perjantai 3. maaliskuuta 2017

MISSÄ KULJIMME KERRAN


                                               
                                                              eli luetun näkemisestä




Miten loistava  - vapauksia antava  - nimi romaanille: 'Missä kuljimme kerran'!

En nyt kuitenkaan aio kirjoittaa Kjell Westön romaanista, vaan siitä pään sisäisestä elokuvateatterista, joka pyörähtää käyntiin kirjaa lukiessa. Luetun nostamat spontaanit kuvathan ovat aivan yhtä tahdosta riippumattomia kuin unet. Ei voi päättää katselevansa jotakin, näkymät, värit, hahmot ja paikat vain tapahtuvat.

Samoin on kirjoittaessa. hyvin sujuessaan teksti on niin 'visuaalista', katseltavaa, että olen joskus tuntenut, en sepittäväni mitään, vaan "vain kertovani mitä näen". Vähän kuin istua lekottelisin nojatuolissa ja pitäisin toisessa huoneessa olevaa ihmistä kärryillä juuri meneillään olevassa elokuvassa.

Hämmästyn kun huomaan, minne sijoitan lukemani ja itse kirjoittamani tarinat. Ellen tietoisesti mieti sitä jälkeenpäin, en tajua. On hauskaa huvittelua jäljittää omia mielikuviaan. Tai yllättyä, kun niitten mallinnoksia tulee vastaan. Täällä kotikulmillani Marjaniemessä kävellessäni huomasin kerran:"No mutta, tuolla salmen takanahan on Siiri Skuggantaan talo!" Siiri on eksentrinen naisihminen (kiltti nuorekas, hiukan Aira Samulinin oloinen noita-akka) esikoiskirjassani  'Köpi Käpälämäki', Otava 1979. Olin luullut hänen asuvan jossain Lounais-Hämeessä Kalvolan Lintumaalla, mutta nytpä näinkin hänen jyrkkäkattoisen pikku talonsa saaressa Helsingin edustalla. Miten olisin voinut tietää! Enhän minä "omista" Siiriä, asukoon missä lystää. - Sukunimi Skuggantaa tulee muuten Edit Södergranin runokokoelmasta 'Framtidens skugga'. Skugga-sana oli minusta, ja on yhä, kertakaikkiaan kiehtova sana.

Olen kuullut kävelykierroksista, joita tehdään oppaan johdolla "rakastettujen klassikkojen maisemiin". En voisi kuvitella osallistuvani sellaiselle, en edes Pekka Töpöhännän "tapahtumapaikkoihin" Uppsalassa. Puistattaa ajatus tällaisista ulkoapäin syötetyistä mielikuvista. Jo lapsena suhtauduin nyrpeästi piirroksin kuvitettuihin kertomuksiin. En pitänyt siitä, että joku toinen näytti minulle, minkä näköisiä henkilöt olivat ja heidän maisemansa. Minähän tiesin ne jo.

Lähes aina spontaanisti mielessä näkyvät paikat - talot nimenomaan -  ovat sellaisia, että ne on omassa elämässään nähnyt siellä "missä on kulkenut kerran". Ja jokin tietty talo saattaa olla erityisesti tämän filmistudion suosiossa. Minulla esimerkiksi kaikki Anne Tylerin ja Carol Shieldsin romaanit ovat muitta mutkitta sijoittuneet erääseen jo lapsuudestani tuttuun hämeenlinnalaistaloon. Erääseen omaan kirjaani taas tupsahti talo suoraan Unkarin maaseudulta. Satuin näkemään sen vilauksellta lehtimetsän kätkössä, kun istuin linja-autossa köröttelemässä kohti Eszergomia. Valon nopeudella tämä talo sitten transporttasi itsensä Hankoon, meren rannalle laakeaan kalliomaisemaan käkkärämäntyjen keskelle, kun kirjan hahmot jo tepastelivat sitä kohti ja tapahtumat olivat täydessä käynnissä. Mainittakoon myös, että nämä hahmot olivat "oikeasti" aivan eri näköisiä kuin ne, jotka kuvittaja oli salatuksi järkytyksekseni heistä luonut.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti