Sieniretkien päätteksi putsaan illat keittiössä sieniä. Ajattelen joskus muumimammaa (vaiko äitiäni?), joka elokuisena iltana puuhaili kuistilla öljylampun valossa tatteineen ja haperoineen.
Pari päivää sitten sikurirouskuja pilkkoessani mieleeni tuli emigranttikirjailija Vladimir Nabokovin (1899-1977) omaelämäkerta Puhu, muisti (Speak, Memory, 1960, suom. Juhani Jaskari 1968) ja siinä ollut kuvaus kirjailijan äidin sienestämisestä. En ollut avannut kirjaa ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta pienen selaamisen jälkeen löysin kohdan:
" Äidin suurimpia kesäisiä iloja oli hyvin venäläinen harrastus, hodit po gripy (sienetys). Voissa paistettuina ja hapankermalla höystettynä hänen herkulliset löytönsä ilmestyivät säännöllisesti päivällispöytään. Eipä silti, että makuelämykset olisivat tässä paljoa merkinneet. Itse poiminnasta hän varsinaisesti nautti, ja sillä oli omat sääntönsä. Herkkusieniä ja muita helttasieniä hän ei huolinut, hän ei poiminut mitään muuta kuin tatteja, Boletus-suvun syötäviä lajeja (nahanruskeaa herkkutattia, ruskeaa löpöä, punertavaa punikkitattia ja muutamia muita lähisukulaisia). Niiden kiinteät lakit - lapsilla tiukat, aikuisilla vankat ja ruokahalua herättävät - ovat alapinnaltaan sileät, pillistön peittämät, ja niitten jalka on kiinteä ja tukeva. Muotonsa klassisen yksinkertaisuuden puolesta tatit eroavat huomattavasti ´oikeasta sienestä´, kuten englantilaiset herkkusieniä nimittävät, ja sen naurettavista heltoista ja aikansa palvelleesta verhorenkaasta. Mutta näihin, muka ainoihin syötäviin, alhaisiin ja rumiin herkkusieniin rajoittavat makunystyriltään arat kansat tietämyksensä ja ruokahalunsa, ja anglo-amerikkalaiselle maallikolle ovat aristokraattiset tatit parhaimmilaankin vain parannuksen tehneitä myrkkysieniä.
Sadesää kohotti näitä kauniita kasveja runsain määrin meidän puistomme kuusien, koivujen ja haapojen alle, varsinkin vanhempaan osaan, puiston kahtia jakavan ajotien itäpuolelle. Varjoisissa sopukoissa leijui silloin se erityinen tattimainen haju, joka saa sieraimet leviämään - tumma, kostea, mieltä hivelevä sekoitus märkää sammalta, täyteläistä multaa, mätäneviä letiä. Mutta kosteassa aluskasvillisuudessa oli kaiveltava ja kurkisteltava hyvän aikaa, ennen kuin jotakin todella mukavaa, kuten katras huppulakkisia herkkutattivauvoja tai lehmäntatin marmoripintaista muunnosta löytyi ja voitiin varovasti nostaa maasta.
Pilvisinä iltapäivinä, aivan yksin tihkusateessa, kori kädessä äitini lähti pitkälle sieniretkelle. Päivällisajan lähestyessä hänen saattoi nähdä äkkiä ilmestyvän esiin jonkin puistokujan sumuisista syvyyksistä; pientä vartaloa ja päätä peitti vihertävähupullinen villaviitta, jossa kimaltava lukemattomien pikkupisaroiden joukko näkyi kuin utuna hänen ympärillään. Kun hän tuli lähemmäksi tippuvien puiden alitse ja näki minut, hänen kasvoillaan oli kummallinen iloton ilme. Se olisi saattanut merkitä huonoa onnea, mutta minä tiesin sen osoittavan saalista saaneen metsästäjän jännittynyttä mielihyvää. Juuri vähää ennen kuin kohtasimme, hän teki käsivarrellaan ja olallaan äkillisen, pudottavan liikkeen ja puuskahtaen uupumustaan suurennellen "Puff!" hän antoi korinsa vaipua osoittaakseen, kuinka painava se oli, kuinka satumaisen täysi".
Muita sienestäjiä kohdatessa juttu luistaa yleensä yhtä välittömästi ja iloisen vaivattomasti kuin ns. koiraihmisten kanssa. Kerran metsässä tuli vastaan italialaisia, jotka heti hyökkäsivät innoissaan tutkimaan huolella sienikorini sisällön. Niin suomalaiset eivät koskaan tekisi, vaikka kyllä ihan mielellään väläyttelevät, mitä ovat löytäneet. Nuuksiossa tapaa myös joskus jonkun japanilaispariskunnan sienestämässä; heidänkin kanssaan alkaa heti tiedonvaihto vaikkapa mustista torvisienistä tai mustavahakkaista. Viime kesänä suunnattoman lihava venäläisukko taapersi metsätiellä vastaan suurten täysinäisten sienikorien kanssa. Hövelisti hän neuvoi tarkan suunnan ja paikan, missä apajat ovat. Se oli hyvin yllättävää ja epätavallista; samoin kuin jäin miettimään, miten hän oli pysynyt pystyssä metsän poluttomilla rinteillä ja ryteiköissä, ja kuinka taipui alas poimimaan mahansa kanssa. Mutta kyllähän ihminen siihen pystyy, mistä tykkää.
Ensimmäiset seniretkeni tein äidin kanssa ja siinähän oppi. Sienien niin kuin lintujenkin tunnistaminen onnistuu parhaiten paikan päällä jonkun osaavan seurassa. En tiedä, mistä isäni oli oppinut lintujen laulut, siitäkö kun hän kulki nuorena yksin Lopen lehdoissa tai oli opiskelurahoja tienatakseen metsätöissä. Mutta kerrankin jonakin tavallisena arkihetkenä, hän nosti kättään sen merkiksi, että hiljaa, kuntele: punakylkirastas.
Toissakesänä olin Nastolassa sienestämässä hyvin pienen ja hyvin reippaan ja hyvin kiinnostuneen ja hyvin innostuneen pojan kanssa. Suuntasimme koivikkoon, jossa risujen ja mättäiden keskeltä loisti kirkkaankeltaisia keltahaperoita. Ne ovat aika varhaisia, herkullisia sieniä, joita ei usein tule vastaan, enkä koskaan ennen ollut löytänyt kuin toukkaisia ja jo pilalle menneitä keltahaperoita. Mutta nämä olivat nuoria ja aivan puhtaita. Niitä oli kaikkialla! Lapsen riemukas kirkas ääni kaikui milloin mistäkin: "Täällä, mummi! Täällä!" ja heti samassa hänen tarkka silmänsä jo näki seuraavan kirkkaankeltaisen "lätyn" kauempana. Tarmoa ja tyytyväisyyttä uhkuen pieni ihminen nousi kanssani sienikorinsa kanssa takaisin metsätielle. Lupasin opettaa hänelle vähitellen "kaikki hyvät sienet" - ja myös myrkkysienet, joita pitää aina varoa.
Tein löytämistäni sienistä lyijylasityön 1996. Asettelin poimimani sienet "taiteellisesti", tein niistä luonnoksen ja leikkasin sitten lasit.
Melkein kuin Jelena Ivanovna Nabokov: " Lähelle valkoista puutarhapenkkiä, pyöreälle rautaiselle pöydälle hänellä oli tapana levittää tattinsa samankeskisiin ympyröihin laskeakseen ja lajitellakseen ne. -- Hän seisoi pienen hetken ihaillen niitä hiljaisesti. Kuten usein sateisen päivän päätteeksi, aurinko saattoi juuri ennen laskeutumistaan heittää muutaman kirkkaan säteen, ja siinä, märällä pyöreällä pöydällä, olivat hänen sienensä, hyvin värikkäinä, joissakin ruohonlehti joka oli takertunut lakkiin, tai sammalta, joka yhä verhosi tummapilkkuisen jalan pulleaa alapäätä."
