sunnuntai 4. helmikuuta 2018

KUN KIRJA KÄÄNTYY


Arvasin, että jossain vaiheessa tämä aihe poksahtaa esiin, vaikken haluaisi. Olen kuin erään kirjailijayhdistyksen vanhat jäsenet, jotka omassa pullakerhossaan huudahtivat: "Ei nyt puhuta ikävistä asioista!", kun vuosikokouksessa tulivat ilmi yhdistyksen epäselvät ja hunningolle menneet tilit.
     En aio puhua kääntämisestä muuta kuin suomen kielen osalta vähän. En kokonaisvalaise aihetta vaan näytän vain taskulampulla joitakin spotteja.
Suomen kielihän on suuri rakkauteni ja intohimoni, muinainen tieteellisen opiskeluni kohde, ja ammattini työväline. En suhtaudu koskaan enkä missään välinpitämättömästi kieleen. Joskus hekumoin ajatuksella, että olisinkin ollut ranskalainen ja saanut toimia korkeassa valtiollisessa instanssissa (sillä sellainen virasto siellä suureksi tyydytyksekseni on), joka vaalii ja oikoo haukkana ranskan kielen puhtautta. Suomessa ollaan lepsuja. Joskus aniharvoin joku kielitoimiston (Kotus) ihminen ottaa (pyydettäessä) erittäin varovaista ja ympäripyöreää kantaa suomen kielen nykytilanteeseen. Ehkei meillä ole ranskalaisten itsetuntoa kielellisissä(kään) asioissa. Myös Saksassa ollaan valppaina anglismin hyökyä vastaan. Kulttuurikansan merkki sielläkin.
      No niin, pari havaintoa kielestä ja käännöskirjojen kielestä. Kääntäjät ovat kutenkin kokonaisuutenakin korkeammalla tasolla kuin esim. monet Helsingin Sanomien ja Ylen toimittajat, joitten tapa olla osaamatta äidinkieltään ja kompuroida sen rakenteiden kanssa on käsittämättömän kehnoa ja osoittaa ammattitaidottomuutta. Myös johtavien poliitikkojen puheessa on kaikenlaista nyrjähtelyä ja tärkeilevää, pieleen menevää vääntöä; esimerkiksi Matti Vanhanen istutti kuuntelijoittensa - ja siinä samalla varmaan toimittajienkin - kaaliin aikoinaan ilmaisun "Olen tyytyväinen siitä, että - - ", vaikka hänen olisi pitänyt olla "tyytyväinen siihen , että  - -", ja mikäli unohdamme svetisismin, hän olisi ollut ihan vain tyytyväinen maataloustukeen tms. mihin nyt sitten olikin tyytyväinen.

      Hyvin käännetty kirja on nimenomaan hyvää suomea.
Indoeurooppalaisten kielten, joista valtaosa käännöksistä tehdään, rakenne ei saisi kuultaa läpi. Ne kuitenkin kuultavat, viime vuosina ja vuosi vuodelta aina vain enemmän, myös ns. arvostettujen kääntäjien töissä.
     Jos on hyvä kielentaju, ei asioita normaalisti tarvitse tarkistaa kieliopista. Koska toimittajilla ja kääntäjillä ei ole samanlaisia "taiteellisia vapauksia" kuin pellossa elävillä kirjailijoilla, heidän jos keiden pitää tietää oikeakielisyydestä, niin sanotusti huoltaa kieltään, niin tylsää kuin sellainen joillekuille ihmisille onkin, jopa kielen ammatikseen valinneille.
Jo aivan koululaistasolle tarkoitettu suomen kielen lauseoppi kertoo ihka ensimmäisessä luvussaan subjektista ja predikaatista sellaista, mitä kääntäjät eivät näytä enää osaavan/muistavan. Anglismin vaikku on paksu monessa kielikorvassa. Siis: suomen kielessä predikaatti sisältää aina itsessään viittauksen subjektiin: " Heräsin vasta aamulla", "Hämmästyin kovasti, kun tulit käymään", "Lähdimme kävelemään kohti rantaa" jne. Käännöksissä jankataan kuitenkin vieraskielisesti: "Minä heräsin vasta aamulla", "Minä hämmästyin kovasti, kun sinä tulit käymään", "Me lähdimme kävelemään kohti rantaa". Vaikka vain niissä tapauksissa, joissa persoonaa halutaan aivan erityisesti korostaa, verbin mukaan otetaan persoonapronomini, ajatuksena "vain ja ainoastaan minä/sinä/me eikä kukaan muu".
    Myös kahden henkilön välisissä replikoinneissa käännökset hokevat piinaavasti: "--", minä sanoin, "--", minä vastasin, vaikka olisi riittänyt pelkkä vastasin, sanoin.
     Jos musikaallinen ihminen kärsii kuullessaan epävireistä musisointia ja nuotin vierestä laulamista, samoin kielellinen ihminen tuntee vihlontaa otsalohkossaan ja särkyä kielikorvassaan, kun kieltä käytetään huonosti.
Vaikka olen yrittänyt karaistua, yhä kirskahtaa moni - ja valitettavasti aina yhä useampi - kielenvastaisuus ja piittaamattomuus ikävästi.
Myönnän, että jopa sellainen 'vakiintunut virhe' kuin kausaalipronominin käyttö temporaalisen milloin-proniominin sijasta, harmittaa, kun sen näkee lehtiotsikoissa ja kirjan sivuilla. " Koska te olitte siellä?" "Koska hallitus saadaan kokoon?" Auts,auts. Ja tyyli "sun kirja" (po.sun kirjas/ yleisk.,puhek.), "minun poika" (po. minun poikani/kirjak.) nostaa verenpainetta.
Kieliperintömme hoitamattomalle rikkaruohostolle on myös 2000-/2010-luvulla ilmaantunut kummallinen henkilöpronominin käyttö: "NN oli ainoa, kenet näin siellä", "Sopii niille, ketkä kulkee autolla". Haloo, relatiivipronominit joka ja jotka, minne te olette menneet?!
      Sekä vielä yksi hajamiete käännöksistä. Päätin tässä lukea kirjahyllyni ylähyllyn pölyistä romaanin, joka on siellä odottanutkin lukemistaan jo vuodesta 1975. Se näkyy käännetyn 1974. Henry Jamesin klassikko Mitä Maisie tiesi (What Maisie knew, 1897). Kirjan aihe on ällistyttävän moderni: lapsi jota kevytmieliset ja/tai mihinkään sitoutumattomat vanhemmat pallottelevat sinne tänne. Huomasin, että kirjasta onkin tehty amerikkalaisten toimesta elokuva vuonna 2012. Katsoin sitä netistä, mutten oikein vakuuttunut. Levoton elokuva ei päässyt alkuunkaan romaanin tasoihin ja kiemuroihin.
Kiemuroita käännöksessä riittikin. Pitkät virkkeet ja kappaleet oli käännetty mekaanisesti, töks,töks, lainkaan ajattelematta suomen lausejärjestystä ja viittaussuhteita. Välillä lukeminen oli suorastaan työlästä ja vaati vähän lauseenjäsennystä. Harmi, etten laittanut klemmareita parhaisiin eli kauheimpiin kohtiin, niin olisin voinut tarjota tässä esimerkkejä. Mutta ihan summanmutikassa avaamallakin: " Maisie näki kuinka tuo kunniallisuus vastaukseksi siinä silmänräpäyksessä niin sanoakseni hypähti jaloilleen, sekin kykeni yhteen äsken mainituista suurista harppauksista ja tämä kunniallisuus kuljetti  holhokkinsa täyttä vauhtia suoraan käytävän päähän jossa kotiopettajattaren ja hänen oppilaansa huoneet sijaitsivat rouva Bealen livahtaessa Sir Clauden huoneeseen."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti