keskiviikko 4. tammikuuta 2023

KIELI JOTA PUHUIMME

 

Lueskelin Natalia Ginzburgin omaelämäkerrallista romaania Kieli jota puhuimme (Aula&Co, 2.painos 2021, suom. Elina Melander. Alkup. Lessico famigliare, 1963). 
Ginzburg kuvaa ajan kulua ja kerrostumia perheen tarinoitten, lentävien lauseitten, sutkausten ja perheen käyttämien omintakeisten sanojen kautta. Tarina perheestä ja kielestä sai minutkin muistelemaan - oikeastaaan aivan päässäni kuuntelemaan - oman perheeni rutiineihin kuuluvia puheenparsia. 


Ensimmäiseksi tulee mieleeni Vinttimummu eli äidin iloinen täti Esteri, jota menimme jokakesäisillä Pohjanmaan reissuille tapaamaan. Täti oli erinomaisen hyvä kuuntelija joka omistautuneesti uutisia kuunnellessaan toisteli huokaillen " Voi kauhiaa... voi kauhiaa ... ei sunkaa ... voi sentään... voi kauhiaa..."  Sama myötätuntoinen kommentointi sekä hyvien että huonojen uutisten kohdalla. 

Lapsuuden pitäjässäni Urjalassa, Lounais-Hämeessä, kertojaa palkittiin erityisen hyvästä jutusta yllyttämällä tätä kannustuksilla:"Älä valehtele!... älä valehtele! ... älä valehtele!" Jos en olisi tätä vanhastaan tiennyt, olisin varmaan myöhemmin aikuisena hätkähtänyt, kun minulle olisi jotain kuulumista kertoessani silmät loistaen toisteltu: "Älä valehtele!" 

Kouluvuosinani meillä oli hetken apulainen nimeltä Hitsi. Myöhemmin kukaan, ei edes äiti, muistanut mikä hänen oikea nimensä oli. 
"Voi hitsi, kun tää kastike palo!" Hitsi voihki keittiössä. "Voi, hitsi kun tää kakku palo" "Voi hitsi, kun tää puuro palo!" Joka päivä Hitsillä paloi jotain.  
    Hitsi myös kertoi, että hänellä ja hänen isällään, jonka kanssa hän asui  jossain Vanajan rannalla olevassa sähköttömässä ja vesijohdottomassa mökissä, oli koira nimeltä Lipo. Hitsi pesetti Lipolla ruokalautaset. "Voi hitsi, kun olis Lipo ny auttamassa", Hitsi sanoi joskus tavallista suuremman tiskivuoren ääressä. 
Liposta puhuttiin meillä perheessä vielä kauan. 

Kotona oli tavallinen tilanne vaikka sellainen, että kohtasin eteishallissamme vanhemman veljeni, joka oli tulossa koulusta. "Turpa kiinni ja turpa rullalle", hän sanoi ohimennessään ennen kuin olin suutani avannut. 

"Liikettä virsuihin!" oli isäni alinomaa toistelema käsky. Hän oli hyvin nopeatempoinen ja täsmällinen mies, mistä syystä kaikenlainen suomalainen hidastelu ("kuppaaminen") otti häntä hermoon, niin kahvi- tai ruokapöytään siirtymisessä, autoon tulemisessa, ulos menemisessä jne. jne. 
Perheessä isältä kuului usein: "Suu poikki!",  " Tarve muistaa ei ollut kyllin vahva", " Te ette ole seisseet lanttujonossa Helsingissä", "Jos minä olen myöhässä viisi minuuttia, tiedätte että minä olen kuollut".  Opinahjossaan Helsingin Ressussa oli pojille toisteltu painavaa varoitusta, joka siirtyi meillekin: "Älkää, pojat, koskaan vajotko Apu-lehden tasolle". 


Kotona ei  kiroiltu. Äidin tapana oli tiuskaista: "Voi herran pieksut!" ja isä:"Kauhistuksen kanahäkki!" tai "Pyhä Sylvi sentään". 
   Muita äidin eteläpohjalaisen itsetuntoisia lausumia: "Ei tupata, jos ei tykätä", " No, pysyköön kasassaan". Usein kuulin: "Sun pitää nyt vaan kestää", "Kyllä sitä nyt hetken kestää, vaikka aidan seipäänä", " Kyllä elämä susta vielä oksat hioo".

Isän sovinnollisia fraaseja olivat: "Parempi laiha sovinto kuin lihava riita", "Tullaan toimeen näinkin" , ja yleensä erotessa: "Älä muistele pahalla". 

Lapsuudenkotini jonkinlainen motto oli: "Ollaas nyt jokainen vähän omissa oloissamme". Sen myötä me kaikki vetäydyimme suuressa talossa ovien taakse omiin huoneisiimme. Olin niin tottunut siihen, enkä pitänyt sitä pahana, että hämmästyin kun isä vanhuksena, asuessaan yksin leskenä ilman kiireitä, täysinäisiä kalentereita yms. kerran yhtäkkiä sanoi minulle: "Olen niin katunut sitä, ettemme koskaan tehneet mitään yhdessä". En tiennyt, mitä vastata; elämä, ja me kaikki, olimme niin täysin erilaisia.  

Mutta oli meillä hauskoja yhteisiäkin juttuja. Suuri osa niistä koski perheen koiria. Ne alkoivat aina "Muistatteko kun - -" ja kaikki olivat jo valmiita nauramaan. 
Huomaan jatkavani 'muistoja siitä ja siitä koirasta'-juttuja nyt lapsenlapselleni; samoin on iloista,kun lapsenlapsi nauraa riemuissaan ja pyytää kerta toisensa jälkeen kertomaan juttua "kun varis hyppäsi lasagnevuokaan".


Natalia Ginzburg kirjoittaa:"Nuo lauseet ovat perheemme yhtenäisyyden perusta, joka on olemassa niin kauan kuin elämme ja joka virkistyy ja syntyy uudelleen missä tahansa maailmankolkassa, kun joku meistä sanoo "arvoisa herra Lipmann", ja korvissamme kaikuu välittömästi isän kärsimätön ääni:
- Antakaa tuon tarinan olla! Olen kuullut sen jo liian monesti!"



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti