HILJAISTA LUMOA

 

Lukiessani jotain turhaa juttua netistä, tekstin sekaan näytölle rävähti Hankkijan mainos: On aika ostaa Gloksinian mukulat. Se pysäytti. Jäin katsomaan kuvan suppilokukan syvän violettia, samettista kitaa. Siirryin ajassa kauas, Salmiskan keittiöön. 

      Salmiskana tunnettu Taimi Salminen oli sotaleski, joka asui poikansa kanssa pientä keittiön ja kamarin asuntoa Rauhanmaja-nimisen rukoushuoneen päädyssä. Hän toimi Rauhanmajan talonmiehenä. Kävin siellä sovittamassa vaatteita, joita äiti Salmiskalla ompelutti. Sovitukset eivät menneet hyvin, sillä valitin että Salmiska pistelee minua neuloilla, ja Salmiska valitti etten osaa pysyä hetkeäkään aloillani. - Mutta oli meillä yhteinenkin "juttu": kahvi. Salmiska tarjosi minulle, 5-6-vuotiaalle, kahvia ilman sokeria ja kermaa. Mustasta kahvista sai kuulemma tumman tukan, ja sehän oli haaveeni maidonvalkoisine hiuksineni. Kahvia nieleskellessä seurasin Salmiskaa, joka vaali ikkunalaudalla kasvattamiaan gloksinioita. Oli samettista violettia ja samettista punaista. Hurmaannuin huoneen hiljaisuudessa tuosta värien pehmeydestä ja syvyydestä. Salmiska pohti ääneen, näkyivätkö "floksit" hyvin tielle. Hän sanoi 'floksit', ja flokseissa minäkin pitäydyin  aikuisuuteen asti, kunnes hämmästyneenä luin jostakin kukkatalon mainoksesta sanan gloksinia. 

Lapsuudessani minulla oli tilaisuus tutustua hiljaisiin huoneisiin. Vaeltelin tilavissa viileissä huoneissa. Joskus kotona kurkistin hyvin kapeasta pariovien raosta esimerkiksi saliin, nähdäkseni millaista siellä on, kun en ole siellä. Olin hyvin altis kaikelle kiehtovalle salaperäisydelle. 

Vierashuoneessa köynnösti kummallinen posliinikukka. Se sopi huoneen asumattomaan kylmään tunnelmaan. Säleiköstä riippuvat kukkatertut olivat vahamaisia, aivan kuin isoäitini morsiushuntua koristaneet vahasta tehdyt "appelsiininkukat", joita äiti säilytti myrtinoksan kanssa eräässä lipastonlaatikossa. Nyppäisin posliinikukan kukkasia ja imeskelin niitten kannoista makeahkoa nestettä. (Hyvä, että posliinikukka sattui olemaan myrkytön kasvi.)                                             

( äidin amarylliksiä)

Huonekasvit viettivät huone-elämää. Ellen kyläillessä ehtinyt päästä ulos tutkimaan pihaa ja puutarhaa, tein tuttavuutta näitten hiljaisten asukkien kanssa. Apulaisemme Kyllikki kutsui kerran kylään pieneen kodikkaaseen taloonsa mäntyjen keskelle, keltaisen, peltoa myötäilevän hiekkatien varteen. Käynti olisi saanut jo täyden merkityksensä ihanista lusikkaleivistä ja punaisesta mehusta sekä sohvan pyöreistä tyynyistä, joitten "silkki" välkehti kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tulin kuitenkin käyneeksi lasikuistilla, jossa kohtasin mimosan, tarkemmin sanottuna tuntomimosan. Juron näköinen kasvi lymysi isossa ruukussaan oven takana melkein piilossa. Kun kosketin sitä saadakseni tietää, millainen haju siinä on, lehdet läpsähtivät kuin kiinni ja kasvi "lysähti". Koskettamani oksa riippui  kuin tyhjä takin hiha. Sain kuulla, että se on mimosan tapa. Lehtiruoti nousisi taas hetken päästä ylös. Kävin pikapuoliin katsomassa, onko kasvi jo toipunut. Ja kosketin yhtä ja toista lehteä, läpsäisin kolmatta...mimosa oli nyt aivan lyyhistynyt. Istuessani karamelli suussa sohvalla välkehtivien tyynyjen keskellä, jouduin tunnontuskien valtaan: Olenko ilkeä ihminen? Miksi kiusasin mimosaa? 

Mutta pois lähtiessämme mimosa oli taas täysin kunnossa. Kummallinen kasvi. 

(ulkomaitten mimosa) 

      

Viime vuosina Ateenassa käydessäni olen tutustunut tuntomimosan vahvahermoisempaan sukulaiseen hopea-akaasiaan, jota sitäkin kutsutaan mimosaksi, ja joka loistaa "aurinkona" kadun varrella jo tammikuussa.  

Sanotaan että joutilaisuus on kaiken pahan alku, mutta on se myös luovuuden ja tiedonhalun alku. Joskus tiedonhalu voi kyllä olla pelkkää hetken uteliaisuutta. 

      Kun äitini lähti ompelijalleen Emmi-tädille, änkeydyin yleensä mukaan. 

      Tässäkin talossa oli lasikuisti, ja kuten, ainakin maaseudulla entisaikaan, jokaisella naisihmisellä oli oma vaalittavansa, oma suosikki huonekasvinsa. Emmi-tädillä se oli pensaan kokoinen verenpisara kukkapylväällään lasikuistilla. Verenpisara oli yltyleensä suurten punaisten nuppujen peitossa. Naiset vetivät henkeä kuvitellessaan sen pian avautuvaa valtavaa kukkapaljoutta. Olin myös vaikuttunut. - Jonkin ajan päästä tapoin aikaa yksinäni ja lähdin kuistille katsomaan verenpisaraa. Verenpisara ja Särkynyt sydän, ne olivat kuin kaksi surullista mutta urheaa siskosta, paljon enemmän kokeneita ja kärsineitä kuin jotkut lallattelevat päivänkakkarat. Verenpisarasta tuli myös mieleen verenluovutus, jossa isä oli käynyt niin ahkerasti, että Punainen Risti oli antanut hänelle rintaneulan, jossa oli kirkkaanpunainen muovipisara. Isä oli pistänyt pisaran eteisen seinään. Esittelin sitä ikätovereilleni suurena perhekalleutena. 

     Kokeilin pinsettiotteella yhtä punaista palloa verenpisaran nuppupaljoudessa. Se poksahti auki. Kukkaa sieltä ei kuitenkaan tullut. Poksautin toisenkin. Ääni oli hauska, samanlainen kuului kun kengänpohjalla poksautti kuhan uimarakon. Poks, poks, poksauttelin kaikki nuput joihin yletyin. 

     Myöhemmin kuulin Emmi-tädin surreen ja ihmetelleen, miksi verenpisaran nuput eivät olleet avautuneet, vain yksittäisiä sieltä täältä. Se oli kauheaa. Mykistyin myötätunnosta ja häpeästä. 

Hiljaisten huoneitten salaperäisyys sai täyttymyksensä, kun äiti ilmoitti minulle, että "ensi yönä se todennäköisesti tapahtuu", "ensi yönä yönkuningatar kukkii". Ja hän kuiskasi minulle, kuin jo yön tunnelmaa luvaten: "minä herätän sinut sitten".

      Salin perällä olevasta ruukusta roikkuivat vähän rumanpuoleiset, käärmemäiset ja tummanvihreät kaktuskasvin lonkerot. Mutta niitten keskeltä nousi esiin pitkä kukkavana kuin kapea kaula. Sen päässä oli suuri soikea nuppu, siellä se loisti kuin valkoinen lamppu,  raollaan. Tuijotin hämärästä salin kynnykseltä vähän palelevana paljain jaloin. Äiti oli herättänyt minut; vain kevyt kosketus käsivarteen, niin ponnahdin heti pystyyn!

      Siinä silmiemme edessä tuo majesteettinen kukka avautui, se aivan kuin kurotti kaulaansa ja levitti sitten hienon hohtavanvalkoisen teriönsä. Ihana kuulas tuoksu leijui huoneessa. Kunnioituksesta ihmettä kohtaan en juuri astunut kynnykseltä lähemmäs. - Mutta aamulla, kun juoksin katsomaan, näin yönkuningattaren kukan lattialla, siinä se lojui kuin jonkun pudottama valkoinen käsine. Yönkuningatar ei kukkinut päivääkään. Vain yhden yön.