Maria Vuorio / Kirjoja ja ihmisiä
Finnish author, books since 1979: novels, short stories, poems, children´s books, translations into German, Spanish and Japanese; columns and reviews in newspapers.
sunnuntai 3. elokuuta 2025
MIELEN KATSE
sunnuntai 29. kesäkuuta 2025
POISSA, LÄHELLÄ
keskiviikko 19. helmikuuta 2025
HILJAISTA LUMOA
Salmiskana tunnettu Taimi Salminen oli sotaleski, joka asui poikansa kanssa pientä keittiön ja kamarin asuntoa Rauhanmaja-nimisen rukoushuoneen päädyssä. Hän toimi Rauhanmajan talonmiehenä. Kävin siellä sovittamassa vaatteita, joita äiti Salmiskalla ompelutti. Sovitukset eivät menneet hyvin, sillä valitin että Salmiska pistelee minua neuloilla, ja Salmiska valitti etten osaa pysyä hetkeäkään aloillani. - Mutta oli meillä yhteinenkin "juttu": kahvi. Salmiska tarjosi minulle, 5-6-vuotiaalle, kahvia ilman sokeria ja kermaa. Mustasta kahvista sai kuulemma tumman tukan, ja sehän oli haaveeni maidonvalkoisine hiuksineni. Kahvia nieleskellessä seurasin Salmiskaa, joka vaali ikkunalaudalla kasvattamiaan gloksinioita. Oli samettista violettia ja samettista punaista. Hurmaannuin huoneen hiljaisuudessa tuosta värien pehmeydestä ja syvyydestä. Salmiska pohti ääneen, näkyivätkö "floksit" hyvin tielle. Hän sanoi 'floksit', ja flokseissa minäkin pitäydyin aikuisuuteen asti, kunnes hämmästyneenä luin jostakin kukkatalon mainoksesta sanan gloksinia.
Lapsuudessani minulla oli tilaisuus tutustua hiljaisiin huoneisiin. Vaeltelin tilavissa viileissä huoneissa. Joskus kotona kurkistin hyvin kapeasta pariovien raosta esimerkiksi saliin, nähdäkseni millaista siellä on, kun en ole siellä. Olin hyvin altis kaikelle kiehtovalle salaperäisydelle.
Vierashuoneessa köynnösti kummallinen posliinikukka. Se sopi huoneen asumattomaan kylmään tunnelmaan. Säleiköstä riippuvat kukkatertut olivat vahamaisia, aivan kuin isoäitini morsiushuntua koristaneet vahasta tehdyt "appelsiininkukat", joita äiti säilytti myrtinoksan kanssa eräässä lipastonlaatikossa. Nyppäisin posliinikukan kukkasia ja imeskelin niitten kannoista makeahkoa nestettä. (Hyvä, että posliinikukka sattui olemaan myrkytön kasvi.)
![]() |
( äidin amarylliksiä) |
torstai 6. helmikuuta 2025
PROUSTIA PEILATESSA
Etenen puolivälissä Marcel Proustin 10-osaista sarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Välillä olen käväissyt lukemassa (oik. lukaisemassa, Proustin lukemiseen verrattuna) muitakin kirjoja, mutta pikapuoliin palannut takaisin etanamaiseen etenemiseeni Proustin sivuilla. En tahdokaan olla kuin etana, sellaiseksi muutun, kun edessäni on nerokasta, täysin omintakeista kirjallisuutta.
perjantai 17. tammikuuta 2025
KÄDET
Luin joulun alla oheisen uutisen Helsingin Sanomista. Mietitytti. Muutama vuosi sitten jähmetyin lukemaan uutista ranskalaisista, jotka olivat tehneet maailman ensimmäisen kasvojen siirron. Järkytti. Valitettavasti en ole nähnyt missään myöhempiä tietoja siirron onnistumisesta ja potilaan toipumisesta. Ajattelen kasvojen siirtoa vieläkin. Auto- ym. rajut onnettomuudet sekä palovammat voivat tuhota täysin ihmisen kavot. - Mutta miten ihminen psyykkisesti kestää uudet vieraat kasvot itsellään? Mikäli siirto siis onnistuu.
Käsi ei ole kasvot, mutta siinäkin on täysi lataus ihmisen persoonaa. Joskus ajattelin, että käden amputaation tai muun menetyksen täytyy olla hyvin traumaattinen kokemus. Nyt siirteestä lukiessani: Kestäisinkö katsoa minuun liitettyä kättä, joka ei ole omani? Lehtijutussa kirurgi kertoo, että monen muun seikan lisäksi myös käden ulkonäköön on kiinnitetty huomiota. Uuden kämmenen täytyy muistuttaa pariaan.
sunnuntai 8. joulukuuta 2024
VIIPALEITA YKSINÄISYYDESTÄ
Olivia Laing,
tiistai 19. marraskuuta 2024
KOEN ETTÄ TÄNÄÄN ON TIISTAI
keskiviikko 22. toukokuuta 2024
AVAIMIA SATUUN
![]() |
(kuva: Jiri Trnka) |
![]() |
(Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta: Hölmölän kylä) |
Hölmöläisjuttujen kohdalla sain lapsuudessa nauttia alkuperäisimmästä ja parhaimmasta sadunkerronnan perinteestä eli ääneen kertomisesta, sillä isäni kertoi minulle ja vähän vanhemmalle veljelleni hölmöläisjuttuja aina saunassa, kun istuimme lauteilla. Muistan nauraneeni niille aivan kippurassa. Olin alle kouluikäinen ja ehkä senkin vuoksi oli riemastuttavaa huomata hoksaavansa, mikä juju jutuissa oli. Voi, että, ne hölmöläiset olivat tyhmiä! - Kun veljeni täytti 8 vuotta,hän kuitenkin kielsi minua enää tulemasta 'miesten saunaan'. Se oli niitten hauskojen lorujen loppu.
![]() |
' |
maanantai 29. huhtikuuta 2024
SAMASTA LÄHTEESTÄ
Kuvan ja sanan inspiroiva yhteys on jo omakohtaisestikin tuttu kokemus, mutta viimeisen puolen vuoden aikana musiikin ja sanan - sekä erityisesti musiikin ja kuvan yhteys on ollut innoittavaa ja elämyksellistä.
![]() |
(Thomas Moran, Fiercely the Red Sun descending / Burned his way along the heavens, 1875.) |
![]() |
(Joel Järventausta) |
lauantai 13. huhtikuuta 2024
EI MITÄÄN HYÖTYÄ, ILOA VAIN
Kun kävin tyttäreni asunnolla Pariisissa Rue de Richelieulla, nousimme hyvin jyrkkiä, kierteisesti kaartuvia, hyvin kapeita, hyvin kuluneita portaita asunnolle, ullakkohuoneeseen. Kesken nousun oli jopa avaimella avattava rautainen portti. Päässäni risteili: Tällaista ei Suomessa sallittaisi. Paloturvallisuuden nimissä tämä olisi ehdottomasti kielletty.
Tämä hyvin hoidettu talo oli viime kesänä naapurimme Piemontessa. Viihtyisä. Ei pelkoa
kuntotarkastajista, kuten ei muissakaan Italian "partataloissa".
sunnuntai 10. maaliskuuta 2024
KUN RUNO MURTAUTUU KIELESTÄ
" Mikä ihmeellinen kirja Villi iiris onkaan, ilmestyessään tämän vuosisadan lopussa, kukkien kielellä
kirjoitettuna", hämmästyy yhdysvaltalainen kriitikko Helen Vendler The New Republic-lehdessä 1992.
Samoin minäkin, heti kokoelmaa sieltä täältä silmäiltyäni, tunnen halua huudahtaa runoilija Louise
Glückin nimeä mukaillen: Ich bin so glüklich dieses Buch gefunden zu haben!
Toki tiesin, että tämä amerikkalainen runoilija voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2020, mutta
sellainen ei minusta koskaan ole ollut syy kiirehtiä lukemaan jotain. Asenteeni on kuin " kissa, joka
kiertää kuumaa puuroa". Luen uutuuksia ja palkintokirjoja "jäähtyneinä" joskus myöhemmin, jos luen
- jos ne sattuvat tulemaan vastaan, kuten tämä Villi iiris onnekkaasti tuli.
O'Keeffe New Mexicossa ja Ester Helenius
Suomessa), Louise Glück loihtii kasvikunnasta
metaforista alustaa sanottavalleen. Hänen
retoriikkansa on niin selkeää ja tunteensa
intensiivisyys syvää, ettei yhdenkään runon tai
säkeen kohdalla tule tunnetta sommittelusta ja
ajatuksen keskeneräisyydestä. Mestarin ote on
helpon oloinen; kuin näpertelyn ja peittelyn sijasta
avaisi yksinkertaisesti puhtaan kämmenesä: Katso, tässä se on.
Ottamatta esimerkkejä Glückin runoista, turvaudun Helen Vendlerin lausumaan: " Hänen runoutensa
on...saavuttanut poikkeuksellisen tason, jolla se ei ole sen enempää 'tunnustuksellista' kuin
'intellektuaalistakaan' sanan tavallisessa merkityksessä, joita usein pidetään vastapuolina runouden
elämässä".
Ja David Biespiel The Washington Postissa: " - - runoille on ominaista pakoton hallinnan tuntu ja
ilmaisun selkeys, joka skalpellin tavoin viiltää halki utuverhon toivon ja tuskan väliltä."
Juuri niin.
Mutta suuren, arkitason kuvia nostavan runouden äärellä tunnen halua paeta ja hylkiä analyysejä, jotka
ovat kuin tulli- ja tarkastuspisteitä matkalla uuteen, ihmeelliseen, koskettavan tuttuun maahan.
Louise Glück,
VILLI IIRIS / The Wild Iris, 1992,
suom. Anni Sumari,
Enostone 2022,
perjantai 1. maaliskuuta 2024
AAKKOSIA
maanantai 1. tammikuuta 2024
MITÄ SANAA SAA KÄYTTÄÄ JA MIKÄ SAA OLLA?
![]() |
(Maria Lasonen-Aarnio) |
Oheinen kuva: Olin lapsena pikkuvanha ja teräväkielinen, puhelias ja itsepäinen/itsenäinen - mutta ehdottomasti kiltti. Vaikka kuulun 50-luvun piiskaa saaneeseen sukupolveen, en koskaan saanut rangaistusta kiltteyden puutteen takia, vaan "jotta oppisin olemaan ihmisiksi" eli lopettaisin kiusaavan apulaisemme vastakiusaamisen. Tuli luunappia ja niskavillojen tukistusta, kerran oikein piiskaa, kun olin teljennyt apulaisen moneksi tunniksi ulkohuusiin. Vähän lässyttävää sanaa tuhma ei koskaan käytetty. Mutta ulkohuusi-jupakan jälkeen äiti sanoi, että "sinuun meni vanha-aatami". Niin voi kiltillekin käydä.