maanantai 5. kesäkuuta 2017

VANHUUDEN HAUSKUUS JA TYHJYYS


Viimeiset villitykset,
Hendrik Groenin salainen päiväkirja.
Suom. Sanna van Leeuwen,
Gummerus 2017.  


Vaikka ihmiset länsimaissa elävät yhä pidempään hyväkuntoisina ja ovat tärkeä kohderyhmä matkailu-, loma- ja ns. hyvinvointibisnekselle ja kulttuuritapahtumien järjestäjille, mahtavatko vanhuudesta kertovat kirjat kuitenkaan lisääntyä? Tuntuuko aihe riittävän myyvältä? Kiinnostaisiko "vanhuskirjallisuus" vanhoja ihmisiä itseäänkään - niin kauan kuin he ylipäätään jaksavat kiinnostua mistään? Millaisia kirjojen pitäisi olla?
Miten vanhuksia kuvataan ja kuka heitä kuvaa?
Sekä vielä tärkeämpää: pitääkö vanhuksista vielä kirjoittaakin erillisenä ihmisjoukkona aivan kuten heitä eristetään muutenkin?

Kun olin 14-16-vuotias , inhosin sanaa murrosikäinen. En halunnut tulla ulkoapäin määritellyksi. Vihasin ihmisten niputtamista ja yhdenmukaistamista. Kiristelen hampaitani sellaiselle edelleenkin. En myöskään ymmärrä enkä pidä sanasta Vanhusten kirkkopyhä, jolla evankelis-luterilainen kirkkomme aina silloin tällöin ilmoittaa sunnuntain jumalanpalveluksesta. Entä jos 27-, 13-, 48-, 61-, 33- jne. vuotias tuntisi viikon päätteeksi halua mennä kirkkoon, mutta lukisikin, että siellä on nyt nimenomaan vanhuksille järjestetty tilaisuus? Tässä kirkkoherrojen kannattaisi ottaa oppia katolilaisilta: siellä kaikenikäiset tulevat ilman erityiskorostuksia yhdessä messuun.




Hendrik Groen-salanimellä kirjoitettu Viimeiset villitykset on 'Hendrikin', 83 1/4v, vuoden ajan pitämä päiväkirja, jossa tämä ystävällinen ja korrekti herrasmies kertoo, mitä hän todella ajattelee. Groen asuu palvelutalossa Amsterdamissa. Asuintoverit ovat kaikki vanhuksia, mutta ihmisinä mitä sekalaisin seurakunta.
      Kun kirjoitetaan vanhuksista (tai lapsista ja nuorista) ei tarvitse ottaa huomioon sosiaalista statusta, ammattia ja koulutusta. Tässä pinnalliselle kirjoittajalle tarjoutuu yleensä tilaisuus banalisoida ja niputtaa ihmisiä. Usein vanhukset kuvataan joko huvittaviksi höperöiksi tai kärttyisiksi erakoiksi.
      Mutta Hendrik Groen tietää, mistä kirjoittaa. Hänellä on omaa kokemusta kertomastaan, ja lisäksi hänellä on huomattavasti tavallista enemmän älyä - sekä hiljaista, lukijan tämän tästä naurahtelemaan saavaa huumorintajua. Häneen tutustuu - ja tutustuisi - oikein mielellään.

Palvelutalossa - kuten missä tahansa muualla - ihmisiä kalvaa yksinäisyys ja turhauttava toimettomuus. Pieni kuuden hengen joukko perustaakin siksi kirjassa ' Vanha muttei vainaa'- yhdistyksen, jossa kukin jäsen vuorollaan keksii ja järjestää jonkin pikku retken ja aktiviteetin. Päästään talon ulkopuolelle. Ei puhuta sairauksista. Eikä valiteta. Virkistäydytään tekemällä yhdessä pienistä hetkistä hauskoja ja mukavia.
      Vanha muttei vainaa-kerholaiset iloitsevat jo siitä, että heillä on jotain odotettavaa, jokin suunnitelma toteutumassa viikon parin päässä.
       "Nuorena haluaa kovasti tulla vanhemmaksi. Aikuisena, suunnilleen kuusikymppiseksi asti, haluaa ennen kaikkea pysyä nuorena. Kun on ikäloppu, ei ole enää tavoitetta, johon pyrkiä. Siinä on pähkinänkuoressa vanhuksen elämän koko tyhjyys. Ei ole enää tavoitteita. Ei tenttejä suoritettavina, ei uraa tehtävänä, ei lapsia kasvatettavina. Olemme jopa liian vanhoja vahtimaan lapsenlapsiamme.
        Näin inspiroivassa ympäristössä ei ole helppo asettaa itselleen pieniäkään tavoitteita. Ympärilläni näen ihmisten katseissa pelkkää alistuneisuutta Ihmisten, jotka elävät kahvikupilliselta teekupilliselle ja teekupilliselta kahvikupilliselle.
        Kenties olen sanonut tämän jo ennenkin.
        Ehkä minun ei pitäisi valittaa.
        Ponnistella vain ahkerammin tehdäkseni jokaisesta päivästä elämisen arvoisen. Tai edes joka toisesta päivästä. Lepopäiviäkin täytyy olla, onhan niitä Ranskan ympäriajossakin" , Groen kirjoittaa.

Ennen kaikkea tämä "vanhuskirja" on kirja ystävyydestä, sen elämänhalua ja itsekunnioitusta antavasta merkityksestä. Oli ikä mikä hyvänsä, yhteys toisiin ihmisiin on kaikkein tärkeintä elämässä. Onnekas se, jolla on ystäviä, kuten kirjan henkilötkin itsekseen tietävät.
        Hienovaraisella ironialla ja diplomaattisella kapinamielellä tulevat käsitellyiksi myös laitosmaailman vallankäyttö ja pikkumainen sääntöjen laatiminen ja noudattaminen. Kuin koululaiset ikään joutuvat vanhat asukkaat kurinpalautuskeskusteluihin mairean johtajattaren työhuoneeseen. Varsin tutulta kuulostavaa tekstiä sääntö-suomalaisen korviin.
Vapauksiakin ja eroja hollantilaisessa keskitason palvelutalossa on suomalaiseen verrattuna: viiniä tarjoillaan juhlapyhinä, ja sikaria saa polttaa.
        Vaikkei itse olekaan vielä 80+, eikä tiedä saavuttaako edes koskaan niin korkeaa ikää (jopa täyspäisenä), Viimeisten villitysten lukeminen tuntui terapeuttiselta. Se oli hauska olematta komedia, hyvin inhimillinen ja fiksu kirja. Arvauksena tekisi mieli heittää, että salanimen takana kirjoittaa viisas eläkeläinen, joka "siviilissä" ollessaan on toiminut tarkkanäköisenä, lämpimästi ihmistä ymmärtävänä geriatrina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti