ODOTUS

  

(Maria Wiik, 1885.)

Jouduin tässä yllättäen silmäklinikan päivystykseen ja odotin siellä neljä tuntia neljäkymmentä minuuttia. Vain yksi päivystävä lääkäri paiskoi töitä. Odotin kärsivällisesti, sillä tiesin lopulta saavani välttämätöntä apua.

      Odotushuoneen käytävällä istuttiin hiljaa. Kolmen tunnin istumisen jälkeen muutama nousi ylös ja alkoi astella hitaasti edestakaisin. 

      Viihdytin itseäni odottaessa mm. muistelemalla kirjallisuuden kuvauksia odottamisesta. Ajattelin myös omia odottamisiani: jokapäiväistä äidin odottamista kotiin, television Lastenruudun alkamista tiistaisin klo 18 ja kuinka pitemmän viisarin osoittaessa seinäkellossa numeroa kymmenen ja lyhyen kuutta, pääsin vihdoin lähtemään potkulaudalla tai juosten kohti Meriluodon taloa, jossa oli televisio. Ajattelin kouluunlähtöjä, hiljaisia odotuksia autossa, isän kansliassa, vieraisilla, kirkossa, kotona ikkunalla, tien reunalla, arestissa,  rautatieasemalla... Kouluaika ja nuoruus oli täynnä odottamisia, tapaamisten, kirjeitten, puhelinsoittojen, rakastumisten, ihmeitten odotusta; aikuisuus oli tupaten täynnä aikatauluja ja odottamisia, riemullisia, tuskallisia, huolestuneita, onnellisia, turhautuneita, pitkästyttäviä, pelottavia odottamisia. 

       Voisi sanoa,että koko elämä on yhtä odottamista. Fyysistä, henkistä, sielullista, ja hengellistä odottamista. Odottaminen ei silti ole sama kuin vaatimus tai  oletus tulevasta. Odotus on aina toive, jonkin asian toivomista tapahtuvaksi, sen sitkeää odottamista. 

       Elämäänsä helpottaakseen ihminen voi sekoittaa odottamisen myös katteettomaan haaveksintaan, jopa haaskata siihen todelliset päivänsä. 

"Jossakin kaukana oli suuri iloinen elämän pyörre, mihin he eivät käsiksi ulottuneet. Se melkein kuului heille, - nuoruuden päiviltä saakka se niin kajasti. Se oli kuin suuri keto, ja siellä asusti onni ja elämä, vaistot ja himot sekaisin, vaeltavine iloisine ihmisineen. Siellä oli pöytiä kaikkialla, herkkuja ja hienoja juomia, ja naisia ja miehiä pöytien ympärillä, koreita kuin kuvakirjassa, kaikki samassa ilossa ja humussa..." (Heikki Toppila, Auringon nousun maahan.) 

Kirjallisuudessa yleensä naiset ovat odottaneet: rakastettua meriltä, sodasta, seikkaluista (Homeros, Ibsen, Anni Blomqvist.... lista on loputon.) 

    

Kafkan Linna on klassinen esimerkki ahdistavasta, surrealistisesta odotuksesta. Kasvottomalle, esteitä nostavalle byrokratialle alisteinen voimaton ihminen ei voi kuin odottaa suljetun oven takana vuoroaan, aina sisyfosmaisesti yhä uudelleen yrittäen, uudelleen odottaen. 

     

Eniten huvitusta sain muistelemalla Tolstoin Anna Kareninasta jaksoa, jossa Levin rientää veljensä Nikolain kuolinvuoteen äärelle. Kohtaus on täynnä hätääntynyttä tunnekuohua, pyhää järkytystä ja

itkun puistatusta. Levin valvoo veljensä vierellä. "Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa istui Levin allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei edes voinut puhella vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, makuusijoja tahi mitään sellaista". 

    Mutta sairas ei kuolekaan heti kuten on oletettu. 

Toisena päivänä hän saa ehtoollisen ja pyhän voitelun. Leviniä alkaa väsyttää, hänen tunteensa tasoittuvat eikä hän enää itke. Päivän mittaan hänelle tulee nälkä, ja seuraavan aamun sarastaessa hän "päästi hiljaa irti kuolevan kädestä ja katsomatta häneen meni kamariinsa ja nukkui."

    "Kun hän heräsi, hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijasta kuulla, että sairas oli jälleen eilisessä tilassaan. Hän istuskeli taas, ryki ja söi ja puhui taas paranemisestaan ja kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisempi ja synkempi kuin ennen. Ei kukaan, ei Kitty, ei Levin eikä kukaan voinut viihdyttää häntä. Joka kerta kun häneltä kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisesti ja nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi!"": 

   Levinin herkistyneet, anteeksiantavat ja sovintoa janoavat tunteet hankalaa veljeä kohtaan alkavat jäähtyä sitä mukaan kuin odotus jatkuu. 

" Kului kokonaista kolme tuskallista päivää; sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna, Levin ja Kitty."

    "Kymmenentenä päivänä sairastui Kitty. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän koko aamuna voinut nousta vuoteesta. Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja mielenjännityksestä".

     Eikä odotettu kuolema tule. Surijoiden suurenmoiset tunteet ovat vaihtuneet kyllästymiseen ja väsymiseen.  

     Jotain merkkejä odotuksen täyttymisestä kuitenkin ilmenee. Pappi kutsutaan lukemaan kuolinrukous. 

" Päätettyään rukouksen painoi pappi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittaansa alle ja seistyään vielä pari minuuttia äänettömänä kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä. - Loppu on tullut, virkkoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni: - Ei vielä...Kohta."

     Ja sitten lopulta kuolema kuitenkin tulee. Odotus päättyy. Aina se lopulta päättyy. Se hämmästyttää.