tiistai 17. lokakuuta 2017

JOSKUS LAULAN AUTOSSA


Runoni "ruuhkavuosilta" 1990-luvulta:



JOSKUS LAULAN AUTOSSA


Joskus istun autossa

parkkihallissa

ja ahmin karkkia.

     Joskus laulan autossa

ja joskus itken. Kun voin olla yksin.

Autoni on pehmeä

syli kädetön. Tyyssija tomuinen,

salainen kuin maja puussa. Se

on terhakka, peruuttava sohva,

joka kiitää istuessa.

Sen uumenista kurkin kadunkulmia ja

risteyksiä, ihmisien vilahduksia;

myös puiston puita, vanhan talon kasvoja

muistan aina katsoa.

Kuin pikkulintu käännän päätä,

olen valpas,

reipas, poljen jalkaa,

käytän kättä, vaihdan vaihdetta ja

kaistaa niin kuin tanssisin

menuettia.


      Ei auto kerro mitä tietää,

se malttaa sateessa ja pakkasessa,

ilmastoi hiljaa humisten

kuomun alla istuvaa.

     Sen huoma kätkee minut

hämyyn

kuin kalan koloon katsomaan.

Siellä istun luolassa

pehmustetussa.

Tapaan ihmisiä ikään kuin,

silloilla ja teillä eriävillä,

huomaan heti tutut selät, baskerit, ja

koirat, naakat yliajetut.

Ajatuksiin vaipuneita kasvoja

painuu ykskaks mieleen,

kunnes unohdan. On

hetki ohittaa

ja ehtiä

roudan nostattamaa kivetystä notkua, ja

jarruttaa. Punainen!

Siis pysähdyn ja odotan, auto käy -

lähden, ajan, ohitan ja odotan,

menen, tulen, vilahdan.


(Ison kiven juureen, Tammi 2001.)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti