KOIRAN PÄIVÄ

 

Huomenna 24.4. vietetään kuulemma koiran päivää. Eläköön! Merkittävä ja tärkeä päivä verrattuna esim. suklaakakun päivään (27.1.) tai 4.2. vietettävään 'kiitä postinkantajaasi'-päivään (?!)

       Myös suomenhevosen päivä 6. syyskuuta on perusteltu merkkipäivä. Koirat ja hevoset ovat ihmisen parhaita ystäviä. Toki ystäviään tulee muistaa. 

 

Viimeisin, ja minulle rakkain ja läheisin koira, sai aina syntymäpäivänään kakun, joka oli koottu sen herkuista: raakaa silakkaa ja lohen vatsaläskiä, ruisleipää pari kiekkoa, juustoa, omenaa, perunaa (raaka ja pesemätönkin kävi mainiosti) ja kynttilöiksi raakoja nakkeja. Kakku meni muutamalla hotkaisulla, samalla kun häntä paukkui riemukkaasti. Lopuksi koira otti vielä kiiltäväksi nuollun kuppinsa (kakku oli siirretty tarjottimelta kuppiin) hampaisiinsa ja vei sitä pää pystyssä "kunniakuljetuksessa" pitkin huoneita, häntä kiitollisena heiluen. 

Lapsuudenkodissani oli myös koiria, joitten maku oli päinvastoin nirso ja ruuasta piittaamaton. Eräskin hieno ja viisas, poliisikoiralaitoksella koulutettu ja verovapauden saanut, söi vain niukasti ja askeettisesti, yksin, vasta muitten mentyä nukkumaan. Kummallista kyllä, kesäisin, kiidettyään metsien syvyyksistä vauhdilla takaisin luoksemme, sille oli hajusta ja suupielistä päätellen maistunut suurena herkkuna metsureitten paska. Makuasioista ei sovi kiistellä.

Tekisi mieli mainita myös Putte, pieni pystykorva, jonka hyvin muistan, vaikka olin sen lyhyen, raisun ja tasapainottoman elämän aikaan itse vielä pieni. Puten paheena oli käydä kähveltämässä osuusteurastamolta luu- ym. jätekimpaleita ja haudata niitä pihaamme. Putte oli itsenäinen karkuri, se kuului sydämeltään ehkä siihen maaseudulla ennen niin yleiseen irtokoirien heimoon, josta Veikko Huovinen kertoo super hauskassa kirjassaan Kylän koirat (WSOY 1962). 

Juttuja koirista on maailmassa kenties yhtä paljon kuin juttuja ihmisistä. Persoonia kaikki tyynni, ihmiset ja heidän kaverinsa. 

Käytyäni muutamia kertoja Ateenassa Kirjailijaliiton residenssissä, olen tutustunut Akropoliin unohtumattomiin koiriin. Leppoisuudessaan ja lunkiudessaan ne ovat todennäköisesti kuohittuja, mutta silti erittäin mainioita ja 'street wise' sosiaalisten tilanteiden tarkkailussaan. Lekoteltuaan päivät sileillä historiallisilla kivetyksillä, ne ilmeisesti tepsuttavat ja lönkyttävät yöksi kukkulan alapuolella pinjametsikössä olevaan majataloonsa (kaupunki tarjoaa). Niitten innokas kuorohaukku kuuluu sieltä aina säälliseen kreikkalaiseen illallisaikaan.  

Mutta vielä rakkaaseen koiraystävääni, labradoriin, joka oli päivittäinen tiivis seuralaiseni elämäni parhaina vuosina  kaukaisella 1900-luvun lopulla. Yhä sitä silloin tällöin muistan, ja aina kaipaan. Tiedätte, koiraihmiset, että perheellä on muistoja, joita kerrotaan yhdessä yhä uudestaan ja uudestaan, eikä niihin koskaan väsytä tai niistä kiistellä, vaan jotka joka kerta saavat kaikkien silmät loistamaan ilosta ja onnellisen naurun purkautumaan ilmoille. 

          Niin, koirat antavat iloa ja rakkautta, ne opettavat huumoria ja varauksetonta hyväksymistä. ne eivät koskaan kanna kaunaa eivätkä hylkää, kaikessa hetkellisessä rasittavuudessaankin ne ovat puhdassydämisiä ja uskollisia. Aina ne toivottavat kotiintulijan sydämellisesti tervetulleeksi. 

Kirjoitin runokokoelmaani Ison kiven juureen (Tammi 2001) pari runoa tästä ystävästäni. Olen huomannut, että runoa Kuuntelija on siteerattu monilla erilaisilla koirasivustoilla. Hämmästyin ensin ja ilahduin: "Vai että australiankarjakoirakin..!" Kyllä kyllä. Runo puhuu aina lukijalleen, ei yksinomaan kirjoittajalleen. 

KUUNTELIJA

Kerroin koiralle keittiössä

kaiken sen, mitä en koskaan

kerro kellekään toiselle täällä.

Koira kuunteli vakaana,

hohkaen eläimen arvokkuutta.

Kun vaikenin,

se katsoi suoraan kohti

ja siirteli hiukan kankkujaan.

Oli puhuttu paljon,

mitään ei jäänyt päähän.

Mennyttä kaikki, mennyttä,

sanoi sen silmien hellä peili.