HILJAISTA LUMOA

 

Lukiessani jotain turhaa juttua netistä, tekstin sekaan näytölle rävähti Hankkijan mainos: On aika ostaa Gloksinian mukulat. Se pysäytti. Jäin katsomaan kuvan suppilokukan syvän violettia, samettista kitaa. Siirryin ajassa kauas, Salmiskan keittiöön. 

      Salmiskana tunnettu Taimi Salminen oli sotaleski, joka asui poikansa kanssa pientä keittiön ja kamarin asuntoa Rauhanmaja-nimisen rukoushuoneen päädyssä. Hän toimi Rauhanmajan talonmiehenä. Kävin siellä sovittamassa vaatteita, joita äiti Salmiskalla ompelutti. Sovitukset eivät menneet hyvin, sillä valitin että Salmiska pistelee minua neuloilla, ja Salmiska valitti etten osaa pysyä hetkeäkään aloillani. - Mutta oli meillä yhteinenkin "juttu": kahvi. Salmiska tarjosi minulle, 5-6-vuotiaalle, kahvia ilman sokeria ja kermaa. Mustasta kahvista sai kuulemma tumman tukan, ja sehän oli haaveeni maidonvalkoisine hiuksineni. Kahvia nieleskellessä seurasin Salmiskaa, joka vaali ikkunalaudalla kasvattamiaan gloksinioita. Oli samettista violettia ja samettista punaista. Hurmaannuin huoneen hiljaisuudessa tuosta värien pehmeydestä ja syvyydestä. Salmiska pohti ääneen, näkyivätkö "floksit" hyvin tielle. Hän sanoi 'floksit', ja flokseissa minäkin pitäydyin  aikuisuuteen asti, kunnes hämmästyneenä luin jostakin kukkatalon mainoksesta sanan gloksinia. 

Lapsuudessani minulla oli tilaisuus tutustua hiljaisiin huoneisiin. Vaeltelin tilavissa viileissä huoneissa. Joskus kotona kurkistin hyvin kapeasta pariovien raosta esimerkiksi saliin, nähdäkseni millaista siellä on, kun en ole siellä. Olin hyvin altis kaikelle kiehtovalle salaperäisydelle. 

Vierashuoneessa köynnösti kummallinen posliinikukka. Se sopi huoneen asumattomaan kylmään tunnelmaan. Säleiköstä riippuvat kukkatertut olivat vahamaisia, aivan kuin isoäitini morsiushuntua koristaneet vahasta tehdyt "appelsiininkukat", joita äiti säilytti myrtinoksan kanssa eräässä lipastonlaatikossa. Nyppäisin posliinikukan kukkasia ja imeskelin niitten kannoista makeahkoa nestettä. (Hyvä, että posliinikukka sattui olemaan myrkytön kasvi.)                                             

( äidin amarylliksiä)

Huonekasvit viettivät huone-elämää. Ellen kyläillessä ehtinyt päästä ulos tutkimaan pihaa ja puutarhaa, tein tuttavuutta näitten hiljaisten asukkien kanssa. Apulaisemme Kyllikki kutsui kerran kylään pieneen kodikkaaseen taloonsa mäntyjen keskelle, keltaisen, peltoa myötäilevän hiekkatien varteen. Käynti olisi saanut jo täyden merkityksensä ihanista lusikkaleivistä ja punaisesta mehusta sekä sohvan pyöreistä tyynyistä, joitten "silkki" välkehti kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tulin kuitenkin käyneeksi lasikuistilla, jossa kohtasin mimosan, tarkemmin sanottuna tuntomimosan. Juron näköinen kasvi lymysi isossa ruukussaan oven takana melkein piilossa. Kun kosketin sitä saadakseni tietää, millainen haju siinä on, lehdet läpsähtivät kuin kiinni ja kasvi "lysähti". Koskettamani oksa riippui  kuin tyhjä takin hiha. Sain kuulla, että se on mimosan tapa. Lehtiruoti nousisi taas hetken päästä ylös. Kävin pikapuoliin katsomassa, onko kasvi jo toipunut. Ja kosketin yhtä ja toista lehteä, läpsäisin kolmatta...mimosa oli nyt aivan lyyhistynyt. Istuessani karamelli suussa sohvalla välkehtivien tyynyjen keskellä, jouduin tunnontuskien valtaan: Olenko ilkeä ihminen? Miksi kiusasin mimosaa? 

Mutta pois lähtiessämme mimosa oli taas täysin kunnossa. Kummallinen kasvi. 

(ulkomaitten mimosa) 

      

Viime vuosina Ateenassa käydessäni olen tutustunut tuntomimosan vahvahermoisempaan sukulaiseen hopea-akaasiaan, jota sitäkin kutsutaan mimosaksi, ja joka loistaa "aurinkona" kadun varrella jo tammikuussa.  

Sanotaan että joutilaisuus on kaiken pahan alku, mutta on se myös luovuuden ja tiedonhalun alku. Joskus tiedonhalu voi kyllä olla pelkkää hetken uteliaisuutta. 

      Kun äitini lähti ompelijalleen Emmi-tädille, änkeydyin yleensä mukaan. 

      Tässäkin talossa oli lasikuisti, ja kuten, ainakin maaseudulla entisaikaan, jokaisella naisihmisellä oli oma vaalittavansa, oma suosikki huonekasvinsa. Emmi-tädillä se oli pensaan kokoinen verenpisara kukkapylväällään lasikuistilla. Verenpisara oli yltyleensä suurten punaisten nuppujen peitossa. Naiset vetivät henkeä kuvitellessaan sen pian avautuvaa valtavaa kukkapaljoutta. Olin myös vaikuttunut. - Jonkin ajan päästä tapoin aikaa yksinäni ja lähdin kuistille katsomaan verenpisaraa. Verenpisara ja Särkynyt sydän, ne olivat kuin kaksi surullista mutta urheaa siskosta, paljon enemmän kokeneita ja kärsineitä kuin jotkut lallattelevat päivänkakkarat. Verenpisarasta tuli myös mieleen verenluovutus, jossa isä oli käynyt niin ahkerasti, että Punainen Risti oli antanut hänelle rintaneulan, jossa oli kirkkaanpunainen muovipisara. Isä oli pistänyt pisaran eteisen seinään. Esittelin sitä ikätovereilleni suurena perhekalleutena. 

     Kokeilin pinsettiotteella yhtä punaista palloa verenpisaran nuppupaljoudessa. Se poksahti auki. Kukkaa sieltä ei kuitenkaan tullut. Poksautin toisenkin. Ääni oli hauska, samanlainen kuului kun kengänpohjalla poksautti kuhan uimarakon. Poks, poks, poksauttelin kaikki nuput joihin yletyin. 

     Myöhemmin kuulin Emmi-tädin surreen ja ihmetelleen, miksi verenpisaran nuput eivät olleet avautuneet, vain yksittäisiä sieltä täältä. Se oli kauheaa. Mykistyin myötätunnosta ja häpeästä. 

Hiljaisten huoneitten salaperäisyys sai täyttymyksensä, kun äiti ilmoitti minulle, että "ensi yönä se todennäköisesti tapahtuu", "ensi yönä yönkuningatar kukkii". Ja hän kuiskasi minulle, kuin jo yön tunnelmaa luvaten: "minä herätän sinut sitten".

      Salin perällä olevasta ruukusta roikkuivat vähän rumanpuoleiset, käärmemäiset ja tummanvihreät kaktuskasvin lonkerot. Mutta niitten keskeltä nousi esiin pitkä kukkavana kuin kapea kaula. Sen päässä oli suuri soikea nuppu, siellä se loisti kuin valkoinen lamppu,  raollaan. Tuijotin hämärästä salin kynnykseltä vähän palelevana paljain jaloin. Äiti oli herättänyt minut; vain kevyt kosketus käsivarteen, niin ponnahdin heti pystyyn!

      Siinä silmiemme edessä tuo majesteettinen kukka avautui, se aivan kuin kurotti kaulaansa ja levitti sitten hienon hohtavanvalkoisen teriönsä. Ihana kuulas tuoksu leijui huoneessa. Kunnioituksesta ihmettä kohtaan en juuri astunut kynnykseltä lähemmäs. - Mutta aamulla, kun juoksin katsomaan, näin yönkuningattaren kukan lattialla, siinä se lojui kuin jonkun pudottama valkoinen käsine. Yönkuningatar ei kukkinut päivääkään. Vain yhden yön. 

PROUSTIA PEILATESSA

 

Etenen puolivälissä Marcel Proustin 10-osaista sarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Välillä olen käväissyt lukemassa (oik. lukaisemassa, Proustin lukemiseen verrattuna) muitakin kirjoja, mutta pikapuoliin palannut takaisin etanamaiseen etenemiseeni Proustin sivuilla. En tahdokaan olla kuin etana, sellaiseksi muutun, kun edessäni on nerokasta, täysin omintakeista kirjallisuutta. 

Inkeri Tuomikosken käännökset, alkaen osasta II, ovat erinomaisia. 

Hyllyssäni on kansilehden merkinnän mukaan majaillut jo vuodesta -88 alkaen myös André Maurois´n teos À la recherce de Marcel Proust (1949), akateemisen perusteellinen tietopaketti, jossa Maurois perehtyy antaumuksella Proustin maailmankuvaan, taustoihin, ristiriitoihin, kirjojen rakenteeseen ja tyylin, "koko herpaantumattomaan luomisprosessiin"; apunaan myös otteita Proustin kirjeistä ja muistiinpanoista. 

     Kummastuin, että olin jättänyt kirjan lukematta 37 vuodeksi. Nyt kiitän siitä.

     Ajattelin, että minun on hyvä lukea tutkielmaa rinnakkain itse Proustin kanssa. Nyt kauhistun ajatusta. 

     Ehkä myöhemmin - todennäköisesti myöhemmin, mutta ei nyt, ei vielä. Lukiessani haluan Proustin "itselleni". En lue nyt tässä mitään, mitä hänestä on kirjoitettu, ja hänestähän on kirjoitettu paljon, "kylliksi - tai liikaa", William Blakea siteeratakseni. 

 Proustin lukeminen on seurustelua poikkeuksellisen kiehtovan, rasittavan, neuroottisen, sivistyneen neropatin kanssa, jonka äärimmäisen hienot ja hiotut hyvät tavat ja sydämellisyys saattavat verhota hänen ajattelunsa rationaalisen kylmyyden. Mikään tästä ei tietenkään vähennä hänen taiteellista vaistoaan ja eläytymiskykyään. 

    Tekisi mieli sanoa, että otollinen lukija käy psykoanalyysiä itsensä kanssa Proustia lukemalla.

Proustin huumori, johon saa tutustua jo ensimmäisessä osassa, on hyvin hauskaa, milloin hän kuvaa perhepiiriään ja siihen läheisesti kuuluvia ihmisiä. esim. mahtavaa herra de Neprois'ta, jonka juhlalliset puheenvuorot ovat niin onttoja ja tyhjänpäiväisiä, ettei koko pelkoa herättänyt hahmo tunnu enää lainkaan pelottavalta, vaan koomiselta. Näitä läheisiä ihmisiä kuvatessaan Proustissa ei ole häivääkään häijyyttä. Hän on humoristi, joka jäljitellessään uhriaan, suostuu itse muistuttamaan tätä. Hiotun pilkkakirveensä hän sen sijaan kohdistaa tuon ajan "pariisilaisiin sukkeluuksiin", joita yläluokkaiset seurapiirit toisiaan tavatessaan harrastivat. Sukeluudet olivat "henkeviä" sanaleikkejä, joitten laukojia Proust pitää täysinä tolvanoina. 

Kadonnutta aikaa etsimässä ei kuitenkaan ole kuvaus menneisyydestä tai nykyisyydestä, ei ajan kronologiasta. Proust käy taiteella omaa taisteluaan aikaa vastaan, hänelle niin aika kuin ihmiset muuttuvat hätkähdyttävästi fiktiivisiksi. Oman minänkin fiktiivisyys on siinä silmien edessä. Muistuu mieleen Shakespearen Myrskyn viimeiset kuuluisat sanat: "Sama kude meissä mik' on unelmissa, ja unta vain on lyhyt elämämme". 

Kuvittelin löytäväni kirjoista muutaman hyvän ja kiehtovan esimerkin Proustin tyylistä ja hänen lahjakkuudestaan, mutta esimerkit katosivat paljouteensa. Proustia ei voi kehystää, eikä häntä voi tiiviisti "luonnehtia". 

Sen verran "vakoilin" jo nyt, kesken lukutaivallukseni, Maurois'n tutkielmaa Proustista, että sivulla 19 pysähdyin nyökytellen seuraavan äärelle:

"Monet tekevät pelkästä mielenkiinnosta pyhiinvaellusmatkoja seuduille, joita on käytetty mestariteosten taustana tai tapahtumapaikkoina, etsivät Samuristä tai Guérandesta samaa mitä Balzac siellä näki, Comburgista Chateaubriandin kuvailemia ikäviä perheiltoja, Illers'stä [Proustin] Marian kuukauden orapihlajapensaita ja Vivonnen kaislikkoja. Mutta noista vertailukohteista saa yleensä turhaan hakea kirjailijan taikavoiman luomia ihmeellisiä tauluja, sen sijaan niistä käy kyllä ilmi miten valtava on ero mallin ja taideteoksen välillä: "Jos pitäisi jotenkin todistaa, ettei ole olemassa vain yhtä maailmankaikkeutta, vaan että niitä on niin monta kuin on ihmisiäkin ja kaikki erilaisia, niin mikä sen voisi paremmin todistaa kuin se että jos taulukokoelmaa katsellessamme näemme aitan, kirkon,  maalaistalon tai puun, niin ajattelemme: "Tuo on Elistiriä!" ja tunnistamme sen osaksi sitä maailmaa jonka Elistir näkee ja jonka hän yksin näkee..." Samoin Proust oli nähnyt Proustia kaikissa lapsuutensa maisemissa, ja niin kuin Renoir kietoi lihan ja hipiän väriensä sateenkaareen, niin Marcel oli ripustanut harvinaisista adjektiiveista solmitut kauniit köynnöksensä Beaucen ja Champs Elysées'n puitten oksille. Mutta tuo kauneus pysyy hänelle ominaisena, ja niitä jotka näkevät luonnon sellaisenaan uhkaa pettymys, jos he yrittävät tavoittaa siitä laatusanojen sametin ja suloisen välkkeen."

KÄDET

 

Luin joulun alla oheisen uutisen Helsingin Sanomista. Mietitytti. Muutama vuosi sitten jähmetyin lukemaan uutista ranskalaisista, jotka olivat tehneet maailman ensimmäisen kasvojen siirron. Järkytti. Valitettavasti en ole nähnyt missään myöhempiä tietoja siirron onnistumisesta ja potilaan toipumisesta. Ajattelen kasvojen siirtoa vieläkin. Auto- ym. rajut onnettomuudet sekä palovammat voivat tuhota täysin ihmisen kavot.  -  Mutta miten ihminen psyykkisesti kestää uudet vieraat kasvot itsellään? Mikäli siirto siis onnistuu. 

Käsi ei ole kasvot, mutta siinäkin on täysi lataus ihmisen persoonaa. Joskus ajattelin, että käden amputaation tai muun menetyksen täytyy olla hyvin traumaattinen kokemus. Nyt siirteestä lukiessani: Kestäisinkö katsoa minuun liitettyä kättä, joka ei ole omani? Lehtijutussa kirurgi kertoo, että monen muun seikan lisäksi myös käden ulkonäköön on kiinnitetty huomiota. Uuden kämmenen täytyy muistuttaa pariaan. 

En tietenkään voi käsittää (!), millaista on sellaisen ihmisen elämä, jolla ei ole kättä/käsiä - tai jopa kasvoja. Ehkä hänessä herää jokin toivo, kun kunnianhimoinen kirurgiryhmä esittää hänelle suunnitelmansa? 

     

Käsi ei kuitenkaan,  mielestäni, ole sama kuin jalka, maksa, munuainen jne. - ei edes sydän.

     Jo kauan sitten kirjoitin johonkin muistiinpanooni, että ihmisen sielu asuu hänen kädessään. Minulla on paljon muistoja käsistä, kosketuksesta. Oli aika, jolloin minulla oli päivittäin lapsen käsi omassani, ja tunsin koiran karhean käpälän. Nostin käsilläni lapsia syliini, silitin heitä, pyyhkäisin räkää tai kyyneleitä. Tein käsilläni vaatteita, leikkejä, maalauksia, lasitöitä, istutin kukkia, sekoitin puuroa, hyväilin, kirjoitin, tuskailin ja pureskelin kynsiäni...koko elämä lähes kaikessa toiminassaan liittyy käsiin. 

   Nuorena oli säväyttävää, kun poika otti käden omaansa. Joskus rakkauden tai onnen huumassa, tuli peitettyä kasvot käsillä tai painettua poski toisen kämmentä vasten. Vierasta kätellessä sai paljon "tietoa" toisesta hänen tavassaan kätellä - enemmän kuin nykyisessä tavassa halata. 

    

Kun äitini oli kuollut, katselin hänen lakanalla lepäävää kättään. Äidin kädet olivat pienet ja kiinteät, niissä oli hellyyttä ja herkkyyttä ja eloisuutta, minkä takia ne eivät koskaan olleet viileät tai flegmaattiset. 

Kun olin hyvin pieni, pyysin öisin pimeydessä: "käsi!" ja silloin äiti työnsi vuoteestaan minulle kätensä pinnasängyn pinnojen välistä. Muistan sen, vaikka olin vielä kovin pieni. Äidin käsi merkitsi minulle täydellistä turvaa. 

    Hänen nopea tiukka kätensä myös tukisti niskavilloista ja antoi napakoita luunappeja ohimoon. Hänen kätensä solmi hellästi saparot ohueen lapsentukkaan ja sipaisi hyväillen poskea ja kättä. Otti kulkiessa turvallisesti kädestä kiinni. 

Hän oli taitava ja näppärä kaikessa, mitä käsillään teki, oli se sitten hienosta ohuesta villalangasta nopeasti kudottu monimutkainen neuleohje tai hassun kertomuksen piirtäminen kynänpätkällä kauppapaperiin. Ajattelin: äidin kanssa voisi mennä vaikka Siperiaan ja hän tietäisi heti, mitä tehdä. 

      Kun äiti oli kuollut, katsoin hänen lakanalla lepäävää kättään, oikeanpuoleista pientä kättä, tuttua, toimeliasta kättä. Hyvästi, rakas ainoa äiti! Olisin halunnut sulkea hänen kätensä omiini ja siunata niitä, kiittää kaikesta. 

Kun katsahdan käsiini tässä näppäimistöllä, näen isältäni perityt isot ja rumat kädet. Mutta niitten kanssa on ollut hauska ja hyvä elää. Samoin kuin nuorena katselin kylvyssä jalkojani ja arvioin, että ne voisivat kyllä olla pitemmät ja hoikemmat; mutta samassa ajattelin myös: mutta ne ovat vahvat ja terveet ja vievät minut aina sinne, minne haluan, ja se on hyvä asia, pääasia; kiitos, jalat. 

Lapsi käsitti pallon lattialta, on esimerkkilause Elias Lönnrotin suomen kielen oppikirjasta. 

Käsittäminen on alunalkaen konkreettinen käsite. ('käsite'!) , josta on tullut abstrakti, ymmärtämistä tarkoittava sanaryhmä: käsittää, käsitys, käsittämätön, käsitettävä, käsityskyky... Niin monin tavoin elämme käsissämme; jopa rukouksessa "jätämme itsemme ja toisemme Jumalan käsiin". 

   Ja meillä kaikilla on oma käsialamme, aivan kuin sormenjäljet.