lauantai 2. syyskuuta 2017

IHMISEN ÄÄNI


Tässä eräänä yönä, kun en taas kerran saanut unta ja päässyt katselemaan unia, aloin kuunnella mielessäni ihmisten ääniä. Kuuntelin rakkaitten, jo kadonneitten ihmisten ääniä. Kuinka hyvin ne muistuivatkaan mieleen - kuuluivat mielessä -, paljon eloisammin kuin muisto heidän kasvoistaan. (Sitä, miten hyvin muistamme halki elämämme toistemme kasvot, tukee varmasti muisto heitä koskevista valokuvista. Onkin häkellyttävää ajatella, olisivatko muistot kaukaisimmista elämäämme kuuluneista ihmisistä - siitä, miltä he näyttivät - niin hyvät, ellei meillä olisi muistin tukena kuvia heistä?)
      Kuuntelin silmät kiinni hymyssä suin erästäkin tätiä (niin, oma sukupolveni ei puhutellut vanhempia aikuisia naisia koskaan pelkällä etunimellä). Itse asiassa tämä täti oli E:n neiti tai Elma E--, sillä hän oli itsenäinen, fiksu, valloittavan persoonallinen, ja tilanteen ollessa otollinen myös valloittavan dramaattinen henkilö. Muistan hänen saapumisensa puutarhan polulla kohti vanhempieni ulko-ovea. Näin hänet vilaukselta raollaan olevasta ikkunastani vanhan kuusen takaa ja vetäydyin piiloon. Mutta E.E. ehti huomata minut, niin luulen, sillä hänen pitkä kuikelo, tyylikkääseen jakkupukuun puettu hahmonsa pysähtyi notkeasti kuusen vierelle ja pieni hattu taidokkaan nutturan vierellä kallellaan hän katseli ympärilleen keväisellä pihalla puhjeten ikimuistoiseen, kumean hurmioituneeseen ääneen: "Oi, miten täällä on kaunista! Kaunista!!"
      Kuinka vaikeaa - ellei mahdotonta - onkaan sanoin kuvata ihmisen ääntä.
      Mietin kovasti, missä klassikossa tai muussa hyvässä kirjassa olisi osattu sanallistaa ihmisen persoonallinen ääni. Ei tule mieleen kuin visuaalisia kuvauksia. Äänen kuvaus vaatii aina kuvauksen ihmisen luonteesta ja jostain tilanteesta. Adjektiiveista ja adverbeistä haetaan apua. Näköhavainnoista haetaan apua. Vasta ja vain näyttelijät (hyvät näyttelijät) hakevat itsestään kuvatun henkilön äänen. Fysiikkaan perustuvan selvityksen ihmisen äänen resonoinnista ja rekisteristä, koko sen akustisesta äänimaailmasta, voi nähdä tietokoneella tehtyinä käyrinä fonetiikan laitoksella, mutta sehän ei ole kirjallisuutta, vaikka niin paljon kertookin (asiantuntijalle).
    Kun rakastettu radiokuuluttaja Kaisu Puuska-Joki kuoli (1996), hänen muistokirjoituksessaan puhuttiin hauskasti, kuinka "kaikki muistavat hänen itkun ja naurun sekaisen äänensä".
     Ihminen ja ääni ovat yhtä yhtä kuin ihminen ja hänen kasvonsa. Katse, ääni, kädet, niissä asuu jotenkin ihmisen sielu. Dementiaan kuolleen äitini ääni katosi sairauden myötä, ja muistan hämmästyneeni, että hänen rykäisynsäkin muuttuivat viimeisinä aikoina vieraiksi ja tyhjän kolkoiksi. Edes rykäisyissä ei ollut enää hänen persoonaansa.
    Kun yön hämärässä kuuntelin vanhempieni ääniä, ja etenkin isän iloisesti helähtävää tervehdystä, pullahtivat kyyneleet silmiin. En haluaisi miltään nauhalta kuunnella heitä; se kaikki on jo pois tästä maailmasta.
     "Onpa/olipa hauska kuulla ääntäsi" oli joskus kohtelias tapa aloittaa tai päättää puhelu. Mahtaako kukaan enää käyttää fraasia?
   
Ihmisen ääni oli WSOY:n kirjasarja 1976-83. Siinä 29 "kulttuurielämän vaikuttajaa" kirjoitti esseitä tai muisteli, tai heitä haastateltiin. Kirjat kerrallaan tulivat mainoksiin ja kauppoihin aina sopivasti joulun alla. Uusi lyhyeksi jäänyt kirjasarjan käynnistys oli vielä 2001-2004. Veikkaan, että näitä kirjoja on ollut divarien hyllyillä riesaksi asti. Aika ajoi nopeasti ohi.
     Jokainen joka sai (tai nykyisin saisi) oman kirjan "omalle äänelleen" koetti tietysti puhua paremmin, kauniimmin, älykkäämmin ja syvällisemmin kuin se äänenkäyttö, jota valtaosa jutteluistamme ja keskusteluistamme on. Kirjallinen teksti on tietysti hengen antia, mutta jännittävästi oma äänemme elää samanaikaisesti monilla eri tasoilla. Olemme aiheesta uteliaita, millainen ääni toisella on, millaiselta hän "kuulostaa". Voi olla, että se on tärkein syy myös kirjailijahaastattelujen suosioon. Haluamme kuulla kirjailijan puhuvan. Harvalle riittää Daphne du Maurierin julistus: " Writers should be read - but neither seen nor heard."
Minulle riittäisi. En halua kuunnella ja katsella esiintyvää kirjailijaa. Höyryän itsekin päänsäryn partaalla esiintyessäni mahdollisimman innostuneena ja iloisena yleisölle. Minusta on kiusallista ja pettymystä tuottavaa, jos joku lukemani kirjailija sössöttääkin, tai mutisee tai tapailee sanojaan tärkeilevästi tai esiintyy muuten narsistisesti, tai koskiskelevasti, tai hauskuttaa yleisöään. Ei, pysykööt vain kammioissaan kirjoittamassa tai tulkoot sattumoisin nähdyksi jossain vartioimattomassa tilanteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti