajainen on kirjoittanut Kairan elämäntarinaa ja yli neljänkymmenen teoksen esittelyn Alice Kairan  kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta. Hienosti hän on täydellisesti häivyttänyt itsensä pois kerronnasta. Äänessä on vain Kaira, ja ikään kuin hänen kirjoittamaansa tekstiä me luemme.

Alice Kaira (1913-2006) muistetaan Suomessa naivismin pioneerina ja sen grand old ladyna. Naivismi kuten satukirjallisuuskin käsitetään tässä maassa hyvin usein lapsenomaisuudeksi. Kummassakin on kuitenkin kyse runoudesta, symbolismista, joka vain pintatasollaan avautuu sille jolla on vähäinen elämänkokemus.

Kairan taiteen käyttövoima oli hänen oma elämänsä. Karuja kokemuksia riitti lapsesta asti, hylkäämisiä ja sinne tänne riepottelua, niin ruuan kuin rakkauden nälkää, sekä epäonnistuneet avioliitot, ensin väkivaltaisen upseerin ja sitten alkoholisoituneen runoilija Rabbe Enckellin kanssa. Vasta onnellinen, antoisa avioliitto Nikkilan sairaalan ylilääkärin Johan Runebergin kanssa toi tasapainoa ja rauhaa elämään - ja tilaa ja lupaa luovuuteen ja täyteen taiteilijuuteen.
    Ilman vastoinkäymisiään elämässä Alice Kairasta olisi varmasti silti tullut taiteilija, "mutta ehkä erilainen taiteilija", kuten hän itse toteaa.

 
    Ihmeelliseksi Alice Kairan elämäntarinan tekee se, että hän käänsi kaiken voitokseen, luovuudekseen, voimakseen. Hän oli syvällisesti myönteinen ihminen, jonka anteeksianto elämän kolhuille ja elämässä itse kolhiintuille kaltoinkohtelijoilleen, oli aitoa ja vapauttavaa. Äitiparastaankin hän haluaa päällimmäiseksi ja viimeiseksi muistaa hyvää ja kaunista, sillä nekin kultahippuset ovat totta, ja vain se on tärkeää.

Alice Kaira oli hyvin rehellinen ihminen.

Kun kesällä 1996 olin lukenut kirjan, jäin istumaan kädet sylissäni ja katselin "sisäisten silmieni" eteen noussutta mielikuvaa suuresta punaisesta sydämestä, joka on särkynyt, mutta silti koossa. Sen läpi tulvi valoa niin että väri hehkui syvän punaisena. Siitä paikasta päätin opetella leikkaamaan lasia ja tekemään lyijyn avulla punaisesta lasista tuon särjetyn ehjän sydämen.
     Tuo ensimmäinen tekeleeni, sydän, on kömpelö mutta vilpitön. Siitä alkoi erittäin innoittunut lasitöiden suunnittelu ja toteutus silloisen kotimme puuliiterissä. Ehkä kehityinkin. Ainakin olin sisukas, innokas ja riemukas. Muutto ja verstaan menetys sulki tuon henkireiän. - Mutta kiitos, Alice Kaira! Kiitos, Leena Laulajainen!

Hyvin läheisiltä - ja aina ajankohtaisilta - tuntuvat myös Kairan mietteet:
   
                                     "Tämä aika ei myöskään ole vahvojen, vilpittömien tunteiden aikaa. Kun katsoja kohtaa taiteessa avoimen ja paljaan ihmisen, hän helposti kääntää päänsä pois. Syvä intensiivisyys ja avoin ilmaisu herättää ivan. Ehkäpä se on hämmentyneen ihmisen puolustusasenne. Jokin koskettaa häntä liian syvästi; hänen on pakko nauraa. Mutta taiteilijan, joka on pannut maalaukseen koko sisimpänsä, on vaikeaa kohdata maailman pilkka. Aika on kova, kylmä ja tunteeton ja vaatii kaltaisiaan ilmaisukeinoja. Mutta viekö se eteenpän?
     Suhtaudun jokaiseen työhöni vakavasti. Ne heijastavat minua niin suuressa määrin, että jos suhtautumiseni johonkin aiheeseen muuttuu, minun on pakko "jatkaa kuvan kertomusta" ja maalata aihe uudelleen toisin. Joskus muutan jo maalaamaani kuvaa siten, että se vastaa uutta suhtautumistapaani."

VÄITÄN

Helsingin Sanomien Minä väitän- palstalla viime tammikuussa lapsuuden tutkimuksen dosentti Kirsi Pauliina Kallio väitti: 'Lapsen ei ole pakko harrastaa'. "Elämän ei tarvitse olla järjestettyä, suunniteltua, tavoitteellista ja sovittua."

Samoin minä väitän, että kenenkään ei ole pakko harrastaa lukemista.
   Väitän, että on suorastaan vahingollista 'kulttuurialan toimijoilta' ravata tilaisuuksissa hokemassa huolestuneisuuttaan nuorten - etenkin poikien - vähäisestä lukuharrastuksesta. Heillä ei myöskään ole syytä tehdä omaa huolestuneisuuttaan tärkeäksi lehtihaastatteluissa.

Enemmistö ihmisistä ei ole koskaan harrastanut lukemista.
    Eikä tule harrastamaan.
    Eivät, vaikka kuinka huolestuttaisiin.
    Kukaan ei ryhdy lukemaan siksi, että hänen lukemattomuudestaan ollaan huolissaan.
     Ei ole mitään muuta lukemisharrastuksen perustaa kuin vapaaehtoisuus.
Se että kirjoja on saatavilla kirjastoissa - että kirjastot olisivat nimenomaan kirjastoja - takaa sen, että joku voi tarttua kirjaan ja innostua siitä. Yhden innostus voi tarttua toiseen. Jos kotona on kirjoja ja lapsi/nuori näkee vanhempiensa aidon kiinnostuksen lukemiseen, siitäkin voi syntyä seuraavien polvien lukijoita.

Pelkäänpä pahoin - ja saman kuulin juuri erään miesopettajan suusta - että kiivas 'kampanjointi lukemisharrastuksen puolesta' kääntyy koko asiaa vastaan. Älykkäälle puberteetti-ikäiselle tulee höpöttämisestä ja holhoamisesta vastareaktio - ja muut eivät piittaa aiheesta sen enempää kuin ennenkään.

Lukeminen ei ole hampaiden pesua. Sitä ei tarvitse tehdä joka päivä. On muutakin elämää.
   Minusta on kauheaa ja naurettavaa että varsinkin lasten- ja nuortenkirjailijat ym. "alan ihmiset" ovat muuttumassa kirjailijoista lukemis-jehovantodistajiksi ja suuhygienisteiksi. Jehovantodistajat tekevät pakonomaista käännytystyötään ja suuhygienistit kertovat opettavaisesti päivittäisestä karieksen ehkäisystä hammasharjalla. Kirjailijoitten pitäisi vain kirjoittaa. Ja jos heiltä kysytään kirjoista, heidän pitää puhua aiheesta inspiroivasti, ilman ohjailevia tarkoitusperiä.

Aina on ihmisiä, jotka lukevat. Se on enemmistöä pienempi ihmislaji, mutta edelleen hyvin hengissä ja lisääntymiskykyinen. Kirjan säilymiseen voi luottaa, ja lukijaan voi luottaa.
Eivätkä Suomessa kirjallisuutta lue vain tytöt ja tädit. Osallistuin kolmisen vuotta sitten viikonlopun kestävään Leo Tolstoi-seminaariin, jossa esimerkiksi 12 osanottajasta vain kolme oli naisia. Miesten ammatit vaihtelivat metsurista, luomuviljelijästä ja professorista moottoripyöräilijään, pappiin ja varastomieheen. Metsurilla ja varastoimiehellä olivat kaikkein terävimmät ja analyyttisimmät kysymyksenasettelut Tolstoista. Tolstoita - muun muassa - oli todella luettu. Ns. kouluja käymättömät miehet osasivat syväluodata hänen tuotantoaan paikoin paremmin kuin seminaarimme vetäjä, Venäjältä saapunut oppinut.
     Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kirjailijana vieraillut erilaisissa kouluissa ja laitoksissa, mm. poikakodeissa ja nuorisokodeissa, ja mikään kuulemani ja näkemäni ei anna viitteitä siitä, että lukemisharrastus olisi mennyttä maailmaa. Eihän sitä koskaan ole joka kaveri harrastanutkaan. Kuten sanottu, lukijat on oma ihmislajinsa, ei enemmistö vaan laadukas vähemmistö. Taistellaanko huolestumisella luonnonlakia vastaan - vai ovatko kirjailijat vain huolissaan oman myyntinsä vähenemisestä? Mitä tällä huolella oikein tarkoitetaan? Kirjoja ilmestyy enemmän kuin ikinä.

Kun lähdin opiskelemaan, otin kirjallisuuden sivuaineekseni. Järkytyin, kun tajusin, että kirjallisuudenopiskelijat eivät ollet mitenkään erityisen kiinnostuneita kirjallisuudesta. Kädestä käteen kiersi prujuja joilla sluipailtiin läpi tenteistä. Vasta Annamari Sarajaksen laudatur-seminaarissa (jonne osallistujat, 10kpl, valittiin karsintatentillä), tapasin vihdoin kirjallisuudesta kiinnostuneita ja sitä myös harrastavia ihmisiä, joukossa myös pari tulevaa kirjailijaa ja kääntäjää.

Väitän myös, että läheskään kaikki kirjat eivät ansaitse tulla luetuksi muuna kuin ajanhukkana, ne ovat pelkkiä painotuotteita, joitten paperiin on haaskattu metsää. On ihan vahingollisiakin kirjoja, kyynistävää paskaa, jolla kirjailija voi pyyhkiä itsellensä rahaa, ja lukijalleen tyhjää oloa.
    Mikään kirjallisuudenlaji ei myöskään ole toista parempi. On vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei sen kummempaa.

Lukeminen sinänsä ei ole mikään itseisarvo. Kirjan täytyy ansaita lukijansa. Kukaan ei lue kuin viihtyäkseen. Siinä mielessä Dostojevskikin on viihdekirjailija.

MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME KIRJOITTAMISESTA

Raymond Carver
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

suom. Seppo Lahtinen,
Sammakko 2015

 
Carverin novelleja lukiessa monet tekstit tuntuvat niitten rinnalla kovin lapsellisilta.
Toisaalta: Carverin tyyli kirjoittaa ei liene ainoa hyvä; abstraktimminkin saattaa joku onnistua.
   Raymond Carveria tutkinut ja hänen elämäkertansa kirjoittanut esseisti Carol Sklenicka toteaa kirjassaan A Writer´s Life (2009), ettei Carverilla ollut teoretisoivaa mielenlaatua ollenkaan, hän ei ollut sen tyyppinen. Ja ehkä juuri siksi hänellä oli erityistä silmää poimia elämästä merkityksellisiä yksityiskohtia.
    Carver myös vierasti itselleen langetettuja määritelmiä. Hän ei pitänyt itseään minimalistina. Ylipäätään hän kieltäytyi kaikista kategorioista. Siitä huolimatta esimerkiksi uusin suomennoskin toistaa takakannessaan tuskastuttavan sovinnaisesti:"Carverin tyyliä on verrattu myös Ernest Hemingwayhyn, Anton Tsehoviin ja Franz Kafkaan". Hyvät hyssykät sentään. Ei Carver tarvitse mokomaa legitimointia. Hän pärjää aivan omillaan. Itse hän on sanonut: " Jokainen suuri tai edes hyvä kirjailija rakentaa oman, omintakeisen maailmansa."

Luin näitä novelleja vuosia sitten englanniksi (What We Talk About When We Talk About Love, 1981) ja nyt uudelleen, kun huomasin suomennoksen. Tosin tämä Carverin ns. pääteos on näköjään suomennettu jo aikaisemminkin, ainakin Otavalta 1986. Kummasti Carver on kuitekin jäänyt täällä aika vähälle huomiolle. Etenkin kun lähes jokaisessa hänen novellissaan tapaa suomalaisen proosan peruskivet: mies, viina, mokaaminen, avioero, yksinäisyys.
   Miksi näissä novelleissa ei silti ole mitään samaa kuin suomalaisissa teksteissä?
Siksi että suomalaiset kirjoittavat lapsellisemmin eli itsekeskeisemmin.  Tulee mieleen toteamus eräältä tuttavaltani, brittimieheltä, joka kertoi käyvänsä joskus iltaisin engannin tuntien jälkeen pikkukaupungin rautatieaseman ravintolassa juomassa oluet: " Suomalaiset eivät paljon puhu, mutta kun he saavat kaljaa ja ovat päissään, he oikein tuppautuvat seuraan ja puhuvat ja puhuvat ja puhuvat - ja koko ajan pelkästään itsestään."
Aniharva myöskään pystyy Carverin tasoiseen lakoniseen intensiteettiin. "Yksinkertaisuus" ja "toteavuus" ei riitä, jos se on pelkästään yksinkertaisuutta ja toteavuutta. Carverilla tuhkakupin katselu ja villapaidan vetäminen päälle ei koskaan ole tekstintäytettä. Vaikka hän oli, kuten itse sanoi, "hooked on writing short stories", hän kirjoitti aina sanansa punnitsevana runoilijana. Silti teksti ja

dialogi on välitöntä ja elävää. Sillä lailla ihmiset puhuvat kun he "eivät tiedä puhuvansa" vaan "vain" puhuvat. Olen kuullut ihmisten puhuvan toisilleen metromatkalla Itäkeskuksesta rautatieasemalle erinomaisen carvermaisesti, siekailematta, konkreettisesti ja silti hyvin kuvaavasti ja itseään paljastaen. Enkä tarkoita kännisten laukomia "totuuksia".
     Carverin ns.päähenkilö on usein, mutta ei aina, mies - mutta päähenkilöys ei koskaan korostu selkeästi eikä ole keskiössä. Ei ole sitä tuttua "oman navan ympärillä pyöriskelyä" vaikka keski-ikäisen miehen ahdistuksesta olisikin kyse. Ihmisillä on siteet, kestäneet tai katkenneet, mutta silti siteet, toisiinsa. Vaikka Carveria pidetään alemman keskiluokan kuvaajana, hän on mielestäni ennemmin yksinäisen ja sivuun jääneen kuvaaja. Esimerkiksi niminovellissa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, äänessä ginilasien takana ovat akateemiset ihmiset, heistä enin kardiologi, joka julistaa: "Minä en siis todellakaan ole mikään sivistynyt tyyppi."
(Carver, joka oli - myöhemmin raitistunut - alkoholisti ja joka "todella tunsi juomisen taiteen", kuvaa humalan nousua ja raskaasti juovuksissa pidettyjä pateettisia puheenvuoroja niin hyvin, että tätä niminovellia lukiessaan tuntee itsekin olevansa kuin vähän päissään.)
     Ns. tavallisten ihmisten kuvaajana Carverista tulee mieleeni tämän ikätoveri, amerikkalainen naiskirjailija, novellisti Bobbie Ann Mason ja kokoelma Vaeltajia ja muita kertomuksia (Shiloh and Other Stories, 1982), Otava 1986. Kummatkin kuvaavat jokapäiväisessä elämässä pinnan alla kulkevia surun, pelon ja menetyksen juonteita.
    Kirjailijana Raymond Carverin kuningasominaisuus on se, että hän ei tunteile vaan on myötätuntoinen.