OMISTUSKIRJOITUS

Perin Jussi-paapaltani muutaman vanhan 1800-luvulla painetun kirjan, ja luulin että eräs niistä oli hyvinkin arvokas: ensipainos J.L.Runebergin Hirvenhiihtäjistä. Mutta kun kysyin asiasta kerran Helsingin kirjamessuilla eräältä penseän oloiselta bibliofiililtä, joka siellä seisoksi ständillään, tämä vastasikin heti lyhyesti ja happamasti, ettei Runebergin ensipainoksilla ole mitään arvoa.
     Turhaan olin siis intoillut lapsilleni, että "älkää heittäkö tätä pientä kirjaa kuolemani jälkeen menemään, sillä se on arvokas Runebergin Hirvenhiihtäjien ensipainos!". Miekkonen kuitenkin loihe vielä lausumaan ja soi minulle sellaisen tiedon, että merkkihenkilön omistuskirjoitus vanhassa kirjassa sen sijaan tekee kirjasta kuin kirjasta arvokkaan.
Ahaa! hytkähdin jälleen, sillä läpyskässä joka hyllyssäni nojasi tiiviisti tähän toiseen, Runebergin läpyskään, oli merkkihenkilön nimikirjoitus. Rääkkäsin vielä muutaman sekunnin bibliofiiliä lisäkysymyksellä, ja hän nyökkäsi kuin nyökkäsikin minulle hyväksyvästi.

     Nimikirjoitus nimittäin kuuluu isäni sedälle eli
isosedälleni majuri Väinö Mikkolalle (1890-1920), joka oli Suomen ensimmäinen ammattilentäjä, ja ns. alppilentäjä, jonka kone miehistöineen putosi Alpeille Sveitsissä 7.9.1920. Onnettomuutta luultiin pitkään sabotaasiksi, ja kuulemma sellainen huhu kiertää vieläkin, mutta syynä olivat tekniset viat, mm. potkurin repeytyminen ja murtuneet siivet. Kuolinpäivästä tuli Ilmavoimien vainajien muistopäivä, ja edelleen vuosittain Ilmavoimat laskee 7.syyskuuta seppeleen Väinö Mikkolan ja hänen lentäjätovereittensa, suomalaisten Carl-Erik Leijerin ja Äly Durchmanin haudalle Helsingin Hietaniemessä. Heille on pystytetty muistomerkit myös Suomen Uttiin ja Sveitsin Zollikoniin.
       Suvussa 'Väinö-setä' on tietysti sankari - mutta muistan myös kuulleeni, kuinka isoisäni Edvard paheksui "hulivili veljensä" "kevytmielistä elämää", johon ilmeisesti kuului mm. naisseikkailuja.

Sähköinsinööriksi opiskelemassa ennen lentouraa.

       Kirjanen, johon tämä historiallinen merkkihenkilö on kolmetoistavuotiaana raapustanut mustekynän terällä omistuskirjoituksensa, on nimeltään Pieni helmivyö, alaotsikoltaan Suomen runoja koulunuorisolle, WSOY 1899.
Ensimmäisissä runoissa näkyykin tehdyn merkintöjä (kaikki adjektiivit alleviivattu), mikä viittaa läksyntekoon. Takakannen mukaan tässä Lyyrillisessä sarjassa saivat erillisillä runokirjoillaan äänensä kuuluviin myös Z.Topelius,  Ilmari Cajanus, Eino Leino, ja Niilo V. Wainio.

  







Joissakin isoäitieni kirjoissa on ystävättärien tekemiä kauniita kiehkuraisia omistuskirjoituksia. Itse sain isoisän kookkaalla vinolla käsialalla vetäistyn, kannustavaksi tarkoitetun omistuskirjoitustekstin kirjaan, jonka isovanhempani lähettivät kuultuaan että olin päässyt oppikouluun. Kirja oli suuri, painava, liitupaperille painettu juhlateos, kannessa kullanvärisin kirjaimin Parasta Topeliusta. Kirja oli silloin minusta tylsyyden huippu, enkä koskaan olekaan sitä lukenut. Mutta mukana se kulkee, onhan siinä minulle osoitettu omistuskirjoitus. Vanhempi veljeni, joka taas sai isoäidiltä, hartaalta lukijalta, ylioppilaslahjaksi Lääkäri Tähkän muistelmat I-II , ei ollut yhtä lojaali kuin minä, ja nauroimmekin yhdessä lahjalle aivan katketaksemme, ja sitten veljeni hävitti tai häivytti kirjat jonnekin.
     Kerran tässä sain antikka.netistä tilaamani runokirjan, jossa oli nuoren miehen kirjoittama omistuskirjoitus tyttöystävälle/morsiamelle/nuorelle vaimolle. Päivämäärä oli jokin merkityksellinen ja vuosi 1977. Mietin, miksi kirja oli divarissa. Olivatko he eronneet? Oliko runokirjan saanut kuollut vai oliko hän piittaamaton? Toivoin melkein, että nimet ja kirjoitus olisi leikattu pois, kuten usein divari-kirjoissa näkee.
      Yhden sortin huippua on ollut myös se, kun eräs kirjailijatuttuni löysi divarin hyllystä kaikki omat kirjansa, joissa oli hänen kälylleen tekemänsä omistuskirjoitukset. Käly eli kyllä ja oli hyvissä voimissa. Voi olla että yhteydenpito viileni.
      Itse en ole kirjoittanut yleensä omistuskirjoituksia muihin kuin itse kirjoittamiini ja lahjaksi antamiini kirjoihin. Olen ajatellut, että on sitten helpompi viedä divariin, jos haluaa. Tätä pidemmälle on mennyt eräs tuttuni, jolla on tapana ojentaa joulukortitkin kädestä käteen niin, että kuori kortteineen ovat puhtaan kirjoittamattomat, "koska toinen voi sitten halutessaan käyttää ne vielä ja lähettää eteenpäin."
      Romaanien alussa tietysti pistää silmään, jos kirjailija on "omistanut" kirjansa jollekulle tai joillekuille. Jos kirja kertoo jonkun jo menehtyneen - traagisesti menehtyneen- ihmisen koskettavan ja poikkeuksellisen elämäntarinan, ymmärrän että koko tarina "omistetaan"  kunnianosoituksena hänen muistolleen. Mutta entä ne tapaukset, joissa romsku tai novellikokoelma on omistettu puolisolle tai koko joukolle etunimeltä mainittuja kavereita? (Ei kai kukaan sentään kustannustoimittajaa..?)  Sellaiset omistukset herättävät joskus ristiriitaisia tunteita. Vähän kuin olisi kuokkimassa sisäpiirin juhlissa? Kuitenkin: kirjahan on julkaistu. Se makaa myyntipöydillä odottamassa ketä tahansa.  Siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on kansien välissä, kirjailijan ja hänen tekstinsä välinen napanuora on katkaistu, ja kirja on lähetetty "kaiken maailman ihmisten" käsiin ja omistukseen. Mielessään kirjailija voi tietysti edelleen tietää ja ajatella mitä vain - kuten monet kirjailijat tekevätkin.

HULLUNKURISET PERHEET

Joskus luullaan että sadut jäävät lapsuuteen, mutta höpsistä, satuilu ei lopu koskaan. Se on kuin vilisevän suuri määrä mikroskooppisia sieniä, joita elää kaikkialla ihmiskehon pinnoilla ja joista jotkut ovat terveydelle hyväksi, jotkut yhdentekeviä, ja jotkut hyvin haitallisia ja jopa vaarallisia.

        On esimerkiksi hämmästyttävää, että nykyisin jotkut uskovat satuun nimeltä 'kuninkaallinen perhe'. Näitä uskojia on paljon, enkä tarkoita niitä insituution kannattajia, joitten toimeentulo perustuu kuninkaallisilla tehtävään viihdebisnekseen tai jotka itse ovat olemassaolossaan välittömässä riippuvuussuhteessa monarkiseen järjestelmään. 

        Siitä, millaisia kuninkaat ja kuningattaret olivat todellisuudessa valtansa päivinä maa-alueittensa ja kansojensa yksinvaltiaina ja despootteina - usein arvaamattoman väkivaltaisina - on tultu kauas. Yhtä kauas kuin merirosvoista, noista tappajien ja raakalaisten ryöväysjoukoista nykyajan lastenkutsujen hauskoiksi satuhahmoiksi ja rosvoleikeiksi. Pelko, alamaisuus ja kauhu muuttuu historian kuluessa saduksi.

       'Kuninkaallisten', näitten hullunkuristen perheitten ylellistä ylläpitoa nauttiva joukko alkaa olla jo melkoisen laaja. Ihmisikä on huomattavasti pidentynyt, päitä ei enää putoile, lapsia syntyy ja pysyy hengissä, "valta" (lue: elinikäinen asema) ei vaihdu - ei muuta kuin ns. taviksille, joita naidaan yli säätyjen keskiluokasta suoraan kuninkaallisiin. Vielä 1970-80-luvuilla sellainen ei niin vain onnistunut, kuten tiedämme Ruotsin, Norjan, Tanskan, Brittein, Alankomaitten ja Espanjan hoveista. Nyt ollaan mutkattomia ja mielellään 'tavallisia'.  Nuorin sukupolvi korostaa tämän tästä 'tavallisuuttaan'. Hovin pr- ja viestintäpuolikin varmasti kantaa kortensa tämän yleisölle tarjottavan sokeroidun ja ambivalentin mielikuvan luomiseen. Häät, pukeutuminen, vauvat, sisustus, niistä syntyy vahvaa tarinaa. 

       "Yleisö tai katsojat - ja aina kun kuningatar on jossakin mukana kaikki ovat katsojia - tietävät että kyse on esityksestä, vaikka sanovat mielellään itselleen ettei ole, ei ihan, ja uskovat kaikesta näyttelemisestä huolimatta näkevänsä välähdyksiä käyttäytymisestä, joka on "luonnollista", "aitoa"--." Tai esitystä, tai sirkusnumeroa, voisi ehkä sanoa normaalin käyttäytymisen näyttelemiseksi, ja se on yhtä teennäistä kuin kaikkein muodollisin julkinen esiintyminen, vaikka ne jotka näkevät ja kuulevat sen omin silmin ja korvin luulevat seuraavansa kuningatarta ja hänen perheenjäseniään, kun nämä ovat inhimillisimmillään ja luonnollisimmillaan", todetaan näytelmäkirjailija Alan Bennettin hykerryttävän hauskassa kirjassa Epätavallinen lukija (2007, suom. 2016). Tämä kirjallinen ja poliittinen satiiri on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys kaikkialla missä se on julkaistu. Eikä ihme,  älykäs kirja paitsi hauskuttaa myös koskettaa ja oivaltaa, ja se on lyhyt, taidokkaan tiivis. 

      Kertomuksessa kuningatar tutustuu aivan yllättäen corgejaan ulkoiluttaessa palatsin sisäpihalle pysähtyneeseen kirjastoautoon, kirjoihin, lukemiseen. Hänestä tulee lukutoukka! Samalla tarmokkuudella jolla hän hoiti velvollisuuksiaan hän ryhtyy nyt tutustumaan maailmankirjallisuuteen, paikkaa tietämättömyytensä aukkoja, innostuu innostumistaan, lukee lukemistaan, ja lukee aina kun vain voi: istuessaan autossa, junassa, vaunuissa, tuolilla, vuoteessa,  ja mikäli hän ei lue, odottaa malttamattomasti pääsyä jatkamaan, ja yhden kirjan päätyttyä uppoutuu uuteen. Hovi ei katso kuningattaren lukemista hyvällä. Prinssi Philip tulee entistä ärtyisämmäksi. Lukeminen ei kuulu kuningattaren tehtäviin, se ei ole velvollisuus, ja kuningatarhan on ihminen, jolla "velvollisuus asettuu aina mielihyvän edelle." Peruskivien muuraamiset ja laivojen laskemiset vesille näyttävät nekin sujuvan kuningattarelta vähemmällä tarmolla ja kiinnostuksella kuin ennen, sillä "hänellä on aina kirja kesken". 

         Kuningatar nauttii lukijan anonyymiydestä, "siitä että kirjat eivät taipuneet kenenkään tahtoon" ja hän saattoi kuin kulkea tuntemattomana väkijoukossa muitten seassa. Vähitellen, ja aika piankin, kuningatar uskaltautuu sanomaan, että lukeminen ei ole velvollisuus, vaan se on nautinto. Siitä on tullut hänen elämänsä keskipiste. Hän myös huomaa, että romaanit jotka alussa olivat tuntuneet hänestä pitkäveteisiltä, tuntuivat nyt virkistävän iskeviltä, kuivilta mutta kirpakalla tavalla. "Lukeminen oli siis kaiken muun ohella lihas, jota hän oli ilmeisesti kyennyt kehittämään. Hän kykeni lukemaan romaanin helposti ja nauttien, nauramaan huomautuksille joita hän ei ollut aikaisemmin edes havainnut".  Kuningatar alkaa päivittäin kirjoittaa muistiinpanoja ja arvioita lukemastaan. Sekin valpastuttaa hovin vastuunkantajat. Aletaan puhua majesteetin sairastumisesta Alzheimerin tautiin. Miksi muuten hän kirjoittaisi itselleen muistiinpanoja?  

        Kuningatar itsekin pysähtyy pohtimaan omaa muutostaan. "Muutamia vuosia aikaisemmin hän ei olisi huomannut mitä Norman teki tai kukaan muukaan, ja nytkin hän kiinnitti siihen huomiota vain koska tiesi ihmisten tunteista enemmän kuin ennen ja saattoi asettua jonkun toisen asemaan." Hän myös tulee tulokseen, että lukeminen on passiivista, mutta hän itse loppujen lopuksi toiminnan ihminen. Itsetutkiskelujen päätteeksi kuningatar kutsuu koolle pääministerin ja "kaikki ne joilla oli ollut kunnia toimia hänen neuvonantajinaan, eli valtakuntaneuvoston johon jäsenet nimitettiin eliniäksi ja joka sen tähden oli suuri ja tehoton elin." 

Kuningatar ilmoittaa ryhtyvänsä kirjoittamaan kirjaa. Hän ei enää vain passiivisesti lue vaan on aktiivinen ja kirjoittaa. Uutinen herättää suurta kummastusta, muka väärinymmärrystä, ja vastustelua. Mutta vielä tulee todellinen pommi: kuningatar aikoo mitä ilmeisimmin....luopua kruunusta...?! Hän on jo - ehkä lukiessaan - päättänyt niin. 

        Kuvittelu (ja huvittelu) monarkian kaatumisesta ja kuninkaallisen perheen muuttumisesta oikeasti tavisperheeksi, on ollut aiheena Sue Townsendilla, poskettomista Adrian Mole-kirjoistaan tunnetulla humoristilla. Romaaneissa The Queen and I  (1992) ja Queen Camilla (2006) kuninkaalliset eivät kuitenkaan tartu kirjoihin, vaan heidän on muutettava kunnan vuokrataloon ja koetettava pärjätä kuka mitenkin. Kuningattaren on opeteltava mm. napin ompelu ja vetoketjun kiinnitys ja hänen on kestettävä istuminen terveyskeskuksen odotushuoneessa. Corgeista on luovuttava. Prinssi Philip menettää ruokahalunsa ja on aivan poissa tolaltaan. Prinssi Charles ei voi ymmärtää, miksei hän voi pitää talon pihalla hevosiaan. Hevosistakin on luovuttava. Onnekseen Charles kuitenkin muistaa rakkaan harrastuksensa puutarhakasvien hoidon. Diana viihtyy naapureissa. Pojille Williamille ja Harrylle kaikki uusi on vielä hauskaa seikkailua. Vanha kuningataräitikin, joka vielä elää, jatkaa vedonlyöntiään hevosista, kunnes kuolee. Naapurit surevat mummelia ja järjestävät hänelle halvat mutta tunteelliset hautajaiset. 

         Jatko-osassa Queen Camilla, 2006, asutaan edelleen lähiössä . Graham Cracknall niminen kaveri ilmestyy paikalle kertomaan, että hän on Charlesin ja Camillan avioton poika vuodelta 1965. Adoptiovanhemmat olivat pitäneet kaiken salaisuutena hautaan asti, mutta testamentti paljasti totuuden. Perheen inhoama Cracknell vaatii kruununperimysjärjestyksen muuttamista niin, että hän on Williamin sijaan heti seuraava Charlesista. Kuningashuone on tällä välin

lakkautettu ja People´s Republic Party vallassa, mutta pikapuoliin ajat muuttuvat ja monarkistit pääsevät taas valtaan. Vaikeuksien kautta voittoon. Charlesista tulee kuin tuleekin kuningas ja Camillastakin lopulta Queen Camilla. Muitten velvollisuudentuntoisten kuninkaallisten perheenjäsenten tavoin Camilla viettää osan päivästä palatsin puutarhassa rupatellen turistien kanssa. 

        En oikein ymmärrä, miksei näitä Townsendin hupailuja ole suomennettu. Vai olisiko tuo kaikki hieman  vierasta niille suomalaisille ihailijajoukoille, jotka seuraavat lehtien värikkäistä kuvista kuninkaallisten perheitten päivänpaisteista elämää?  

No, sen ainakin haluaisin tietää, mitä kuningatar Elisabet on ajatellut Bennettin Epätavallisesta lukijasta. Miltä tuntuu lukea fiktiota henkilöstä, jonka elämäkin on fiktiota - ainakin meille jotka olemme yleisöä.     

                                                                                             P.s. Ohhoh, sainkin selville, että 'The Queen and I "  onkin suomennettu, nimellä KENKÄÄ  KUNINGATTARELLE, Otava 1993. Siinä tosin lähiön nimi on Kukkaketo eikä Hell Close kuten alkup. kirjassa. 
 

LEHTORIN SUURI YKSINPUHELU

Dag Solstad, 

Ujous ja arvokkuus.

Suom. Tarja Teva, Teos 2014.


Ensinnäkin: soisin ettei romaaneissa olisi esipuheita eikä jälkisanoja, joissa joku henkilö ottaa asiakseen antaa autoritatiivisen tulkintansa teoksesta. Blogeissa ja lehtikritiikeissä voi kertoa katsantokantansa ja osua naulan kantaan tai vähän ohi sekä puhua läpiä päähänsä, mutta itse kirjan kansien väliin tunkeutumisen voisi jättää. Usein nämä tulkitsijat ovat puolivillaisia kirjoittajia, suomentajia tai totta tosiaan jopa opettajia. Aniharvoin olen näissä ainekirjoituksissa saanut lukeakseni mitään merkitsevää ja oivaltavaa. Puolivillaisten kirjoittajien joukossa on kuitenkin joskus ollut - eikä vuosikymmenellä ole väliä - myös 'täysvillaisia' kirjoittajia, kirjailijoita tai tutkijoita, joitten teksti on ollut terävää ja ajatuksia rikastuttavaa. Mutta nekin on ollut syytä lukea vasta sen jälkeen, kun on itse lukenut kirjan ja ajatellut sitä.
       M.o.t. joka tapauksessa: Kirjan kansien väliin ei kuulu muu kuin kirjailijan oma teksti. Höpötykset ja hienotkin analyysit muualle, olkaa hyvä. Kunnioitusta kirjailijalle - kunnioitusta lukijalle. Silmäni pyöristyivät, kun luin  Dag Solstadin romaanin lopussa suomentaja Tarja Tevan itsekehun, että hän "suomentajana, tekstin lukemattomia kertoja lukeneena - kuinka monta, sitä harvoin edes muistaa, poikkeaa lukijana ja tulkitsijana muista lukijoista" koska "hänen silmänsä avautuvat yhä uusille vivahteille"... "jne".... (s.148).


No niin. Ja sitten oppitunnille Fagerborgin lukioon Osloon, missä äidinkielen opettaja Elias Rukla pitää oppilailleen intohimoista yksinpuhelua Henrik Ibsenin Villisorsasta. Luokka ei ole pelkästään kuollakseen pitkästynyt, vaan vihamielisen pitkästynyt, eikä Elias Rukla voi olla kuulematta mielenosoituksellisia huokailuja, jotka viiltävät hänen muutenkin paineistettuja hermojaan.
      Solstad kirjoittaa vailla kappale- ja lukujakoa. Aluksi, Ruklan esitelmöidessä Villisorsasta, henkeä vetämätön tekstin ladonta koettelee lukijankin kärsivällisyyttä ja siirtää hänet kuin samaan rintamaan oppilaitten kanssa, joitten on kestettävä jäseniä kiduttava pulpetissa paikallaan pysyminen ja läsnäolo. Romaanin edetessä kappale- ja lukujaon puuttuminen ei enää haittaa. Ruklan yksinpuhelu vie mennessään kuin tie halki maisemien.
     Oma sisäinen yksinpuhelu - jota Rukla on jo tosin pitkään harrastanut istuksiessaan iltahämärissä olohuoneessaan akvaviittia ja olutta ryypiskellen -  saa lähtölaukauksensa  Ruklan hermoromahduksesta, tai arkisemmin sanoen kilahduksesta koulun pihalla. Tapahtuma olisi hyvinkin voinut johtaa askeleet joko pubiin tai psykiatrille, tai kumpaankin, mutta Rukla säntää kuumeiselle kävelylle, jonka aikana hän tekee itsensä ja maailman kanssa henkistä prosessointia. 
      Elias Rukla on omayväinen haaveilija. Sitä voi olla koko elämänsä, kunnes vuosien karttuessa tutut kompensaatio- ja suojautumiskeinot eivät enää päde. Rukla on havahtunut ikääntymiseensä.
       Rukla ei myöskään tiedä, mitä tekisi kaikella sivistyksellä, jota on tunnollisen opiskelijan tavoin mättänyt päähänsä koko elämänsä ajan. Hänestä tuntuu taakalta olla 'oppinut', yläpuolella muita. 'Maailma' ei arvosta häntä. 'Maailma' ei tarvitse häntä. 'Maailma' ei enää kiinnosta häntä. 'Maailma' on hänelle vieras. Oppilaat ovat hänelle vieraita. Kaikki ovat hänelle vieraita. Kukaan ei tunne häntä. Kukaan ei tunne hänen arvoaan. Kukaan ei näe hänen mielenkiintoisuuttaan. Ainoa toivo olisi kirjailija Thomas Mann, joka voisi valita hänet päähenkilöksi johonkin romaaniinsa, Rukla ujosti ja arvonsa tuntien haaveilee. Mutta ei, ympärillä olevat ihmiset ovat kaikki tyynni tyhmempiä kuin Mann. 
       Tuntuu hiven liioitellulta sanoa - kuten jotain lehtikritiikkiä on siteerattu - että Elias Ruklan kysymykset olisivat eksistentiaalisia. Ne eivät ole kovin suuria. Ammatinvalintaansa ja elämänsä varovaisia käänteitä pohtiessaan Rukla painii tavanomaisten, ikääntymisen myötä tulevien turhamaisten pulmien kimpussa. Eikö hänestä olisi ollut johonkin suurempaan?  Eikö hän osannut valita oikein? Oliko hänellä sittenkään ikinä mitään selviä tavoitteita tai käsityksiä mistään?
         Ja mikä pahinta - ja mitä Rukla ei edes kysy, vaan ennemmin toteaa: hänellä ei ollut aikoinaan innostavassakaan seurassa mitään sanottavaa. Ainakaan hän ei sanonut mitään. Hän vetäytyi. Eikä hän sano nytkään. Hän ei koskaan aloita ajatustenvaihtoa tai keskustelua kenenkään kanssa, koska pelkää olevansa "teennäinen". Hän vetäytyy. Hänellä ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ei, vaikka hänen päänsä kiehuu suuttumusta ja turhautumista nykymaailmaa ja sen ihmisiä ja ilmiöitä kohtaan. 'Maailma', 'hengetön maailma', on pettänyt hänet. Ympäröivä yhteiskunta ei piittaa hänen uskollisesta sitoutumisestaan siihen. Eikä hän enää sitoudu! Sillä häntä ei kiinnosta enää mikään! Ei mikään!
        Elias Rukla melkein kokee hetken vihan virkistävää, kokoavaa voimaa. Mutta hän puhuu taas vain itselleen, eikä ahdistus hellitä.
        Elias Rukla on loppuunpalanut haaveksija, sivustaseuraaja, odottaja, nyhverö humanisti, jolle koululaitos on tarjonnut tähän mennessä hyvän suojatyöpaikan. Kunnes oppilaat ovat alkaneet röyhkeän äänekkäästi huokailla ja siirrellä kyllästyneesti koipiaan. Kunnes 'maailma' on alkanut loukata häntä.
        Ehkä mielenkiintoisinta ja paljastavinta tarinassa on Elias Ruklan avioliiton kuvaus.
Rukla on "perinyt" itselleen vaimon, "sanoinkuvaamattoman kauniin Eva Linden", entiseltä opiskelutoveriltaan, suuresti ihailemaltaan Johan Corneliussenilta, joka ei Ruklan lailla ole sitoutunut kovin velvollisuudentuntoisesti vastuualueisiinsa. Corneliussen häipyy New Yorkiin ja jättää kuin käki "Ruklan huolettavaksi" vaimonsa ja pienen tyttärensä. Hissukasta lehtorista ja tarkan markan miehestä tulee yhtäkkiä aviomies ja isäpuoli. Oudon tuntuisessa avioliitossa ylläpidetään sovinnaisen herttaista ja muodollista tunnelmaa. Eletään babbitt-elämää, sitä kuuluisaa keskiluokkaista, sovinnaista elämäntyhjyyttä. Rukla ihailee vaimonsa "sanoinkuvaamatonta kauneutta" ja hän puhuttelee tätä aina nimellä Eva Linde.  "Sanoinkuvaamattoman kaunista" hoetaan romaanissa niin pitkään, että se kuulostaa vitsiltä. Kenelle tai mitä siinä sitten naureskellaan? Flegmaattisen ja tyhjäpäisen oloiselle kaunottarelleko, jota ei voi luonnehtia muuten kuin ihastelemalla tämän sanoinkuvaamatonta kauneutta? Eva Linde on myös usein poissa, nukkumassa makuuhuoneessa (kun Rukla istuu, ryypiskelee ja mietiskelee olohuoneessa) tai muuten unenomaisessa ja äänettömässä kaunotar-tilassa. Camilla-tyttärestä lukja kuulee sen verran, että Rukla esittäytyy vaimoaan viisaammaksi kasvattajaksi, koska hän ei vaimonsa lailla katso "omistavansa" lasta, vaan ainoastaan antaa tälle silloin tällöin neuvojaan. Rukla pitää etäisyyttä lapseen. Hän pitää etäisyyttä vaimoonsa. Hän pitää etäisyyttä ystävällisiin appivanhempiinsa. Hänen mielestään etäisyys ihmisten kesken on viisautta.
       Elias Rukla ei anna kenellekään mitään itsestään.
       Eva Linde ei kuitenkaan ole pelkästään "sanoinkuvaamattoman kaunis". Kerran hän jopa äkisti särkee heidän yksitoikkoisen keskinäisen rauhansa ja sähähtää: "Saakelin kitupiikki!" Rauha kuitenkaan palaa taas. ja heti.
Mutta Eva Lindekin ikääntyy. Se on shokki Elias Ruklalle, aviomiehelle. Hänen oma hohtonsa on ollut riippuvainen Eva Linden hohdosta, ohikulkevien miesten hämmästyneistä katseista, kun on käynyt ilmi, että hän, Elias Rukla, on saavuttanut, saanut omakseen, sanoinkuvaamattoman kauniin vaimon. Ei vain kaunis, vaan sanoinkuvaamattoman kaunis vaimo, on ollut Elias Ruklan saavutus.
       Mutta elämän huomaamatta kuluessa Eva Linden laatusana muuttuu muotoon "pyöristynyt nainen", "tyylikäs, joskin hieman lakastunut ja pyöristynyt kohta viisikymmenvuotias nainen", "vartaloltaan rapistunut, pullea, turpea, pyöristynyt nainen", ja "sulokkuutensa kadottanut pyöristynyt nainen".
       Elias Rukla on kauhuissaan vaimonsa ulkonaisesta muutoksesta. Miten sellainen on mahdollista niin suuresti henkisiä arvoja vaalivalle miehelle? Rukla myös kaipaa vaimonsa entistä "teeskentelyä". Hänelle kauneus ja teeskentely kuuluvat samaan pakettiin. Mutta vaimo itse ei piittaa kauneutensa katoamisesta, vaan hänestä tulee uusi ja vapautunut. Hän on vapautunut kauneuden tyranniasta, kauneuden vankilasta. Se järkyttää Ruklaa. "Kun kauneus oli hylännyt hänet, hänestä saattoi tulla luonnollinen. Ei teennäinen nainen, vaan luonnollinen ihminen. Hän saattoi näyttäytyä reippaana ja mutkattomana aikuisena naisena, joka teki vaikutuksen rohkeudellaan ja tahdollaan --"
       Elias Rukla katsoo, että kauneuden katoaminen on vaikuttanut ikävästi myös vaimon luonteeseen. Paitsi että tämä vaihtaa toimistotyön sosiaalialan opiskeluun Norjan sosiaalikorkeakoulussa ja aikoo vielä, lähes viisikymmenvuotiaana, suunnata aivan uusille urille, muutakin hämmästyttävää ja ikävää ilmenee. Rukla näkee ahneuden Evan silmissä. Hän näkee himon ja ahneuden, kun Eva katselee antiikkiliikkeen ikkunan takana kauniita esineitä. Vaikka tämä ei voi koskaan saada niitä itselleen, hän himoitsee niitä. Ruklaa inhottaa ja kauhistuttaa. Häneltä itseltään on viety pois hieno kaunis esine nimeltä "sanoinkuvaamattoman kaunis Eva Linde".
       Olisi turhan ylevää sanoa, että Elias Rukla on elänyt 'elämänvalheessa' ja nyt heräämässä siitä. Ei hän ole elänyt missään valheessa, vaan on valinnut elämän, joka on ollut hänelle helpoin ja joka on hänelle lahjana langennut. Paitsi että hän ei ole omaa varautuneisuuttaan ja sovinistista penseyttään osannut nauttia lahjastaan. Nyt on vain tullut aika tehdä tiliä elämästään, ja kenellepä se olisi helppoa. Sitä, viisastuuko Rukla, kirjailija ei kerro, vaan jättää tämän ahdistuneeseen pohdiskeluunsa. Turhamaisuuttaan Ruklalla on taipumus paisutella persoonaansa, niin myös juuri tapahtuneessa katastrofissa, jossa hän on koulun pihalla hakannut rikki sateenvarjonsa ja huutanut törkeyksiä tuijottavalle oppilaalle. Ehkä hän siksi ylpeyttään - tai uupumustaan - irtisanoutuu työstään. Jonkinlainen sovinto itsensä ja 'maailman' kanssa hänen on silti tehtävä. Toisin kuin Dag Solstadilla, Rukla paralla ei ole huumorintajua, siksi hän on suojaton ja itsekeskeinen. Hänellä ei ole mitään valtaa kehenkään. Hänen vaimonsakin, entinen hauras kaunotar, on osaava ja itsenäinen ihminen. Rukla on aivan omillaan. Niin kuin jokainen meistä. Se jos mikä huimaa, eksistentiaalisesti.

MAAN LAULU

                                                                                                                                    

Musiikkitalon viime perjantainen konsertti (Helsingin juhlaviikot/HKO) sai sunnuntaisessa (20.8.) Helsingin Sanomissa ylistävän arvostelun: "Mahlerin Maan laulu oli järisyttävä kokemus".  Mahler piti vähän ennen kuolemaansa säveltämäänsä teosta omakohtaisimpana. Siinä vuodenajat kulkevat käänteisessä järjestyksessä ja elämä vilisee silmien ohi, kunnes on aika päästää irti ja hyväksyä kuolema.
        Arvostelua lukiessani muistin, että olen itsekin kauan sitten kirjoittanut runon nimeltä Maan laulu. En tuntenut Mahlerin laulua, enkä ajatellut kirjoittaessani kuolemaa. Lämpimän, "korkeimman kesän" tunnelmat toivat säkeet mieleeni. Tunsin, että pian kesä kääntyy.
        Samaa ilmaisua käytti Merete Mazzarella kirjoituskokoelmassaan Kun kesä kääntyy (2000). Mazzarella siteeraa Hans Ruinia:
        "Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä."

                                                           
                                                                     Maan laulu 



Maan laulua vie lämmin tuuli yli pellon metsään,

niitylle, ja radan varteen, missä kivitaskulla on pesä

murtuneessa portaassa.

Puitten alla huminoi

rauhoittava laulu peuran nisistä, joita vasa

hapaoiden imee,

maan säveliä helähtelee oksilta

metisinä terttuina, ja

niitä kiirii yli kuuman mullan metsään.

Metsän luolassa

kuuntelevat yhteen painautuneet karvakerät hyräilyä,

pelästyttämättömästi käy hyvä ääni juuri auenneissa

korvissa.

Läpi heinän ja marunan, katkuisten pietaryrttien ja

ratakiskojen

pyyhkii laulu kaipaavana, etsivänä.

Löydettyään kivitaskun, se jää portaan halkeamaan

niin kuin varovainen kosketus.
      
        Eikä siinä kaikki. Maa laulaa tuolla kukkulallakin;

sen syvä humina käy juuri tässä, mihin heittäydyin,

käsi, poski maata vasten, ensin itkinkin. 



(Ison kiven juureen, Tammi 2001.)

SIINTÄVÄT VUORET

Veikko Huovinen,

Siintävät vuoret, 
WSOY 1959.


Huovisen Siintävät vuoret vaikuttaa himmentymättömältä helmeltä.
Se on mielestäni suomalaisen kirjallisuuden huomaamatonta parhainta satoa, ja sen luonnonkuvaus puhuttelevinta ja elävintä, mitä suomalaisista salomaista on kirjoitettu.
Vuoden 1981 painoksen esittelyteksti luonnehtii tätä hienoa pientä kirjaa paremmin kuin ensipainoksen aika lailla banalisoiva määritelmä "romanttinen tarina alusta loppuun".

"Siintävät vuoret on kuulas ja kirkas tarina Reiman ja sinipukuisen tytön vaellusretkestä yli kaukaisten vuorten Pohjolan luonnon elokuisessa upeudessa. Se on kuvaus nuoruuden herkistä mielenliikkeistä, unelmista ja pettymyksistä, etelän ja pohjoisen, kaupunkilaisen ja maaseudun kasvatin maailmojen erilaisuudesta ja kosketuskohdista. Se on ylistyslaulu suomalaisen erämaan vuosituhantiselle jylhyydelle ja sen sisukkaiden asukkien työlle ja elämälle."

Olen lukenut kirjan peräti kolme kertaa ja mielenkiintoisesti hyvin erilaisissa elämänvaiheissa. Ensin joskus 15-vuotiaana, sitten lähellä keski-ikää, sekä vihdoin nyt kesällä 2017.
     Teinityttönä luin kirjan kertomuksen yksinomaan tytön näkökulmasta ja vain odotin, "tapahtuuko niitten välillä siis mitään?". Muistan myös, että tarinan loppu teki minuun hienoisesta pettymyksen tunteesta huolimatta vaikutuksen ja ajattelin: "Tämä on totta, tällaista on elämä, näin se menee."
      Toisella kerralla keskityin kertomuksen poikaan. Omien, aikuisuuden kynnyksellä olevien poikieni myötä olin oppinut ja herkistynyt asioille, joita vielä kypsymätön tyttö-keskeinen ajatusmaailma  ei tunne.
       Nyt viimeisellä kerralla osasin lukea hienon ja rikkaan kertomuksen kokonaisuutena. Vaikutuin Huovisen taidoista.

       Monitasoisessa tarinassa on hienoja kuvia elämän arvoituksellisuudesta, menneitten aikojen ihmisistä taivaltamassa samaa vuoret ylittävää reittiä, metsämaitten loputtomuudesta ja ihmisen hukkumisesta mittakeppeineen maisemaan. Lyhyenä väläyksenä näyttäytyvät luontokappaleet:
        "Kolme hiirihaukkaa tulee leijailemaan heidän ylleen. Hetken aikaa ne ovat aivan heidän päällään varsin matalalla. Tällöin näkee selvästi siipien ilmeikkäät, herkät liikkeet, kun ne ottavat tuulta alleen. Siipien ja pyrstön juovat, kynnet, pään liikkeetkin ovat nähtävissä. Tämä on elämää, jota ihminen ei voi käsittää. Säilyttäen salaperäisyytensä linnut katoavat juuri sopivan nopeasti, niin että mieleen jää arvoitus haukasta ja haukan sielusta."

Huovinen sanoi käsikirjoituksensa mukana kustantajalle lähettämässään kirjeessä, että kertomusta "ei saisi paikallistaa mihinkään". Voihan sen lukea Lapin, Kainuun tai Pohjois-Karjalan luonnon kuvauksena, mutta sellainen olisi vain yksi kirjan tasoista. Keskeistä ovat nuorten mielenliikkeet ja ajatukset; uskon että niihin voi nyt puolen vuosisadankin jälkeen ajatteleva lukija täysin samastua. Kirjan draama ei ole kliseinen ja tuttu, ennemminkin sen teho on ulkoisessa hiljaisuudessa.
      Elokuvaohjaaja Markku Pölönen sanoi lehtihaastattelussa talvella 2015, että "vielä haluaisin tehdä elokuvan Siintävistä vuorista". Hän oli ehtinyt neuvotella asiasta jo Veikko Huovisenkin kanssa. Elokuvaa ei ole tainnut vielä tulla tai olla työn alla? Mietin, miten tämäntyyppinen hiljainen kirja saataisiin draamallisia käänteitä vaativaan elokuvamuotoon, mutta kyllä uskon senkin hyvissä käsissä onnistuvan. Onhan tässä niin paljon "kaikenlaista". Ja luontokuvaajanahan Pölönen on pistämätön, kuten on nähty hänen elokuviensa pohjoiskarjalaisista vaaramaisemista.

TUOMARIN PAKEILLA

Kuten tiedämme, aika on armoton tuomari. Mitä me pidämme kestävänä, sen aika pyyhkii pois, ja mikä nyt myy ja kiinnostaa, siitä ei välttämättä pian kukaan piittaa.
Mikä olisi kirjalle vaarallisempaa kuin rakentua pelkkään "ajankohtaisuuteen"? Tai suosioon?
"Todellinen taiteilija ei välitä yleisöstä. Yleisöä ei hänelle ole olemassa, sen hän jättää suositulle taiteilijalle", sanoo Oscar Wilde.
      Kirja voi täyttää kaikin tavoin tarkoituksensa, mutta jäädä silti vain oman aikansa tuotteeksi kuin ohikiitävästä ikkunasta nähty kaukainen, jo pian kadonnut maisema. Useimmille - hyvillekin - kirjoille käy näin. Eivätkä klassikotkaan ole täysin turvassa. Toki ne ovat jo läpäisseet monen sukupolven seulan, eli niissä on jotain 'ajatonta' - mutta taas vain niin kauan, kun joku ne "keksii uudelleen". Näitä hengissä pitäjiä ovat tehokkaimmillaan elokuvat. Kustantajat rientävät sitten heti perässä uusin painoksin.
      Parinkymmenen vuoden välein suomalaiset kustantajat (ainakin tähän mennessä) toki ovat pyrkineet täyttämään kansalaisvelvollisuuttaan ja julkaisseet uudelleen jonkin osan tai jopa korukantisen sarjan omista vuosisadan takaisista merkkiteoksistamme. En tiedä, menevätkö kaupaksi nämä ns. hiljaisen myynnin nimikkeet. Poikkeuksena vain Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Katsoin viime joulun alla Akateemisessa, monesko painos on menossa, mutten enää muista mikä - ainoastaan että järjestysluku oli Suomen oloissa selälleen lennättävän suuri. Vuonna 2008, 63 vuotta ilmestymisensä (1945) jälkeen suomalaiset äänestivät Sinuhen rakkaimmaksi kirjakseen. Sillä on siis varmimman kirjan asema suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.
     Maailmankirjallisuudesta tiedämme, että täysin tuoretta ja pölytöntä luettavaa voi tulla vuosisatojen takaa. Muistaakseni vanhempieni huushollissa oli kirja tai kirjasarja nimeltä Elävä maailmankirjallisuus. Sepä se, kertomusten ihmiset luonteineen, puheineen ja tunteineen elävät, viis puitteista. Siihen on vaadittu kirjailijalta syvällistä ja sivistynyttä silmää, yhtä aikaa lämpimän sydämellistä ja kylmän älyllistä ihmisluonnon tuntemusta, sekä tietysti briljanttia ilmaisukykyä ja jonkinlaista taikaotetta. Pelkällä tendenssillähän kirja jää päiväperhoseksi.
 

 Aloin joskus 70-80-luvun taitteessa odotella Juhani Ahon ja Joel Lehtosen uutta buumia. Buumiin nyt ei toki päästä, koska BBC ei ota tuotantoonsa brittitaidolla tehtyä elokuvaa tai TV-sarjaa omasta Rouva Bovarystamme eli Ahon Papin rouvasta (1893) tai sitä edeltävästä Papin tyttärestä (1885). Mutta ilokseni huomaan nettiä selatessani, että kyllä Ahoa edelleen luetaan ja siitä kirjoitetaan ihastuneesti blogeissa. Kannattaakin. Aho on pääteoksissaan hieno kirjailija. Ja merkille pantavaa on sekin, että aikana jolloin realismin kauden kirjailijat kirjoittivat uutena asiana naisen asemasta, Aho oli jo heitä edellä ja kirjoitti ensimmäisenä miehen tunteista. Toki hänet tunnetaan myös hienovireisenä naisen sielunelämän kuvaajana. Toisin sanoen Aho kirjoitti ihmisestä. Se ei tunnu olevan hallinnassa oikein vielä tänäkään päivänä Suomessa; poteromaisista mies-/nais-näkökulmista ei tunnuta pääsevän. Aho oli myös ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja ainoa kansainvälinen kirjailija. Hänen teoksiaan käännettiin monille Euroopan kielille. Hänen vahvuuksiaan ovat avoin, terävä itsetutkiskelu, rohkea elämänkysymysten asettelu ja herkkä luonnontunne. Kaupunkikuvaukset Helsingistä ja Pariisista ovat eloisia ja kiinnostavia. Myöhäisteos Muistatko? (1920) sen sijaan on jo aika pitkäveteistä, rutinoitua piirtelyä.
        Ahoa parikymmentä vuotta nuoremmassa Lehtosessa (1881-1934) yhtyvät samat realistiset ja lyyriset kirjailijapiirteet, ja myös hänessä on - ehkäpä Ahoa enemmän - tarttumapintaa ja särmää nykylukijalle. Kyynisyyden varjo Lehtosella on kyllä välillä kylmäävä hänen muuten niin täyteläisessä elämäntunteessaan. Myös Lehtosta luetaan hissuksiin pinnan alla, mutta kirjojen uusintapainokset näyttävät aika lailla jääneen 1900-luvun puolelle.
        Kansankuvaus ja kansankuvaaja ovat suomalaisessa kirjallisuudessa raskaalla kädellä lyötyjä leimoja. Lehtonen - kuten Ahokin - on kuitenkin myös muuta kuin kansankuvaaja. Lehtosta ei pidä liittää vain Putkinotkoon, eikä Ahoa pelkkään Rautatiehen. Suomi on valitettavasti koulukirjamaisten yksinkertaistusten ja stereotypioiden maa.

Klassikkojen "päivitys nykyaikaan" on kuin äärimmäisen uhkarohkea leikkaus, jonka jälkeen potilas kuolee tai muuttuu tunnistamattomaksi. Klassikko-arvonhan saa olemalla juuri sellainen kuin itsessään on. Olen nähnyt teatterissa ' päivityksen'  Tsehovin Lokista: 70-luvulle sijoitetun kännäys- ja riitelydraaman suomalaisessa halvan näköisessä kesämökissä. Nyt kesällä näin Savonlinnassa Kullervon oopperana, sekavan kaoottisen koosteen, jossa Kullervo saapasteli pitkin lavaa kuin heavy metal stara ja muu väki hillui 1700-luvun ranskalaisissa hovivaatteissa tai kuoron körttiasuissa. Jne. Kaikkea mahdollista. Älytöntä mättöä. Ja uudelleen tulkittu pöhkö 'kirous' eikä edes loppuhuipentumaa, macbethmäistä kohtausta, jossa Kullervo puhuu miekalleen ja miekka vastaa - ja surmaa. Säpäleiksi menevät tekstit kun niihin tartutaan olevinaan "kiinnostavammasta tulokulmasta".

Sotien jälkeiseen aikaan tullessa kirjalliselle kentälle tulee enemmän tungosta eikä kaikista vielä tiedä, ovatko he jo kuolleet vai vielä elvytettävissä. Hämmentää, kuinka suuri määrä 50-,60-,70-,80-lukujen tunnetuista nimistä tuntuu jo unohdetuilta ja taakse jääneiltä "oman aikansa lapsilta". Varmaan toista on joskus oletettu?
      Huovisen (1927-2009) ja Haanpään (1905-1955) kohdalla olen miettinyt, että he ovat viimeiset,
jotka ovat todellisesti tunteneet Suomen metsät ja niitten asukkaat ja osanneet kirjoittaa kummastakin. Onko se taakse jäänyttä aikaa ja maailmaa? Onko tulevilla sukupolvilla - tai edes meillä - edes kapasiteettia oikealla tavalla ymmärtää? Esimerkiksi kummankin veijari-hahmot, vieläkö ne huvittavat tuttuudellaan?

Pentti Haanpäästä tuli minulle, kaupunkilaistytölle, nuoruudessani suuri kirjallinen sankari. Saatoin 21-vuotiaana mieluummin viettää illan vuokrahuoneessani Haanpäätä lukien kuin mennä treffeille tai osakunnan bileisiin. Varsinkin Haanpään (vasta 1976 julk., julkaisemattomaksi tarkoitettujen) Muistiinmerkintöjen huumori, älykkyys - ja yksinäisyys - merkitsivät ja antoivat minulle paljon, myös huvin ja lohdun kannalta. Luin koko hänen tuotantonsa, kaikki pasifistiset ja terävästi elämää leikkaavat ja sovinnaisuuksien yläpuolella olevat, omia polkujaan kulkevat romaaninsa ja 'juttunsa'.
     Haanpäätä on julkaistu kiinnostavaa kyllä viime vuosiin asti. Useimmat hänen kirjoistaanhan julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä jo vuonna 1928 hän joutui vaikeuksiin ja kirjalliseen paitsioon realistisella ja yleistä mielipidettä loukkaavalla tarinakokoelmallaan Kenttä ja kasarmi. Myöskään pääteoksenaan pitämäänsä Noitaympyrää (1931) hän ei saanut julkaistuksi, jälleen mielipiteittensä ja pasifististen ajatustensa takia. Kirjallista pannaa kesti 40-luvulle asti. Vuonna 2005 julkaistuissa Haanpään Kirjeissä todetaan takakansitekstissä: " Haanpäätä luultiin oppimattomaksi jätkäksi, mutta hänen kirjeensä tuovat esiin terävän intellektuellin. " Kyllä kyllä. Haanpää myös itseopiskeli englantia (jota harva tuohon aikaan osasi) ja luki James Joycea, jota ei vielä tunnettu Helsingin kirjallisissa piireissä. Haanpäällä oli älliä kuin toisella kouluja käymättömällä sivistyneellä intellektuellilla Harry Martinsonilla, ja jotkut hänen mietteensä ovat tuoneet yllättävästi mieleeni Franz Kafkan lauseet.

Mutta ketkä meidän aikanamme elävät tai eläneet kirjailijat jäävät historiaan? En usko, että Haavikko jää, vaikka häntä on povattu. Haavikko on liian hybridi ja arrogantti. Ajatus hakee ja sukkuloi sinne tänne sotien jälkeisissä runoilijoissa ja prosaisteissa, enkä uskalla veikata ketään. En muita kuin hänet, jonka uskon - tai toivon - jäävän: Bo Carpelan.    

KUKA, MIKÄ, KEN

                          Matrikkeleita ja luetteloita kansalaisten huviksi ja hyödyksi


Puhelinluetteloita ei enää ole.
Enkä puhu vuoteen 2016 jaetuista Keltaiset sivut-tyyppisistä laihoista niteistä, jotka eivät enää olleet oikeita puhelinluetteloita, vaan kauppojen ja yrittäjien mainoksia ja yhteystietoja kaikenmaailman alennuskuponkeineen.
   En ole pystynyt selvittämään, minä vuonna tarkasti postilaatikkoon mäjähti viimeisen kerran kaksi osaa tiiliskiviluetteloa, mutta muistan, että jonakin vuonna ainakin Helsingissä piti luettelot halutessaan hakea itse Puhelinlaitokselta. Posteljoonit eivät enää jaksaneet raahata niitä. Muistan kevättalven päivän, jolloin kannoin painavia ilmaisia tietopaketteja kassissa alas aurinkoista Korkeavuorenkatua. Eikä enää tarvinnut miettiä matkalle lähtiessä, riittääkö laatikossa tilaa viikon postille, "jos luettelot sattuvat tulemaan"?

Hämmästyn huomatessani, miten rikas ja syvä suhteeni puhelinluetteloon on. Oli. Kun lankapuhelimet katosivat, katosivat myös nämä antoisat tietopankit. Elämät yksityistyivät. Luettelon lopussa olevat värikkäät kartat taajamista ja kaupungeista olivat erinomaisia. Ilmankos ne aina heti revittiin ja vietiin puhelinkopeista.

      Mutta hyödyn lisäksi itse huviin: puhelinluetteloitten selaamiseen eli hartaaseen tutkiskeluun. Harrastin sitä jo lapsena. Kun olin 8-9-vuotiaana isoisäni luona Pohjanmaalla, keksin pitkäveteisiksi illoiksi ohjelmaa käymällä läpi Vaasan puhelinluetteloa eteisaulan siannahkaisessa nojatuolissa. Etsin hassulta kuulostavia nimiä, ja niitä löytyi. Niitä löytyi myös kotona Hämeenlinnan puhelinluettelosta - mutta varsinainen runsaudensarvi odotti vasta opiskeluaikana Helsingin muhkeissa puhelinluetteloissa.
      Erittäin kiinnostavaaa human interest-tietoa sai myös siitä, että jokaisen kohdalla ilmoitettiin ammatti tai titteli. Jos ei muuta, niin 'herra' ja 'rouva'. 'Herra' kuulosti  minusta teennäiseltä ja epäluotettavalta, ehkä tyhjäntoimittajalta, ja 'rouvakin' oli kuormitettu raskailla negatiivisilla ennakkokäsityksillä. Myös osoitteet mainittiin. Elämä taisi olla turvallisempaa? Vaikka "stalkereista" ei puhuttu, varmaan ainakin jotkut merkkihenkilöt saivat ylimääräisiä "ohikulkijoita" kotitalojensa eteen. Kuitenkin jopa lääkärit antoivat avoimesti tietää, millä kadulla ja numerossa asuivat. Puhelinluetteloista näki myös, oliko joku naimissa vai ei. Luettelot olivat tietolähteitä ja juorukalentereita.
     En usko että olin ainoa puhelinluettelo-utelua harrastanut. Sehän oli vain yksi esi-googletuksen muoto. Jos noustaan vähän korkeammalle henkiselle tasolle, voidaan viisastella, että puhelinluetteloista saa käsityksen paikkakunnan ammattialoista ja elinkeinorakenteesta, ehkä vauraudesta ja kulttuuristakin. Turussa eräs antikvariaatti myy puhelinluetteloita. Onhan meitä koko joukko: human interest-selaajia, sukututkijoita, historiasta kiinnostuneita, teatterilaisia, nostalgisia hamstraajia...

Puhelinluettelo-kiinnostusta varhaisempi ja syvempi on jo alakoululaisena alkanut matrikkeli-intoihimoni. Ensimmäinen intensiivinen tutkiskelukohteeni oli isän Pappismatrikkeli. Katselin pitkään ja keskittyneesti pieniä mustavalkoisia kasvokuvia. Etsin erityisen rumia ja jos mahdollista erityisen komeita. Katsoin, kuinka monta lasta. Ainakin ekaluokkalaisena olin vielä siinä käsityksessä, että lapsia on perheessä yhtä monta kuin aviopuolisot ovat olleet "sillä" - käsittämättömällä - "tavalla". Hävetti, että jollain pappismiehellä oli kahdeksan tai kymmenen lasta. Hyi! Mutta oli niinkin siveellisiä, ettei lapsia ollut ollenkaan tai vain yksi. Naiset eivät olleet pappeja, he olivat 'naisteologeja'. Heitä oil vähän, harvakseltaan miesten joukossa.
       Vuosikymmeniä myöhemmin sain tilaisuuden syventyä Lakimiesmatrikkeliin. Se oli hankittu taloon nimenomaisesta toivomuksestani. Niska puutuneena luin painavaa punakantista opusta

yhdenkin jouluyön. (Sivuuttaen joululahjaksi saamani korkeatasoiset kaunokirjalliset teokset). Ja kun seuraavasta matrikkelista ilmoitettiin Lakimiesuutisissa, vaadin vaatimalla, että sekin hankittiin, vaikka se oli - matrikkelien tapaan - törkeän kallis. Pääsin nimittäin nyt tekemään sen ja edellisen kanssa ' vertailevaa tutkimusta'.  Monen 'tyypin' kohdalla tietoihin oli tullut muutoksia. Vastoin kuin papit, juristit eroilivat puolisoistaan ja kertoivat kenen kanssa nyt olivat naimisissa. Halusin myös tietää henkilön ja tämän puolison taustat: minkälaisessa perheessä he olivat kasvaneet. Harrastukset-kohdan muutokset/pitkäjänteisyys kiinnosti. Joittenkin 'harrastukset' olivat ontuvia vitsin poikasia, esim.'etäisyyksien arviointi'.
Kahden matrikkelin jälkeen uutta ei enää ostettu, joten en voi tietää seuraamieni "kiinnostavien kasvojen" myöhempiä vaiheita. Syynä se, että matrikkelinsa ei enää anna tietoja. Tarkoitan: kiinnostavia tietoja. Ainoastaan nimi, syntymäaika ja asuinpaikka tms. niukkaa ja mitäänsanomatonta. Kukahan elävästä elämästä vieraantunut on ruvennut tällaiseksi sosiaalisen hygieenisyyden vartijaksi ja erottanut meidät lähimmäisistämme? Olen varma, että Lakimiesmatrikkelin myynti on romahtanut tämän kuivausoperaation jälkeen. (Elleivät ole jo palanneet ruotuun ja alkaneet taas julkaista sisältöä.)
       En tiedä, miten muilla ammattimatrikkeleilla menee. Ehkä niitä ei enää ole?! Kun 2000-luvun alussa kysäisin Helsingin kaupunginkirjaston lukusalissa Lääkärimatrikkelia (erään akuutin uteliaisuuden riivaamana), virkailija vastasi, että lääkärimatrikkelit luettiin aina niin muusiksi, ettei niitä ole enää pidetty esillä. Ja että yksi kappale uusinta "saattoi ehkä" olla varastossa, mutta sekään ei saatavilla, "koska Lääkärimatrikkeli yleensä varastetaan".

Perin tädiltäni 90-luvulla Suomalaisen elämäkerraston. Hassu nimi, sillä 50-60-luvun lapsena tietysti

assosioin kerraston alusvaatekertaan. Jyhkeä teos on vuodelta 1955 ja se on "suppea elämäkerrallinen hakuteos" , johon "oli syytä ryhtyä", "kun 1927-34 ilmestyneen Kansallisen elämäkerraston painos alkoi olla vähissä". Kerrasto esittelee lähes tuhannen sivun voimalla suomalaisia merkkihenkilöitä - etupäässä ja lähes yksinomaan miehiä. Naisista on toki mukana mm. Aino Ackté, Miina Sillanpää, Maikki Friberg ja Lucina Hagman, mutta moni moni paikkansa ansainnut puuttuu, mm. Suomen ensimmäinen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg. En ole vaivautunut edes tarkistamaan, keitä kaikkia muita. Esipuheessa mutistaankin petiitillä: "Varsin arkaluontoisen karsintatyön kustantaja uskoi ulkopuoliselle henkilölle." Kenelle? Eikö muka kirjan toimittaneelle Ilmari Heikinheimolle? Pelättiinkö jonkun partasuun suuttumusta, kun ei ollut tullut huomioon otetuksi luettelossa? Ruotsin kuninkaista lähdetään, hienossa seurassa ollaan, mutta jotenkin tämä merkkimiesten vuolas esittely ei herätä erityistä kiinnostusta. Paperi tuoksuu vanhalta, ihmiset ovat sukupolvittain kadonneet. Tulee mieleen hautausmaakävely: syntymä- ja kuolinvuodet kiinnostavat eniten, vilahtelee kulttuuria, manan majoja, menneisyyttä...

Yli sadankin vuoden takaisten naisteilijoitten esiintuonti on ollut vireää koko 2000-luvun. Erityisesti tri Riitta Konttisen ansiosta tiedetään jo laajemminkin, että kuvataiteen alalla on ollut muitakin mestareita kuin miehet Gallén-Kallela, Edelfelt ja Halonen.

  Tieteentekijöinä historiassa naisiin aletaan vasta tutustua, ainakin Suomessa. Yksi viime vuosina ilmestyneistä henkilögallerioista on Riitta Mäkisen ja Marja Engmanin toimittama Naisten aika, Valkoinen varis ja muita oppineita naisia, Gaudeamus 2015. Kirja vaikuttaa himpun puisevalta, mutta olen vasta silmäillyt sitä sieltä täältä. Mutta saa nähdä, herättääkö se vielä tuon tutun miellyttävän tunteen nimeltä inhimillinen uteliaisuus. En pidä termiä ollenkaan pahana, vaan terveen inhimillisenä: Meidän kuuluukin oilla kiinnostuneita toisistamme! (Terveisiä Facebookiin, nykyajan henkilömatrikkeliin!)

 

HONKA

 

    Hyvä elämä männyllä,

    siitä on tullut honka!

    On tilaa,

    sineä yllä ja ympärillä,

    se hymyilee kaarnalla lämpimällä,

    ei varjosta ketään noin korkealta.

    Ei mikään tuuli
     
    enää käännä sen päätä,

    vääristä vartta,

    ei enää

    mitään voi tulla sen tielle.

    Hyvä ja uljas

    on onnekkaan osa.

    Rikkaasti,

    hellästi se hymyilee korkealta.


                                                                                   (Ison kiven juureen, Tammi 2001.)

        

KULTASADETTA

Täällä Marjaniemessä kukkivat nyt kultasateet. Siellä täällä pihoilla ja teiden varsilla, aina yhtä hämmästyttävän kauniina ja ihanina. Aikaisemmin elämässäni en ollut asunut "kultasade-alueella", siksi minulle oli yllätys, että niitä ylipäätään kasvaa Suomessa.
    Ennestään kultasade-sana oli tuttu vain Knut Hamsunista. Taikka paremmin Marie Hamsunista, hänen vaimostaan, joka kirjoitti kirjan Kultasateen alla (Under guldregne, 1959; WSOY 1960), jatko-osan muistelmateokseensa Sateenkaari (WSOY 1954).

Näitä runollisen nimen saaneita kirjoja pidetään pohjoismaisina muistelmaklassikkoina, niitä - ja varsinkin Sateenkaarta - on luettu paljon myös Suomessa. Käännöksensäkin ne saivat täällä pikapikaa ilmestymisensä jälkeen. Niiden luonnehdittiin olevan "lähikuva kirjailijanerosta ja hänen luomistyöstään sekä rakkaudessaan voimakkaan naisen hiljainen, eleetön sankaritarina."
    Sitä ne epäilemättä ovatkin. Knut Hamsun on kaiken keskipiste, ylevöity, palvottu, mystifioitu kutsumuksen mies, patriarkka ja perheen yksinvaltias. Marie Hamsunin kunnioitus, tuki, apu, alistuvaisuus, solidaarisuus ja uskollisuus miestään kohtaan on lujaa ja horjumatonta halki vuosikymmenten.

  Nykylukija lukenee monin paikoin hänen "eleetöntä sankaritarinaansa" eri miettein kuin silloiset aikalaiset.
Marie Hamsun (1881-1969) oli 22 vuotta miestään nuorempi, kun he avioituivat vuonna 1909  -  nuori näyttelijätär  -  ja Knut Hamsun (1859-1952) jo 50-vuotias, Nobel-palkinnon saanut kansallissankari.
      Marie Hamsun oli älykäs nainen. Mutta vaikka siitä oli ratkaisevaa apua ja hyötyä ( ja eiköhän myös iloa?) Hamsunille ' niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä' , tämä suhtautui jyrkän tuomitsevasti vaimonsa tiedon- ja opinhaluun, jopa siihen, että tämä oli koulutyttönä ollut luokkansa "etevä kynttilä".  Kaikki sellainen, teräväpäisyys ja oppineisuus, tuli kitkeä pois, "koska mies kuitenkin perheessä hallitsee." Myös omat tyttärensä, Cecilian ja Ellinorin, Hamsun otti "hyvissä ajoin" pois koulusta, "jotta heistäkin ei kasvaisi 'kynttilöitä' ", ja lähetti nämä 13- ja 14-vuotiaat Tanskaan ja Saksaan. On satuttavaa ja kauheaa lukea, kuinka Marie Hamsun ikään kuin lukijoiltakin pyytää anteeksi sitä, että ikävöi siitä pitäen aina niin valtavasti tyttöjään. Hän tuntee syyllisyyttä myös rakkaudestaan poikiaan Arildia ja Torea kohtaan. Sillä kaikki sellainen rakkaus on pois Knutille omistautumisesta; ja mies on mustasukkainen lapsilleen.
     Jossain vaiheessa ahkera taloudenhoitaja ja tuhattaito, miehensä työrauhan täydellinen vaalija ja tämän arjesta huolehtija, kirjeenvaihdosta ym. vastaava kuitenkin myös ehti kirjoittaa kymmenen omaa lastenkirjaa ja kaksi runokokoelmaa. Niistä ei kerrota mitään. Sen sijaan Marie Hamsun sanoo ajattelevansa aikaakin, ei vuosiluvuin, vaan Knutin teosten ilmestymisen mukaan.
      Marie Hamsunin kunnioitus miestään kohtaan ei kuitenkaan ole sokeaa ja fanaattista. Hän ei kaunistele eikä kauhistele puolisonsa heikkouksia ja avioliittonsa myrskyjä. Nykyajan silmin heillä ei ollut tasa-arvoa. Silti muistelmissa ei ole häivääkään katkeruutta. Marie Hamsun oli vahva ja sisäisesti rikas ihminen, voisi sanoa: valovoimainen persoonallisuus, jolla oli voimaa ja kykyä elää ja tukea toisten elämää.

Kultasateen alla on sisällöltään erityisen hiottu julkisuuteen. Siinä on alle 200 sivua, puolet vähemmän kuin Sateenkaaressa. Marie Hamsun kirjoitti sen vähän päälle 70-vuotiaana, oltuaan jo jonkin aikaa leskenä. Pidättyväisyydestään huolimatta se on edeltäjäänsä avoimempi. Siinä otetaan esille sota-ajan raskas ja vaikea asia, Hamsunien maanpetturuus-syyte, joka luhisti ainakin heidän ulkoisen elämänsä sekä ravisteli koko Norjaa, ja muutakin maailmaa. Suomessakin Knut Hamsun oli ollut erittäin arvostettu ja luettu kirjailija, ja vaikutteita häneltä, psykologisen romaanin uranuurtajalta Pohjoismaissa, olivat saaneet ainakin F.E.Sillanpää, Joel Lehtonen ja Väinö Linna. Nyt kaikkialta kohdistui halveksuntaa, pettymystä ja paheksuntaa Hamsunia kohtaan.

Kuulemma Hamsunin natsiyhteydet häkellyttävät Norjassa edelleen. Edelleen hän on myös erittäin luettu kotimaassaan. Hamsun-asiantuntija Knut Magne Knutsenin mukaan hän oli jopa kaikkein luetuin norjalaiskirjailija vielä vuonna 2009, jolloin hänen syntymästään oli kulunut 150 vuotta.
      Juhlavuonna Hamsunin poliittisista kannanotoista ja Saksan ihailusta keskusteltiin paljon ja ne herättivät voimakkaita tunteita.
      Saati sitten aikanaan.
Marie Hamsun puolustautuu: "Eikähän saksalaisystävällisyys tässä maassa aina ole ollut pahasta. Knutin perustavat nuoruusvuodet sattuivat pangermanismin suureen aikakauteen. Myös useimmat hänen tovereistaan vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen olivat tässä kysymyksessä samaa mieltä kuin hän. Norjalaiset taiteilijat saivat  Saksasta vaikutteita, tukea ja ymmärtämystä, niin, tulivat maailmankuuluiksi tämän maan välityksellä. Mutta Knutissa tämä kaikki ehkä moninkertaistui."
Myös professori Tarmo Kunnas korostaa, että Hamsunin kirjallinen läpimurto tapahtui Saksassa ja Saksa teki hänestä maailmanluokan kirjailijan. Hamsun oli Saksalle kiitollinen.
     Marie Hamsunin mukaan hänen miehensä oli täysin epäpoliittinen henkilö, kansallisromantiko ja idealisti. Samoin professori Kunnas puhuu Hamsunin romanttisesta ja naiivistakin uskosta "kansakuntien sieluun". Saksan, vanhan kulttuurikansan, suuri menneisyys sai hänestä hartaan ihailijan.
     Norjan miehistysvuosina lehdistö kävi ahkerasti kyselemässä Nobel-kirjailijan ja 'viisaan vanhuksen'  mielipiteitä. Häneltä vaadittiin jatkuvasti poliittisia kannanottoja. Hamsun yrittikin käyttää kaikkia mahdollisia yhteyksiään Saksassa Norjan hyväksi ja saada esimerkiksi armahduksia nuorille norjalaisille, jotka oli poliittisista syistä määrätty teloitettavaksi. Marie-vaimo hoiti saksan taitoisena kirjeenvaihdon. Vaivoin saatiin järjestetyksi jopa vastaanotto itse Hitlerin luona. Vaimoaan Hamsun ei kuitenkaan ottanut matkalle mukaan, vaan vanhusparka lähti yksin. Parin minuutin tapaaminen oli ollut absurdi ja nöyryyttävä. Hamsun oli puolikuuro eikä hän kuullut eikä ymmärtänyt mitä tulkki tai Hitler sanoi. Myöhemmin hän pyysi kirjeitse, että hänelle lähetettäisiin kirje, jossa tapahtumien kulku kerrottaisiin. Kirjeeseen ei vastattu. Yksi Hamsun asioineen ei merkinnyt mitään.
     Traagiselta tuntuu jos Hamsunin kohdalla Norjassa niin erehdyttiin, että hänet tuomittiin häpeään ja vankeuteen saksalaissympatioittensa ja -yhteyksiensä takia. Maanpetturuus-syyte oli raskas isku yhdeksääkymmentä käyvälle miehelle, joka lisäksi samaan aikaan kuuroutui. Ennen vankilaa oikeus käytti hänet ensin mielisairaalassa, jossa tutkittiin "oliko hän normaali". Psykiatreilta Hamsun sai terveen paperit. 92-vuotiaana Hamsun kuoli, viimein kotonaan.
      Marie Hamsun sai miehensä tukemisesta kolmen vuoden kovennetun työn vankeustuomion, joka kuitenkin lieventyi vajaaksi vuodeksi Bredtveitin naisvankilassa. "Voitaisiin kirjoittaa kirjoja Bredtveitistä, naisen tuskan keskittymästä, jollainen tämä paikka oli. Kukaan ei ole tehnyt sitä, Bredtveit on mykkien leiri. En minäkään aio rikkoa sen hiljaisuutta tässä pienessä kirjassani."
      Paljon muutakin hiljaisuutta Marie Hamsun jätti varmasti rikkomatta, ja siihen hänellä oli oikeus. Kaiken hänen kertomansa ylle levittäytyy kuitenkin sovittava hohde. Kirja on vaikuttava kuvaus pitkästä ja uskollisesta elämäntoveruudesta.

SULKAKYNÄN RAPINAA

Olen joskus mietiskellyt, että Honoré Balzac, tuo uuras mies, joka paahtoi tekstiä pää hiessä ja pehva puutuneena - että hän kirjoitti sulkakynällä.  
    Olisiko hän saanut lähes sadan romaanin ja kertomuksen kunnianhimoisen suurhankkeensa Inhimillinen komedia (La Comédie Humaine) valmiiksi, jos hän olisi voinut keveästi näppäillä tietokonetta? Tai edes sähkökonetta?
     Olisiko siitä, mitä syntyi, tullut parempaa/huonompaa vaivattomalla ja nopealla tekstinkäsittelyohjelmalla?
      Mustepullo soikoon, meitä edeltäneet ovat saaneet hallita kaunokirjoituksen ja nähdä vaivaa! Ajatelkaa vain kaikkia kirjoittajia - säveltäjiä myös. Sulkakynät ovat rapisseet! Hanhenkynät ovat katkeilleet, kynttilät ovat kärynneet, kaatuneet ja palaneet loppuun. Mustetta ja sulkia on ollut pakko rientää taas kesken kaiken jostain hakemaan.



Virginia Woolfin viehättävä pieni kertomus Leskinainen ja papukaija (Savukeidas, 2014) toi sekin mieleeni sulkakynän rapinan. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu sulalla, vaan koska siinä on vanhan klassisen sadun tuntu. Hyvä palkitaan. Ja kansansadun kaavan mukaan lopuksi löytyy aarre, kultarahojen kätkö.
      Luin kirjan sattumalta - niin kuin aina joskus jokin hauska pikku helmi osuu kohdalle - heittäytymällä pitkäkseni ja tarttumalla vihkoseen "muun tekemisen puutteessa".  Lukemiseen ei mennyt kuin tovi, mutta sen jälkeen oli hymyilevä hyvä mieli, mekein kuin olisi saanut pannukakkua ja mansikkahilloa.
       Tämä on kuulemma ainoa satu, jonka VW kirjoitti. Noh, yksi hyvä satu on parempi kuin kokoelma keskinkertaisia. Tarinassa on tuttuja teemoja Woolfin feministisistä, moderneista romaaaneista.


Puhdas satu sinänsä on vanha vaikea laji ja harvoin sellaista enää tapaa. Satu, jos mikä, on pitkälle jalostettua kaunokirjallista ilmaisua, yhtä aikaa johdonmukaista tarinankerrontaa, unta ja runoa. Siinä ei ole yhtään rönsyä ja turhaa sanaa, kaikki osuu kauniisti ja luontevasti kohdalleen.

                                                                           

                                                                                     

NYT SE ON NÄHTY

Toissapäivänä Brysselissä Cinquantenaire-museon osastolla ´Euroopan ulkopuoliset kulttuurit: Etelä-Amerikka´:
                                                Arumbaja-intiaanien puinen fetissi

                                    Tintti-kirjasta ´Särkynyt korva' (L' Oreille cassée, 1937):

                         

Juuri tämä puu-ukko varastettiin brysseliläisestä museosta, mutta lehtimies Tinttiä (ja Milouta) ei huijattu, vaan he olivat tuota pikaa roistojen jäljillä!

Vastoin kuin kirjassa, puu-ukolla ei ole korva särkynyt, vaan jalka ja käsi. Mutta kyllähän särkynyt korva kuulostaa kiehtovammalta kuin käsipuoli ja jalkapuoli.

Äkkiä museon paikoin pimeässä, paikoin häikäisevin valopistein valaistussa huoneessa tuli vastaan myös toinen "tuttu" hahmo Tintti-kirjasta, istuma-asentoon sidottu ihmisen luuranko:

                                              Tässä hahmossa olisikin lapsena ollut sulattelemista yhdeksi jos toiseksikin illaksi yksin sängyssä, unen tuloa odottaessa.

                                                                           Auringon temppeli, Le Temple du Soleil, 1946

  
  
   






















Ranskankielistä Tintti-tietokirjaa selatessani olen oppinut myös uuden käsitteen: tintinofilia.

Suomessa tinttifiliaansa voi testata esimerkiksi 1993 Otavalta ilmestyneessä Tietovisa-kirjassa:

NAANTALI - NÅDENDAL - ARMONLAAKSO

Hauska kesäpäivä Naantalissa. Ensin Päivi Hovi-Wasastjernan inspiroiva näyttely Taidehuoneella (25.6. asti) ja sitten kävely kirkonmäelle, missä JÖNS BUDDEn muistokivi. "Suomen vanhimmalle kirjailijalle" sanotaan siinä. Hm...
        Buddehan, Jöns Raek, (1437-91) luostarin munkki, oli lähinnä kääntäjä. Käänsi ruotsiksi Vanhan Testamentin kirjoja ja pyhimyslegendoja. Mutta olihan hän toki ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjallisen työn tekijä. Kai Laitisen mukaan Budden julkaisuissa oli jopa muutama 'kevytmielisiäkin' (lue: maallisia) piirteitä sisältävä, Välimeren maiden novellistiikkaa muistuttava kertomus.

Aikamatka keskiajalle kiehtoisi, mutta pinnistämälläkään siihen ei muistokiveä tuijottamalla pysty, mielikuvituksessaan, kun alhaalta puistosta kuuluu reipas torvisoittokunnan kesämusiikki.

Kävelen vanhankaupungin idyllisiä kujia sireenien tuoksussa, hiljaisuudessa, auringon ja varjojen heittyessä hiekkaisille poluille. Ja kas, jo mieleeni tulee Bo Carpelanin Kulkeva varjo, kertomus pikkukaupungista, Otava 1978 (suom. Kyllikki Villa). Hieno, tiheä romaani. Ei mikään tavanomainen murhajuttu, joten viime kerran dekkareitten sivuun työntämistäni ei tarvinne perua. Kyllä kaikkea, mitä Carpelan on kirjoittanut, kannattaa lukea. Maailmankirjallisuuden parasta tasoa olivat/ovat hänen kirjansa.
'Uusilahti, pikkukaupunki Turun lähellä', on murhamysteerin tapahtumapaikka, mutta kyllähän kaikki uneliaaseen, pinnan alla kytevään Naantaliin viittaa, ja kansikuvakin sinne johdattaa.                                                  

             
                   - Out, out, brief candle!
            Life´s but a walking shadow:
                     a poor player,
            That struts and frets his hour
                      upon the stage,
             And then is heard no more -
                                      Macbeth V:5
                                     

NETSUKET

Edmund de Waal,
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.
Kätketty perintö.
Suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms, 2013.


Sunnuntainen Hesari (11.6.) oli tuttuun tapaansa kesälomien alkajaisiksi laatinut Dekkarikesä-esittelyn, jolla - niin ikään tuttuun tapaan - annettiin ymmärtää, että dekkarit ovat Niitä Kirjoja Joita Kesällä Luetaan. "Kun on loma", kuuluu tuttu linjaus, " luetaan jotain kevyttä kesälukemista".
    Näsäviisas kysymys: milloin on aikaa lukea jotain vähän vaativampaa? Ehkä vähän antoisampaakin kuin kertalukemisella selvät dekkarit?
    Tosin dekkareita vinkitetään ja esitellään myös joulun alla - elikä oikeastaan pitkin vuotta. Dekkarit valtaavat kirjallisuutta kuin vuohenputket ja vesiheinä puutarhaa.
    Lehden tuttu antisemitistinen  linja Israel-uutisoinnin sanavalintoineen kiinnitti sekin taas huomiota.
     Haluan siis ehdottaa kesälukemiseksi kirjaa, joka ei ole dekkari, ja joka koskee juutalaisuutta Euroopassa.

Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät  on kirja, jonka voi valita vaikka ainoaksi kirjaksi, jonka kesän aikana lukee. Siinä riittää  antia. Ja vaikeaa sen jälkeen on heti uuteen kirjaan tarttuakaan. Vähän täytyy jäähdytellä, ettei jokin uusi luettava tunnu - aiheettomasti - juuri luetun rinnalla keinotekoisen kaunokirjalliselta.
    Jänistä ei voi myöskään sulloa vain yhteen kirjallisuudenlajiin, sillä se on historiallinen dokumentti, erittäin kiehtova kertomus, sukutarina, ja moniulotteinen taideteos.  Kuten The New Yorker luonnehti kirjan ilmestyttyä 2010:" Sukutarina, joka on kerrottu niin viehättävästi ja vaatimattomasti, että se antaa miltei väärän käsityksen sisällön laaja-alaisuudesta: Proust, Rilke, japanilainen taide, toisen maailmansodan aikainen Wien... Mitä ihastuttavin historian oppitunti."
    "Ihastuttava oppitunti"? Kyllä, ilman muuta paikka paikoin, mutta ennen muuta vaikuttava, järkyttäväkin. Kerroksellisuudellaan huimaava. Ja "historian oppitunti" : kyllä!
     Tarina on vaatinut vuosien valtaisan taustatyön. De Waal on tehnyt sen mitä huolellisimmin ja täsmällisimmin. Ammatiltaan hän on keraamikko, joka valmistaa esineitä työkseen. Sitä, millä tarkkuudella ja antaumuksella hän on perehtynyt sukunsa tarinan kirjaamiseen, hän vertaa ammattimoraaliinsa:" Kuinka esineitä käsitellään, käytetään ja luovutetaan eteenpäin ei ole minulle vain laimean pohdinnan aihe, vaan kysymysten kysymys. Olen valmistanut tuhansia ja taas tuhansia astioita. -- Muistan jonkin tietyn ruukun painon ja tasapainon, kuinka sen pinta ja tilavuus toimivat yhdessä. Tunnen, onko esine tehty nopeasti vai huolellisesti. Onko siinä lämpöä."

Kaikki lähtee liikkeelle netsukeista, pikkuruisista japanilaisista esineistä, joiden kokoelman, 264 kpl, de Waal perii Tokioon muuttaneelta isosedältään. Se, miten nuo kastanjasta, jalavasta ja norsunluusta veistetyt historialliset aarteet ovat säilyneet suvulla halki aikojen ja maailmansotien, on pieni sivukertomus, joka kuitenkin pujottelee mukana näitten ihmisten kohtaloissa. Myös teokselle nimen antanut jänis on netsuke.

Viimeiseksi kertomuksessa vieraillaan Odessassa, mistä suvun tarina alkaa. Ukrainan mustan mullan alueelta tulleet juutalaiset Ephrussit alkoivat vaurastua siellä viljakaupalla, perustivat juutalaisen orpokodin ja koulun, rakennuttivat taloja, aloittivat pankkitoiminnan. Jopa Mark Twain kävi ihmettelemässä ja kirjoittamassa Odessan nopeasta noususta ja modernista, kiireisestä elämänmenosta. 1860-luvulle tultaessa Ephrussit olivat jo maailman suurimpia vehnänviejiä. Nykyistä rähjäistä Odessaa katsoessa on vaikea kuvitella, millainen edistyksellinen maailmannapa ja viljakaupan keskus se on ollut.
    Ephrussit osasivat jo silloin myös verkostoitumisen taidon. Pääsuunnitelma oli rakentaa kontaktiverkostoa ja ryhtyä rahoittamaan pääomaa vaativia projekteja: siltoja Tonavan yli, rautateitä Venäjän ja Ranskan halki, telakoita, kanavia. Raaka-ainemarkkinoilla menestyneestä Ephrussi & Cien kauppahuoneesta tehtiin kansainvälinen finanssitalo. " Ja jokainen hyödyllinen sopimus jonkin valtion kanssa, jokainen yhteisyritys jonkun köyhtyneen arkkiherttuan kanssa, ja jokainen asiakas joka jäi kiitollisuudenvelkaan suvulle, oli askel kohti entistä arvostetumpaa asemaa mahdollisimman kaukana Ukrainan kitkuttavista vehnävankkureista."
     Ephrussit olivat siis nousukkaita. Mutta he olivat menestymisessään erittäin energisiä ja taitavia.
     Odessasta he alkoivat jo 1850-luvulla siirtyä Pariisiin ja Wieniin ja perustivat menestyksekkään pankkitoiminnan Eurooppaan. Suku vaurastui vaurastumistaan. Juutalaiset hallitsivat Euroopan pankkimaailmaa. Rotschildtit ja Ephrussit solmivat keskenään myös avioliittoja. Katsottiin, että lasten oli määrä palvella perhettä joko pankkitoiminnassa tai naimalla sopiviin juutalaisdynastioihin.       Upporikkaat juutalaissuvut asuttivat palatseillaan Wienin Ringstrassen, jota happamasti nimitettiin Zionstrasseksi, ja juutalainen raha näkyi myös Pariisin rue de Monceaulla. Tuo kukkula oli täydellinen paikka Ephrusseille, kuten myös muille juutalaisille tulokasperheille, joita Pariisi veti puoleensa Venäjältä. "Näistä kaduista tuli lähestulkoon oma siirtokuntansa, jossa asukkaita yhdistivät avioliitot, kiitollisuudenvelat ja uskonnollinen yhteenkuuluvuus."
     Kuvaukset näitten rahaylimystöön kuuluvien juutalaisten avioliittomoraalista, perhesuhteista ja seurapiirielämästä ovat varsin mielenkiintoista luettavaa.

Euroopassa 1880-luvun taidemaailmaa villitsi japonismi. Pariisin gallerioissa maksettiin huimia summia pikkuruisista taidokkaista netsukeista. Ephrussit hankkivat kokoelman. He mesenoivat ja omistivat muutenkin arvotaidetta. Kun natsit toisessa maailmansodassa tehokkaasti ja asiantuntevasti ottivat haltuunsa juutalaisten asuinpalatsit kaikkine aarteineen ja maallisine rikkauksineen, Ephrussien netsuket kuitenkin selvisivät. Se oli pieni hullunkurinen ihme, neuvokkaan palveilijan tekemä temppu. - Ne harvat suvun jäsenet, jotka hekin ihmeen kaupalla jäivät henkiin, saattoivat sen sijaan myöhemmin nähdä perheensä jalokiviä ja taideaarteita myytävänä kansainvälisissä taidehuutokaupoissa, tai museoitten vitriineissä.

Historiaa lukenut tietää, että juutalaiset ovat menestymisellään ja pelkällä olemassaolollaan herättäneet pahaa verta jo vuosituhannen verran. Aina on ajateltu, että he vievät jotain pois muilta. Jopa se, mikä heille kuuluu, kuuluukin antisionistien mukaan muille. Vihalla ja yleisellä nyreydellä on vanhat mystiset juurensa. Waal ei kuitenkaan hienossa kirjassaan julista ja polemisoi, vaan toteaa tapahtuneita asioita rauhallisen asiallisesti. Kirja on historiantietämyksen lisääjänä, kulttuurissaan, kansainvälisyydessään ja kiehtovissa henkilöhahmoíssaan vertaansa vailla. Ei ihme, että jo Marcel Proust aikanaan kiinnostui tapaamistaan Ephrusseista ja teki yhdestä heidän merkkihenkilöstään, Charles Ephrussista, oman kirjallisen merkkihenkilönsä, Charles Swannin.