torstai 11. tammikuuta 2018

ANIARA



Katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa

Harry Martinson, 1956,

suom. Aila Meriluoto, WSOY 1963.



Ajatus kirjoittaa Aniarasta hiukan pyörryttää, sillä tiedän mikä määrä intellektuelleja on häärinyt tämän teoksen ympärillä ja antanut siitä lausuntoja, luonnehdintoja, analyyseja ja aika saivarinmoisiakin kirjallisuustieteellisiä selvityksiä.
   Parasta on kuitenkin se, että Harry Martinson (1904-1978) itse on kirjailija, joka ei mahdu oppineisuuden karsinoihin. Hän on poikkeuksellisen syvällinen olematta koskaan vaikeatajuinen tai pateettinen, ja kirkkaan älykäs olematta vähääkään kylmä tai itsekeskeinen. Järkyttävimmilläänkin Aniaran säkeet ovat oudon vapauttavia. Sellainen tunne voi syntyä vain kun kohtaa uskaltavan ja kaikki puolustuskeinonsa jättäneen rehellisyyden.
    Martinson on todellakin tiennyt, mitä hän kirjoittaa, mikään tarinointi ei ole "vienyt häntä mukanaan". Itse hän on sanonut että Aniara on kuvitelma, jonka aika on kirjoittanut, ja siten se on tietyssä mielessä anonyymi luomus, hän on ollut vain "kuin meedio, oman aikansa tiedottaja". Nyt, 62 vuotta ilmestymisensä jälkeen, voi todeta että tämä 'tiedotus', profetia, kuuluu mitä suurimmassa ja hätkähdyttävimmässä määrin myös meidän aikaamme. Tavattoman rikas sisältö yhdistyneenä hienoon runoilijanlaatuun tekee Aniarasta teoksen sans rival. 

 Eepoksen ulkonainen muotohan on melko yksinkertainen. Säteilyn saastuttamasta Maasta evakuoidaan ihmisiä avaruusaluksilla muualle siirtolaisiksi; esimerkiksi Aniara-alukselle lastataan kahdeksantuhatta pakolaista määränpäänään Marsin itäinen tai läntinen tundra.
"On valmis goldonderi Aniara,/ rutiininousuun merkki annetaan/ ja gyrospiini ryhtyy hinaamaan/ goldonderia zeniittiin päin missä/ kumoten kentän voiman magnetriinit/ pian nollaa näyttävät: on irroituksen vuoro./ Ja niin kuin jättimäinen perhoskotelo/ painoton, tärinättä, häiriöttä/ pois Maasta gyreoidaan Aniara./ Rutiinilähtö puhdas seikkailuton - -"  Asteroidin hätäväistö kuitenkin suistaa Aniaran radaltaan, ja niin alus matkustajineen jatkaa kiitämistään kohti kaukaista, tuntematonta Lyyran tähdistöä, kohti varmaa kuolemaa.
    Aniaraa tuskin voi ohentaa science fictioniksi, vaikka ilmestyessään 1956 sitä äkkiseltään ryhdyttiinkin lukemaan sellaisena. Martinson kirjoittaa vuoden -63 painoksen esipuheessa:
"Kumma kyllä on kuitenkin käynyt ilmi, että Aniaran voi lukea pelkästään jännittävänä kertomuksena  tapahtumisesta, jossa todellisuus ja epätodellisuus peittävät toisensa." Mutta: "Lukija joutuu ympäristöön, jota ei ole mutta johon tottuu ja jonka tavalla tai toisella pian tunnistaa. Siitä tulee todellinen, pakottava ja kiehtova, lopulta lahjomaton ja asiantunteva: kuin kuvastin. Siitä tulee sanoisinko meidän kohtalonympäristömme , se jota kannamme sisimmässämme kuin avaruutta ja jossa tajuntamme käsittää ja jäsentää olemassaolon arvoituksen niiksi kategorioiksi, jotka tekevät meistä ihmisiä."
     Aniara käsittelee kaikkea mitä emme henkilökohtaisesti hallitse, mutta jossa olemme osallisina.
      Yksi noista Martinsonin mainitsemista kategorioista, Aniaran 'huoneista' on tietoisuus vastuusta ja velvollisuudesta sitä kohtaan, mikä meidän kauttamme tapahtuu maailmalle. Tämä teema tulee esiin Martinsonin aikaisemmissakin kirjoissa. Esimerkiksi jo 1933 julkaistussa romaanissa Kap farväl! (suom. Hyvästi meri, 1945) Martinson puhuu sodankäynnin mielettömyydestä, mielenvikaisuudesta, kuvatessaan merimiehenä laivan kannelta katselemiaan savuavia taistelulaivoja ja sotakoneiden ilmaharjoituksia, ja miettiessään "hiiviskelyä sankariuden teeskentelyn jesuiittamaisessa pimeydessä". Kolmekymmenluvulla  pasifistiset ajatukset eivät olleet tavallisia, ja myös pohdinnoissaan luonnonvarojen tuhlaamisesta ja tärvelemisestä ja luonnon saastumisesta teollistumisen ja taloudellisen kasvun kiihkossa, Martinson on melkoisesti edellä aikaansa. Kaksikymmentä- kolmekymmentäluvuilla hän jo kuvaa myös naisten alistettua asemaa ja riistoa Intian slummeissa ja Etelä-Amerikan huorakortteleissa. Kaikissa maissa ympäri maapallon Martinson näkee ihmisten julmuuden eläimiä kohtaan.
Aniara on mitä ilmeisimmin runoelma ihmisten aikaansaamasta ympäristökatastrofista - mutta ei taaskaan pelkkä dystopia eika vain niissä rajoissa. Aniara on aina enemmän kuin yksi teemansa. Se on myös (Martinsonin sanoin) "meidän yhteinen osuutemme maailmantoivosta, surusta ja pettymyksestä, mutta myös yrityksemme luoda hengähdystaukoja tai mielikuvituksen keinoin viivyttää asioitten armotonta kulkua."
     Kun 20-vuotiaana luin ensimmäisen kerran Aniaran, tunsin kauhua ja kauhistusta ajatellessani ihmismassojen toivottomuutta - ja miten pinnallisesti ja huvittelunhaluisesti suurin osa heistä kuitenkin "tappoi aikaansa"! - aluksella jonka matka jatkui jatkumistaan, Maan ajassa yli 24 vuotta se kiiti tyhjyyden halki tyhjyyteen. Silloin vielä en osannut kiinnittää niin suurta - ja hämmästynyttä - huomiota esimerkiksi miimaan kuin nyt.
Jos 70-90-luvuilla miimaa pidettiin hieman naiivisti 'televisiona', nyt näyttää päivänselvältä että miima on suuri keskustietokone, määrättömien tietomassojen käsittelijä, todellisuuden jäljentäjä ja kerääjä, virtuaalitodellisuus ja se lähde, jonka ääreltä ihmiset päivittäin löytävät itselleen loputtomasti viihdettä, lohtua ja huvitusta. Silti miima on vielä enemmän, arvoituksellinen. Sillä on ikään kuin sielunelämä, mutta sen tunteet, herkkyys ja syyllisyydentunne ilmenevät tehostuneempina kuin ihmisellä. Miima vangitsee ja toistaa kaikkea, mikä pakenee ja haihtuu. Näin se kaiketi edustaa myös käsitteitä 'muisto' ja 'historia'. Kokoavasti voisi sanoa: käsitteitä 'taide' ja 'sivistys'. Kun miima lopullisesti sammuu, kuolee, " sen tuetta nyt hoipertamaan/ hengessä aliravittuna jäin/ ja ajatuksen voima vuoti tyhjiin", kuvaa kertoja, miiman hoitaja.
       Aniarassa tulevat kuvatuiksi erilaiset inhimilliset tuntemis-, ajattelu- ja elämäntavat. Alus on eräänlainen maailmanteatteri. Ihmisen on väistämättä kuoltava. Lain - luonnonlain - alaisena ei ole muuta kuin kuolema. Evankeliumia elämästä Martinson miettii myös. "Työlästä usko elämään on liittää./ Niin työläs uhrioppia on kiittää./  Vaikeaa olla ajattelematta:/ jo eikö kyllin uhriverta juossut,/ siis miksi yhä pyöveleitä riittää.// Vaikeaa olla ajattelematta."  Moraalifilosofialtaan buddhalaisena Martinson päättää ihmispoloistensa matkan nirvanan suomaan rauhaan: "Kehässä luona miiman jalustan/ me lepäsimme, multa viaton/ tähtien pistoista näin viimein vapaat./ Ja kaiken täytti aalto Nirvanan."
'Multa viaton' on Martinsonilta synninpäästö koko runoelman läpäisevästä, ja myös miiman tuhoavasta syyllisyydestä.

Vaikuttavan tarinan suomentajana Aila Meriluoto on aikanaan tehnyt suuren ja suurenmoisen urakan.       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti